Elämää leirissä

Kuten olen ennenkin kirjoittanut, Saudi-Arabiassa länsimaalaiset asuvat yleisemmin omilla aidatuilla alueillaan. Näitä alueita kutsutaan englanniksi nimellä compound tai camp, suomeksi käytämme mieheni kanssa yleensä termiä leiri. Leiri voi olla mitä vaan muutaman talon rykelmästä kymmenien tuhansien asukkaiden alueeseen, joka on kuin oma kaupunkinsa. Yleensä kuitenkin leireissä asuu muutama sata ihmistä, isommissa leireissä tuhansia. Leiri on yleensä maantasossa, mutta edellinen asuntomme oli ns. vertical compound eli pystyleiri – asuimmehan pilvenpiirtäjässä. Yhteistä kaikille leireille on se, että niissä vallitsee ympäröivästä yhteiskunnasta poikkeavat säännöt. Yleensä naiset saavat pukeutua vapaammin, eli esimerkiksi abayaa ei tarvitse pitää. Naiset saavat myös ajaa leirien sisällä (olettaen, että leiri on niin iso että siellä on useampi tie jota ajaa), ja leirin palvelut ovat yleensä avoimia molemmille sukupuolille samaan aikaan. Esimerkiksi omassa leirissämme kuntosalilla voivat käydä miehet ja naiset samaan aikaan, samoin uima-altaalla (ja uima-altaalla naiset voivat olla jopa bikineissä) tai pelaamassa sulkapalloa. Leireissä on myös yleensä tiukat turvajärjestelyt, eli päästäkseen sisään pitää olla joko asukas tai olla vierailemassa asukkaan luona. Tyypillisesti portilla on turvamiehet (joista osalla on näkyvästi aseet esillä), välillä myös raskaampaa kalustoa kuten konekivääriauto tai piikkimatot. Sisäänpyrkijän henkilöllisyys tarkastetaan portilla ja auto saatetaan tutkia. Länsimaalaisten asuttamat alueet olisivat luonnollisesti hyvä terroristikohde, joten tiukkaan turvallisuuteen on syynsä.

Kun muutimme edellisestä asunnostamme pois, se yhteisö johon olimme tottuneet hajosi ympäri kaupunkia. Mieheni työpaikkahan päätti siirtää kaikki työntekijänsä edellisestä talostamme pois, ja niinpä suurin osa ystävistäni asuu nyt eri puolella kaupunkia eri leireissä. Se hyvä puoli tässä on ollut että olen päässyt tutustumaan moniin erilaisiin leireihin vieraillessani kavereideni luona. Esimerkiksi toissa viikonloppuna olimme erään tuttavaperheen luona, jotka muuttivat rantaleiriin aika kauas kaupungin keskustasta. Kyseessä on leiri sieltä pienemmästä päästä: siellä on vain kymmenen taloa, mutta talot ovat todella hienoja ja tilavia ja aivan uusia. Lisäksi leirissä on hevostallit ja mahdollisuus ratsastaa sekä oma ranta. Mutta vaikka leiri on todella hieno, meille kyseinen leiri olisi liian kaukana kaikesta, mieheni työpaikasta, minun tulevasta työpaikastani, kaupungin palveluista, ruokakaupasta jne. Lisäksi epäilen että minua alkaisi ahdistaa asua niin pienessä yhteisössä. Mitä jos yhdessä kymmenestä talosta asuukin joku täysi mulkvisti? Välttely voisi olla vaikeaa! Jonkin aikaa sitten vierailin toisen ystäväni – itse asiassa erään suomalaisen naisen – luona leirissä, joka on lähellä omaamme. Se on todella hieno leiri, talot jälleen paremmassa kunnossa kuin omamme, uima-allasalue kuin jostain hienosta hotellista, hyvä ravintola (omamme on aika keskinkertainen) ja naisille paljon ryhmäliikuntaa tarjolla, mm. bodypumpia ja astangajoogaa joita olen kaivannut koko Saudi-Arabiassa oloni ajan. Omassa leirissämme on  tarjolla vain zumbaa kerran viikossa keskellä päivää, ja en pidä zumbasta niin paljoa että hankkisin lastenvahdin sitä varten. Sanoinkin miehelleni että tämä leiri olisi hyvä kilpailija omallemme, ellei työpaikkani ja tyttären tuleva päiväkoti olisi nykyisessä leirissämme. Leirin valinta onkin siis kompromissien tekoa: meillä on hieman vanhempi talo ja leirin palvelut ovat keskitasoa, mutta toisaalta olemme lähellä kaupungin keskustaa ja mieheni (ja omaani) työpaikkaa. Leirimme on myös isommasta päästä, joka tarkoittaa sitä että voin kävellä tyttären kanssa ulkona vaunulenkkejä. Kymmenen talon alueella lenkki on aika nopeasti kävelty.

En tiedä mitä saudit ajattelevat leirielämästä, pitävätkö he sitä huijaamisena kun leireissä ei päde samat säännöt kuin muualla yhteiskunnassa. Toisaalta esimerkiksi oma leirimme on saudiperheen omistama ja täällä asuukin joitakin saudiperheitä, vaikka enemmistä onkin länsimaalaisia ja kiinalaisia (leirin reunamilla on erään ison kiinalaisen firman toimisto). Kummallista on ajaa taksilla yhdestä leiristä toiseen ja siinä matkalla nähdä vähän ”oikeaa” kaupunkia, vaikkakin kaupungissamme on niin paljon compoundejä (kymmeniä, ellei lähemmäs sata) että en aina tiedä mikä on loppujen lopuksi oikeampaa kaupunkia, leiri vai sen ulkopuolinen elämä… Alueen suurimmassa leirissä, siinä kymmenien tuhansien ihmisten compoundissa asuville voi tulla myös aikamoinen illuusio siitä missä he loppujen lopuksi asuvat. Kun leiri on kuin pieni kaupunki, sieltä ei tarvitse juuri koskaan lähteä ulos. Asuvatko he silloin Saudi-Arabiassa vai Saudi-Arabian sisällä omassa yhteisössään? Itse olen tyytyväinen siihen että itse käyn kaupungilla kuitenkin useamman kerran viikossa. Vaikka asumme kuplassa, en ole täysin vielä kuplan vanki. Mutta jonkinlainen kultaisen häkin olo minulle tulee toisinaan, varsinkin aamuisin kun käyn vaunulenkillä tyttären kanssa ja palmupuiden ja kukkaistutusten takaa näen leiriä ympäröivän kivimuurin ja sen päällä piikkilangan. Meidät on siis todella erotettu ympäröivästä yhteiskunnasta, eikä vaikutelmaa vähennä se että muurin ulkopuolella on hiekkaa ja joutomaata ja kovasti liikennöityjä teitä, muurin sisäpuolella pieniä huviloita, paljon kukkaistutuksia ja kovin vehreää.

Mainokset

Lähellä ja kaukana

Jos puhutaan kansallisista stereotypioista, voidaan sanoa että suomalaiset tykkäävät pitää oman henkilökohtaisen tilansa. Ja yleensä se tila on aika suuri. Moni muistanee netissä kiertäneet kuvat siitä, miten suomalaiset odottavat bussia, yksi kerrallaan seisten bussipysäkillä noin metrin päässä toisistaan (tässä yksi versio aiheesta, josta on paljon kuvamateriaalia). Saudi-Arabiassa oma henkilökohtainen tila on toisaalta valtavan suuri, toisaalta hämmentävän pieni. Koska naisten ja miesten maailmat on erotettu julkisilla paikoilla, ei ole sinänsä pelkoa että kukaan mies tulisi kovin lähelle. Päinvastoin, esimerkiksi kauppakeskuksissa miehet yleensä välttelevät katsomasta pitkään ja väistävät tieltä, erityisesti nyt kun liikun lastenvaunujen kanssa. Tänään tosin kun olin aamulla ostoksilla kaksin tyttäreni kanssa kaksi nuorta saudimiestä koetti onneaan ja huutelivat minulle ”welcome to Saudi Arabia” ja virnuilivat – mutta turvallisesti monen metrin päästä. Tämä ei kuitenkaan ole kovin yleistä. Sääntöhän on se, että toisilleen vieraat miehet ja naiset eivät saisi olla kanssakäymisessä keskenään. Minulle vieraita miehiä ovat kaikki muut paitsi aviomieheni ja lähimmät miespuoliset sukulaiseni, eli veljeni ja isäni. Länsimaalaisten kesken näistä säännöistä toki poiketaan eikä niitä toteuteta esimerkiksi koulussa, jossa työskentelin. Mutta tietty varovaisuus on aina olemassa miesten ja naisten välillä, eikä julkisesti sovi naisten ja miesten koskettaa toisiaan – käsi kädessä kävely saati sitten julkinen suutelu edes aviopuolisoiden välillä ei välttämättä ole hyvä juttu. Sen sijaan miehet saattavat kävellä käsi kädessä ja saman sukupuolen kesken vaihdetaan yleensä paljon halauksia ja poskisuudelmia julkisillakin paikoilla.

No, sääntö on sääntö, mutta siitä poiketaan toki. Lapset tuntuvat olevan kaiken tämän monimutkaisen sääntöjärjestelmän ulkopuolella, eikä siksi ole poikkeuksellista että saudimiehet saattavat tulla juttelemaan minulle ja kehumaan lastani. Se on sellainen turvallinen aihe ja lapset ovat viattomia, kuin enkeleitä. Meidän pieni enkeli aiheuttaa nykyisin myrskyn mihin tahansa mennessään, sillä siniset silmät ja vaaleat hiukset (se pieni haituva mitä hänellä on) aiheuttavat suunnatonta ihastelua täällä. Jopa siinä määrin, että välillä saa olla varuillaan, kun lukuisat saudinaiset (eli ninjat – mustat asut ja vain silmät näkyvät, jos nekään) tulevat halaamaan ja suukottelemaan lastamme ja lausumaan ”mashallah”. Ilmeisesti pienen lapsen suukottelu tietää onnea sekä lapselle että suukottajalle. Suomessa ei vaan ikinä menisi läpi, että kun kaikessa rauhassa juot kahvia kahvilassa ja lapsi istuu tyytyväisenä syöttötuolissaan syömässä eväitään, niin yht’äkkiä joku aivan tuntematon nainen hyökkää suukottelemaan lasta ja nipistelemään poskesta — ja tätä voi jatkua minuuttitolkulla ja suukottajia olla useita. Outoa on myös se, että lapsestamme otetaan valokuvia kysymättä. Olimme viime viikonloppuna Bahrainissa, ja sillä välin kun olin kauan kaivatussa hieronnassa, mieheni ja tyttäremme olivat hotellin pihalla katselemassa kalalammen karppeja. Joku arabinainen oli sitten pamahtanut paikalle ja ottanut lupaa kysymättä kuvan sekä miehestäni että lapsestani. Suomessa tästä nousisi suuri haloo, ja hassua onkin se, että jos mieheni ottaisi kuvan jostain tuntemattomasta naisesta tai lapsesta, niin täälläkin nousisi suuri haloo. En siis aina ymmärrä logiikkaa tällaisen käytöksen takana, enkä oikein tiedä miten reagoida näissä tapauksissa. En haluaisi olla töykeä mutta välillä liika on liikaa.

Arabinaiset voivat myös olla hyvin välittömiä naisten kesken. He saattavat tulla halaamaan, antamaan lukuisia poskisuudelmia (myös minulle) ja haluta kulkea käsikynkkää. Suomalaisena sitä huomaa aina välillä jäykistyvänsä tahtomattaankin näissä tilanteissa ja automaattisesti vetäytyvänsä hiukan. Yritän kyllä aina selittää, että Suomessa ei yleensä halata kuin lähimpiä ystäviä ja perheenjäseniä, jos heitäkään. Arabialainen vieraanvaraisuus on myös kansallinen stereotypia, mutta osin paikkansa pitävä sekin. Ei siis auta kehua liikaa arabikaverin lounasta, sillä hän saattaa sitten tarjota sen osittain tai kokonaan sinulle. Myös puheenaiheet voivat naisten kesken olla välillä aika intiimejä, jopa siinä määrin että en haluaisi tietää puolituntemattomien ihmisten elämästä ihan niin paljoa ihan niin pian. Kyseessä onkin outo sekoitus läheisyyttä ja etäisyyttä: kiusaannun itse helposti liiasta läheisyydestä, mutta sitten unohdan usein sen, että arabimiehet saattavat kiusaantua jos edes katson heitä silmiin, saati sitten yritän jutella normaalisti. Minulle se vaan on hirveän töykeää olla katsomatta silmiin tai hymyilemättä ihmiselle, jolle juttelen, mutta se voidaan joskus ymmärtää väärin täällä. Tässäkin asiassa vallitsee siis tabujen ja käytösnormien viidakko, jota en ole ihan vielä saanut selvitettyä, enkä varmaan koskaan tulekaan olemaan täysin selvillä kaikista käytöksen kultaisista säännöistä täällä. Onneksi länsimaalaisena saa paljon anteeksi. Sitä on ikään kuin kylähullu, jolta voikin odottaa mitä vaan!

Pyhä äiti, paha työ

Kun ihmisestä tulee vanhempi, elämä muuttuu melko perinpohjaisesti. Yht’äkkiä oletkin vastuussa pienestä ihmisestä, josta ei aina oikein tiedä mitä se haluaa ja miksi se itkee ja miksei se nuku. Myös ihmisen asema yhteiskunnassa muuttuu: yksilökeskeisestä aikuisesta tuleekin vanhempi, osa jatkumoa jossa kasvatetaan uutta sukupolvea. Ja yhteiskunnalla on myös paljon sanottavaa siitä, miten kasvattaa sitä uutta sukupolvea; miten ruokkia ja vaatettaa pieni ihmistaimi, millaisia virikkeitä sille antaa, kuinka lukea ja leikkiä sen kanssa, kuinka olla osallistuva vanhempi ja tukea varhaista vuorovaikutusta ja niin edelleen. Erityisesti äidit tuntevat (ottavat?) helposti paineita siitä, miten lapsenkasvatus sujuu. No eivät toki kaikki äidit, mutta myönnän että itse kuulun siihen kiltin tytön kategoriaan, joka haluaisi vanhemmuudessakin onnistua 110 prosenttisesti – eikä se tietenkään onnistu, minultakaan.

Nämä mietteet ovat olleet mielessäni pitkään seuratessani lasten kasvatusta täällä Saudi-Arabiassa ja toisaalta Suomessa. Raskausajan seurasin Suomen (eli THL:n) ohjeita siitä, mikä on sopivaa ravintoa raskaana olevalle. Monet ohjeista olivat täysin tuntemattomia täällä, esimerkiksi pehmeiden juustojen syönti ei ole millään kieltolistalla täällä eikä siitä kukaan ole koskaan kuullutkaan. Nyt kun tyttäremme syö jo kiinteää ruokaa olen yrittänyt yhä seurata THL:n ravinto-ohjeita lapsille, mutta hankalaksi käy esimerkiksi vain kotimaisten (eli suomalaisten) marjojen ja kasvisten käyttö täällä kokkaillessa… Vakavasti puhuen erot ohjeissa kummastuttavat nuorta äitiä. Suomessa ei suositella pinaattia alle 1-vuotiaalle, täällä taas lastenlääkäri ohjeisti erikseen lisäämään pinaattia lapsemme ruokavalioon, jotta hän saisi rautaa. Kuka on oikeassa? Kaikkia ohjeita ei millään voi seurata tunnollisinkaan äiti, koska neuvot ovat keskenään niin ristiriitaisia. Ja anna olla jos eksyt internetin äitien keskustelupalstalle – sen jälkeen ei vettäkään uskalla juoda, kun kaikesta saa syövän tai vähintään munuaisvaurion tai muoviyhdisteitä elimistöön tai ainakin tuotteen hiilijalanjälki on raskas ja se on epäeettisesti tuotettu. Joskus kummastelen miten oma ikäpolveni on yhä elossa, minusta kun tuntuu ettei lapsuudessani syöty luomutuotteita vaan vedettiin hyvällä omallatunnolla nakkeja ja ranskiksia!

Suomessa neuvotaan myös lähi- ja ihokontaktiin pienen lapsen kanssa niin paljon kuin mahdollista. Lapsi kokee hylätyksi tulemista jos lähihoitaja (erityisesti äiti) jättää lapsen pitkäksi aikaa jonkun muun hoitoon. Eräs yleisesti käytetty ohje Suomessa on että lapsi voi olla jonkun muun kuin vanhempiensa hoidossa niin monta tuntia  kun hän on vanha. Eli esimerkiksi kohta 7 kuukautta vanha tyttäremme voisi olla 7 tuntia hoidossa jossain muualla. Sitten sanotaan myös että 9 kuukauden ikäisellä lapsella on paha eroahdistus ja siksi alle 1-vuotiasta ei pitäisi laittaa hoitoon, ja onpa ollut puheenvuoroja siitäkin että alle 2-vuotiasta ei pitäisi hoitoon laittaa ollenkaan. Kun vertaa Suomen keskustelua ja ohjeita siihen miten lapsia täällä kasvatetaan ei voi kuin hämmästellä. Saudi-Arabiassa suurella osalla perheitä on nanny tai pari lapsia hoitamassa. Vanhemmat eivät välttämättä näe lapsiaan paljoakaan päivän aikana, sillä nanny hoitaa lapsen pukemisen, syöttämisen, pesut ja nukuttamisen. Vanhemman tai erityisesti äidin lähi- ja ihokontaktista ei täällä taideta niin hirveästi puhua… ja imettäminenkin on harvinaista, vaatisihan se erityisesti alkuun tuntikaupalla lapsen sylissä pitoa ja imetys julkisilla paikoilla on vaikeaa, ellei mahdotonta. Kuulin taannoin erityisen shokeeraavan tarinan siitä, kuinka pienen lapsen täällä voi jo jättää hoitoon. Ystäväni ystävä, saudinainen, oli saanut lapsen ja lähtenyt jo viikon päästä synnytyksestä lomalle Kreikkaan. Kun ystäväni ihmetteli että aika rohkeaa lähteä vasta viikon ikäisen vauvan kanssa lomalle, kävi ilmi että eihän vastasyntynyt mukana ollut vaan vauva oli jäänyt kotiin hoitoon nannyn luo loman ajaksi. Mitäköhän Suomen neuvolassa tästä sanottaisiin? Toteutuikohan varhainen vuorovaikutus tässä? Ylipäänsä täällä äitiyslomat ovat lyhyet, yleensä maksimissaan 3 kuukautta. Eli jos äiti on mukana työelämässä, lapsi laitetaan hoitoon jo ensimmäisten elinkuukausien aikana. Itse vältin töihin paluun sillä että otin sapattivuoden (huom. palkattoman!), sillä en halunnut laittaa tytärtäni hoitoon kolmen kuukauden ikäisenä. Mutta menevätkö nämä lapset pilalle kun heidät laitetaan hoitoon niin nuorena? Täällä usealla ihmisellä ei yksinkertaisesti ole vaihtoehtoa. Filippiinikollegoideni on pakko palata töihin tai rahaa ei tule perheeseen äidin osalta, ja palkkaa tarvitaan kipeästi. Suomessa on hyvä vaatia pitkää äitien kotonaoloa kun yhteiskunta osallistuu kustannuksiin, mutta näin ei ole hyvin suuressa osaa maailmaa.

Pitkän alustuksen jälkeen pääsen viimein itse asiaan: olen heittäytymässä huonoksi äidiksi ja palaamassa näillä näkymin pirulliseen työelämään ensi syksynä, kun tyttäremme on reilun vuoden ikäinen. Ja kyllä, tytär menee päiväkotiin, tosin vain aamupäiviksi. Suunnitelmissani on palata opettamaan samaan kouluun jossa opetin aiemminkin, ja nyt näyttää siltä että osa-aikainen työsuhde voisi onnistua, tosin neuvottelut työsuhteesta ovat vielä kesken ja mitä vaan voi tapahtua ennen syksyä. Päiväkoti, johon tyttäremme olisi menossa, on englanninkielinen, eli tytär oppisi siinä samalla sitten englantia (jälleen yksi potentiaalinen syyllistymisen paikka on tosin siinä, että kuuleehan tytär tarpeeksi myös sitten suomea…). Toki ideaalimaailmassa mieheni voisi ottaa vanhempainvapaata ja jäädä edes joksikin aikaa koti-isäksi kun minä palaan töihin, mutta täällä ei olla niin edistyksellisiä että miehet jäisivät kotiin hoitamaan lapsia kun vaimot käyvät töissä. Isyyslomaakin tuli aikoinaan vain se yksi päivä. Työelämä on ollut paljon mielessäni nyt siitäkin syystä että entisessä työpaikassani on mittavat irtisanomiset edessä. Jos olisin jäänyt Suomeen ja edelliseen työpaikkaani, minut olisi mitä luultavammin irtisanottu, olinhan vuosikausia pätkätyöläinen. Eli saan olla tyytyväinen siihen, että joku haluaa minut täällä vieraassa maassa työllistää, sama ei välttämätä olisi tapahtunut Suomessa. Mutta ennen kaikkea haluan palata töihin: vaikka olen äiti, olen myös yksilö, jolla on taitoja ja haaveita siitä, miten työurani kehittyy ja miten minä kehityn ihmisenä. Ja itsekäs, paska mutsi voi lohduttautua sillä, että työssäkäyvien äitien tyttäristä kasvaa menestyneempiä kuin muista ikätovereistaan, he tienaavat parempaa palkkaa ja etenevät muita todennäköisemmin johtotehtäviin, näin sanoo tutkimus.