Uusi vuosi, vanhat ystävät?

Minä, mieheni ja tyttäremme olimme joulun ja uuden vuoden Suomessa, ja silloin meillä oli mahdollisuus tavata ystäviä ja kavereita. Suomen reissuissa ei vaan oikein koskaan ole tarpeeksi aikaa, varsinkaan enää nyt kun perheeseen kuuluu pieni lapsi. Sukulaiset haluavat tottakai nähdä meitä ja erityisesti tytärtämme, ja lomapäivät kuluvat helposti ”vain” perhettä ja sukulaisia tapaamalla. Väliin on kyllä hyvä yrittää tavata ystäviäkin, sillä ystävyys ei pysy helpolla hengissä silloin kun ystäviä näkee niin harvoin. Yleensä Suomen loman jäljiltä on kuitenkin sellainen olo, että paljon jäi tekemättä ja moni ihminen, jonka olisi halunnut nähdä, tapaamatta.

Olen asunut kahdesti aiemminkin ulkomailla, vuoden Irlannissa ja vuoden Australiassa. Vaikka Irlannin vuodesta onkin aikaa jo 15 vuotta (!), olen pysynyt hyvissä väleissä siellä tapaamieni ystävieni kanssa. Itse asiassa tapaamme joka vuosi Irlannin tyttöporukalla, mikä on aikamoinen saavutus ottaen huomioon että asumme lähes kaikki eri maissa ja suurimmalla osalla on lapsia. Australian vuodesta minulla jäi ystäviä, mutta nämä ystävyyssuhteet ovat ajan myötä muuttuneet enemmän kaverisuhteiksi. Etäisyys ja aika tekevät tehtävänsä. Kun ihmistä ei näe pitkään aikaan, elämä jatkaa kulkuaan – niin minulla kuin ystävälläkin. Tämä meinaa välillä unohtua minulta Suomi-kavereiden suhteen: totta, minulle on tapahtunut hirveästi viimeisen puolentoista vuoden aikana ja asun todella eksoottisessa paikassa, mutta myös vastapuolen elämä on jatkunut Suomessa ja voi olla, etten tiedä siitä yhtään mitään. Ja usein käy ilmi etten todellakaan tiedä kuin pieniä tiedonmurusia. Tämän olen surukseni huomannut erityisesti entisten Suomen työkavereiden kohdalla: heillä työyhteisö on jatkanut elämäänsä ilman minua, ja olen auttamattomasti tipahtanut kelkasta. Tämä on kyllä varmasti normaalia kehitystä, olenhan unohtanut tässä myllerryksessä työn sisällönkin aika tehokkaasti… mikä on sinänsä mielenkiintoista, niin sisällä kun olen joskus niissäkin töissä ollut. Aika aikansa kutakin.

Sosiaalinen media helpottaa yhteydenpitoa mutta tekee siitä helposti myös pinnallista ja yksipuolista. Vielä kun asuin Australiassa pääasiallinen yhteydenpitokeino oli sähköposti, sen jälkeen Facebook ja muut sosiaalisen median sovellutukset ovat yleistyneet. Toki yhä kirjoitan sähköpostia, mutta suurimman osan kavereistani kuulumiset näen Facebookista. Vai näenkö? Ihmisillä on hyvin erilaisia lähestymistapoja someen. Osa ei julkaise mitään, osa taas pommittaa joka päivä statuksia ja valokuvia – yleensä positiivisia sellaisia. Voi olla vaikea nähdä sen positiivisen somekuvan taakse jota suurin osa (itseni mukaan lukien) viljelee. Tunnustettakoon tässä, että esimerkiksi viime syksy oli minulle vaikeaa aikaa monestakin syystä. En kuitenkaan halunnut lähteä erittelemään asiaa Facebookissa tai täällä blogissakaan (enkä tee sitä nytkään). Mieluiten puhun tällaisista asioista ihan kahden kesken, mutta mitä tapahtuu ystävyydelle kun kahdenkeskisiä tapaamisia on yksi tai kaksi vuodessa, ja nekin nopeita tapaamisia, joissa ei pääse kovin syvällisiin keskusteluihin käsiksi? Puhumattakaan siitä että vauvan kanssa jokainen keskustelu jää aina kesken, kun pitää koko ajan valvoa yhtä vauhdikasta ihmistainta ja tarkkailla, ettei se tee mitään hölmöä? Baby brain ei ole mikään myytti ainakaan omalla kohdallani.  En tiedä olinko koskaan mikään säkenöivä keskustelija, mutta nyt viimeistään keskustelutaidot ja keskittyminen ovat olleet aikalailla hukassa.

Reilu vuosi elämää Saudi-Arabiassa on onneksi tuonut ystäviä täälläkin. Tosin expat-elämässä ei oikein uskalla kiintyä keheenkään liikaa: koskaan ei tiedä, milloin itselle tulee muutto eteen tai ystävä päättää muuttaa takaisin kotimaahansa tai toisaalle. Suurin osa ystävistäni täällä on samassa tilanteessa kuin mekin: Saudeihin on muutettu työn perässä määrittelemättömäksi ajaksi, ja toinen jalka on koko ajan ovesta ulkona ja ollaan valmiina lähtemään. Saudi-Arabia on vaikea maa länsimaalaiselle integroitua. Länsimaalaisten odotetaankin olevan täällä vain töissä ja säästämässä rahaa. Lisäksi turvallisuustilanne – joka on nyt kyllä ollut melko hyvä – on varmasti kaikilla expateilla mielessä. Vaikka sota Jemenin kanssa ei täällä itärannikolla juurikaan näy, asumme kuitenkin maassa joka käy sotaa, puhumattakaan nyt jälleen kiristyneistä väleistä Iranin kanssa. Nämä asiat mietityttävät, kuten myös naisten asema, ihmisoikeudet ja erilaiset arjen rajoitukset. Ystävyys täällä on monella tapaa käytännöllistä: minä esimerkiksi näen ehdottomasti eniten sellaisia kavereitani, jotka asuvat samassa leirissä kanssamme. Kun kulkeminen paikasta toiseen on niin hankalaa naiselle kun se on, en jaksa joka päivä (varsinkaan beben kanssa) lähteä suhaamaan taksilla tapaamaan kavereita. Lisäksi aika monella ystävälläni täällä on pieniä lapsia, ja ajankäyttö muutaman lapsen kanssa alkaa olla jo todella haastavaa. On joitakin kavereita joita en juuri näe siksi, että heillä on joka päivä joku balettitunti tai taekwondo, minne lapset pitää viedä. Ja itsekin pitäisi ehtiä harrastaa ja hoitaa parisuhdetta. Ruuhkavuodet ovat ruuhkavuosia saudeissakin, mutta toimiva julkinen liikenne, se että naiset saisivat ajaa ja muutama muu parannus arkeen tekisi niistä kyllä helpompia!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s