Siivoojapalvelua

Kun muutimme toissa vuonna Saudi-Arabiaan, asunnon vuokraan kuului automaattisesti siivooja. Meidän tapauksessamme siivoojia oli kaksi, ja he kävivät kerran viikossa. Suomessa meillä ei mieheni kanssa koskaan ollut siivoojaa vaan siivosimme aina omat sotkut – tosin meitä oli silloin vain kaksi ja asuntokin oli pienempi, muutimmehan 65 neliön kaksiosta Suomesta lähes 200 neliön kolmioon tänne Saudeihin. Nyt kun muuttaminen tuli jälleen ajankohtaiseksi viime vuoden lopulla, uuden asunnon vuokrasopimukseen ei automaattisesti kuulunutkaan enää siivouspalvelua. Sitä kuitenkin on tässäkin leirissä tarjolla ja varsin kohtuulliseen hintaan, joten palkkasimme siivoojan käymään meillä kaksi kertaa viikossa, tunnin kerrallaan. Siivoojat, niin kuin muutkin työmiehet, liikkuvat vanhoilla polkupyörillä täällä leirissä ympäriinsä. Siivoojapoikamme – kutsutaan häntä vaikka etunimensä alkukirjaimella G – parkkeeraakin fillarillaan kahdesti viikossa ovellemme, siinä hieman ennen yhdeksää aamulla.

Edellisessä asunnossa siivoojien tuloon oli sillä tavalla tottunut, että heitä ei ollut erikseen palkattu juuri meitä varten eivätkä he myöskään tehneet kaikkia siivoukseen liittyviä juttuja (he eivät esim. pesseet ikkunoita tai vaihtaneet lakanoita). Nyt kun otimme ”oman” siivoojan tuntisopimuksella tilanne muuttui sillä tavoin, että häntä pystyi pyytämään tekemään oikeastaan mitä vaan siivoukseen liittyvää, mitä nyt tunnin aikana ehtii tehdä. Ensimmäisen kerran kun G tuli meille tuntui hieman hassulta selventää hänelle, mitä haluaisimme hänen siivoavan ja miten. Miehestäni ei välttämättä tunnu tältä, mutta minusta tuntuu kiusalliselta ohjeistaa ”palvelusväkeä”. En ole tottunut siihen, että joku siivoaa puolestani ja meillä on joku passuutettavana. Etuoikeutettua oloani ei vähennä se, että G kutsuu minua aina nimellä madam ja miestäni sir, vaikka mieheni ei yleensä olekaan kotona päiväsaikaan vaan on töissä. Yritän aina olla siivoojallemme mukava – annamme yleensä hänelle hieman tippiä, sillä palkka on oikeasti aika surkea. Siivouspalvelu maksaa 20 rialia/tunti, eli noin 5 euroa, ja siitä iso osa päätyy varmasti muualle kuin siivoojamme taskuun (20 rialia on summa, jonka voin helposti käyttää kaupassa esimerkiksi pieneen rasiaan tuontimustikoita!). Silti näyttää siltä, että tänne Saudi-Arabiaan kannattaa tulla vaikkapa siivoojaksi töihin. G on kotoisin Nepalista ja olen ymmärtänyt, että hänellä on vaimo siellä, jolle hän lähettää rahaa. Kyseessä on aika nuori poika, ehkä noin 25-vuotias. Täällä siivoojat ovat yleensä muuten aina miehiä. Naisia on lähinnä töissä lastenhoitajina, nannyinä, muuten miehet hoitavat suurimman osan töistä. Esimerkiksi ravintoloissa on aina miestarjoilijat ja kahviloissa kassalla on yleensä mies.

Aina välillä mietin, että mitäköhän G miettii meillä siivotessaan. Ajatteleekohan hän että vitsit, onpa epäreilua että jotkut elävät kuin kroisokset (sillä siltä meidän elämämme täytyy näyttää hänen silmiinsä), tai että onpa talon rouva homssuinen tänään, tai että vitsit vaipparoskis taas pursuaa, voisivat tyhjentää itsekin sitä… siivoojat ja muut ”palvelijat” ovat nimittäin aina superkohteliaita ja hymyileviä. G:llä on yleensä päällä kestohymy ja hän on lähinnä kiusaantunut, jos joutuu kysymään minulta jotain (esim. joku siivousaine on loppu). Kiusaantuminen on kyllä molemminpuolista. Paitsi että yritän siivota pahimmat sotkut pois ennen siivoojan tuloa, pyrin kävelemään tyttäremme kanssa vaunulenkin sen tunnin aikana kun siivooja on täällä. Tuntuu etten halua olla vahtimassa kun toinen siivoaa. Tosin vaikka maksamme siivoojalle vain tunnista kaksi kertaa viikossa, hän on täällä yleensä lähes kaksi tuntia kerrallaan ja tekee hirveästi ylimääräistä. En tiedä johtuuko se antamastamme tipistä vai siitä, että luppoaikoina (siis silloin kun siivoojaa ei ole palkattu johonkin taloon) siivoojat joutuvat tekemään töitä leirin yleisissä tiloissa. Ehkäpä meillä on viihtyisämpää. G on supertehokas ja säntillinen. Ennen joulua leivoin pipareita, jotka laitoin keittiön pöydälle astiaan, jonka puolestaan peitin liinalla. G oli taitellut liinan reunat kauniisti vuoan alle sillä pieteetillä että minusta ei olisi koskaan siihen. Joululomamme aikana hän oli mm. pessyt omatoimisesti pyykkikoppaamme jääneet pyykit ja laskostanut ne kauniisti kolmeen kasaan – tyttäremme, minun ja mieheni vaatteisiin. Toisin sanoen, olemme olleet tyytyväisiä siivoojaan ja on iso helpotus pikkulapsiarjessa että joku käy siivoamassa kaksi kertaa viikossa. Välillä vaan mietityttää se kuinka etuoikeutettuja olemme häneen verrattuna, mutta ainakin olemme mukavia ja autamme häntä työllistämällä hänet. Eri asia on kuitenkin se, että onko oikein että yhteiskunnassa on niin valtavan isot tuloerot, että toisen tuntipalkka on minulle pikkuraha, jonka käyttö ei tunnu oikein missään.

IMAG2667

Työmiehen fillari

 

Mainokset

Uusi vuosi, vanhat ystävät?

Minä, mieheni ja tyttäremme olimme joulun ja uuden vuoden Suomessa, ja silloin meillä oli mahdollisuus tavata ystäviä ja kavereita. Suomen reissuissa ei vaan oikein koskaan ole tarpeeksi aikaa, varsinkaan enää nyt kun perheeseen kuuluu pieni lapsi. Sukulaiset haluavat tottakai nähdä meitä ja erityisesti tytärtämme, ja lomapäivät kuluvat helposti ”vain” perhettä ja sukulaisia tapaamalla. Väliin on kyllä hyvä yrittää tavata ystäviäkin, sillä ystävyys ei pysy helpolla hengissä silloin kun ystäviä näkee niin harvoin. Yleensä Suomen loman jäljiltä on kuitenkin sellainen olo, että paljon jäi tekemättä ja moni ihminen, jonka olisi halunnut nähdä, tapaamatta.

Olen asunut kahdesti aiemminkin ulkomailla, vuoden Irlannissa ja vuoden Australiassa. Vaikka Irlannin vuodesta onkin aikaa jo 15 vuotta (!), olen pysynyt hyvissä väleissä siellä tapaamieni ystävieni kanssa. Itse asiassa tapaamme joka vuosi Irlannin tyttöporukalla, mikä on aikamoinen saavutus ottaen huomioon että asumme lähes kaikki eri maissa ja suurimmalla osalla on lapsia. Australian vuodesta minulla jäi ystäviä, mutta nämä ystävyyssuhteet ovat ajan myötä muuttuneet enemmän kaverisuhteiksi. Etäisyys ja aika tekevät tehtävänsä. Kun ihmistä ei näe pitkään aikaan, elämä jatkaa kulkuaan – niin minulla kuin ystävälläkin. Tämä meinaa välillä unohtua minulta Suomi-kavereiden suhteen: totta, minulle on tapahtunut hirveästi viimeisen puolentoista vuoden aikana ja asun todella eksoottisessa paikassa, mutta myös vastapuolen elämä on jatkunut Suomessa ja voi olla, etten tiedä siitä yhtään mitään. Ja usein käy ilmi etten todellakaan tiedä kuin pieniä tiedonmurusia. Tämän olen surukseni huomannut erityisesti entisten Suomen työkavereiden kohdalla: heillä työyhteisö on jatkanut elämäänsä ilman minua, ja olen auttamattomasti tipahtanut kelkasta. Tämä on kyllä varmasti normaalia kehitystä, olenhan unohtanut tässä myllerryksessä työn sisällönkin aika tehokkaasti… mikä on sinänsä mielenkiintoista, niin sisällä kun olen joskus niissäkin töissä ollut. Aika aikansa kutakin.

Sosiaalinen media helpottaa yhteydenpitoa mutta tekee siitä helposti myös pinnallista ja yksipuolista. Vielä kun asuin Australiassa pääasiallinen yhteydenpitokeino oli sähköposti, sen jälkeen Facebook ja muut sosiaalisen median sovellutukset ovat yleistyneet. Toki yhä kirjoitan sähköpostia, mutta suurimman osan kavereistani kuulumiset näen Facebookista. Vai näenkö? Ihmisillä on hyvin erilaisia lähestymistapoja someen. Osa ei julkaise mitään, osa taas pommittaa joka päivä statuksia ja valokuvia – yleensä positiivisia sellaisia. Voi olla vaikea nähdä sen positiivisen somekuvan taakse jota suurin osa (itseni mukaan lukien) viljelee. Tunnustettakoon tässä, että esimerkiksi viime syksy oli minulle vaikeaa aikaa monestakin syystä. En kuitenkaan halunnut lähteä erittelemään asiaa Facebookissa tai täällä blogissakaan (enkä tee sitä nytkään). Mieluiten puhun tällaisista asioista ihan kahden kesken, mutta mitä tapahtuu ystävyydelle kun kahdenkeskisiä tapaamisia on yksi tai kaksi vuodessa, ja nekin nopeita tapaamisia, joissa ei pääse kovin syvällisiin keskusteluihin käsiksi? Puhumattakaan siitä että vauvan kanssa jokainen keskustelu jää aina kesken, kun pitää koko ajan valvoa yhtä vauhdikasta ihmistainta ja tarkkailla, ettei se tee mitään hölmöä? Baby brain ei ole mikään myytti ainakaan omalla kohdallani.  En tiedä olinko koskaan mikään säkenöivä keskustelija, mutta nyt viimeistään keskustelutaidot ja keskittyminen ovat olleet aikalailla hukassa.

Reilu vuosi elämää Saudi-Arabiassa on onneksi tuonut ystäviä täälläkin. Tosin expat-elämässä ei oikein uskalla kiintyä keheenkään liikaa: koskaan ei tiedä, milloin itselle tulee muutto eteen tai ystävä päättää muuttaa takaisin kotimaahansa tai toisaalle. Suurin osa ystävistäni täällä on samassa tilanteessa kuin mekin: Saudeihin on muutettu työn perässä määrittelemättömäksi ajaksi, ja toinen jalka on koko ajan ovesta ulkona ja ollaan valmiina lähtemään. Saudi-Arabia on vaikea maa länsimaalaiselle integroitua. Länsimaalaisten odotetaankin olevan täällä vain töissä ja säästämässä rahaa. Lisäksi turvallisuustilanne – joka on nyt kyllä ollut melko hyvä – on varmasti kaikilla expateilla mielessä. Vaikka sota Jemenin kanssa ei täällä itärannikolla juurikaan näy, asumme kuitenkin maassa joka käy sotaa, puhumattakaan nyt jälleen kiristyneistä väleistä Iranin kanssa. Nämä asiat mietityttävät, kuten myös naisten asema, ihmisoikeudet ja erilaiset arjen rajoitukset. Ystävyys täällä on monella tapaa käytännöllistä: minä esimerkiksi näen ehdottomasti eniten sellaisia kavereitani, jotka asuvat samassa leirissä kanssamme. Kun kulkeminen paikasta toiseen on niin hankalaa naiselle kun se on, en jaksa joka päivä (varsinkaan beben kanssa) lähteä suhaamaan taksilla tapaamaan kavereita. Lisäksi aika monella ystävälläni täällä on pieniä lapsia, ja ajankäyttö muutaman lapsen kanssa alkaa olla jo todella haastavaa. On joitakin kavereita joita en juuri näe siksi, että heillä on joka päivä joku balettitunti tai taekwondo, minne lapset pitää viedä. Ja itsekin pitäisi ehtiä harrastaa ja hoitaa parisuhdetta. Ruuhkavuodet ovat ruuhkavuosia saudeissakin, mutta toimiva julkinen liikenne, se että naiset saisivat ajaa ja muutama muu parannus arkeen tekisi niistä kyllä helpompia!