Muutto ja muutos

Aloin tuossa laskea että olen muuttanut elämäni aikana 11 kertaa. Näistä muutoista suurin osa on tapahtunut aikuisiällä: kolme kertaa olen muuttanut ulkomaille ja sitten opiskeluaikoina kimppakämpässä asuminen aiheutti usein muuttoja, sillä aina joku kämppiksistä oli muuttamassa pois tai tilanteet muuttuivat muuten niin, että muutto oli edessä. Muuttaminen on aina ollut iso juttu minulle. Olen sen tyyppinen ihminen, joka kiintyy helposti paikkoihin ja esineisiin, ja joka kokee ympäristön muutoksen vahvasti. Usein minulla on muuttoihin liittynyt myös hyvin vahva muutoksen tunne, se että nyt elämässä alkaa jokin uusi vaihe ja suunta muuttuu. Tämä on toki ollut usein tottakin, erityisesti ulkomaille muuttaessani jolloin elämä on todella muuttunut merkittävästi siitä, mitä se oli aiemmin.

Syy muuttokertojen laskuun on siinä, että pientä perhettämme kohtaa muutto täällä Saudi-Arabiassa. Mieheni firma, joka on maksanut karhunosan nykyisen asuntomme vuokrasta, siirtää kaikki työntekijänsä pois tästä talosta josta nyt asumme. Ja varsin nopealla aikataululla: vuoden loppuun mennessä talosta pitäisi olla ulkona. Me olimme joka tapauksessa miettineet muuttoa jo aiemmin muutamastakin syystä. Ensinnäkin minä kaipaisin päästä asumaan jonnekin, missä voi kävellä ulkona. Nykyisessä asunnossamme on pieni piha, jonka kiertää 5 minuutissa ympäri, ja kaipaisin päästä vaunulenkeille tyttäremme kanssa. Toisekseen viereisissä kerrostaloissa ollut tulipalo säikäytti meidän pahanpäiväisesti, kuten monet muutkin tässä talossa. Sitä alkaa miettiä miten itse pääsisi alas täältä 30. kerroksesta jos talossamme syttyisi tulipalo, ja siksikin maanpinnalla asuminen alkoi tuntua houkuttelevammalta vaihtoehdolta.

Seuraava pohdinta muuttoa koskien oli se, minne muuttaa. Mieheni firma tarjoaa asumista myös maantasossa ja isoissa ”leireissä” eli aidatuilla alueilla, joilla voi kävellä, naiset voivat pukeutua normaalisti ja ajaa autoa jne. Leireistä parhain ja suurin on täynnä, sillä firma on palkannut viime vuosina enemmän ihmisiä kuin pystyy majoittamaan. Äskettäinen tulipalo ja sen mukana sadat kodittomiksi jääneet ihmiset eivät varsinaisesti auta asiaa… toinen vaihtoehto on etsiä itse asunto ja ottaa vastaan mieheni firmalta rahallinen korvaus siitä, ettemme asu enää heidän rahoittamassaan asunnossa. Hetken aikaa leikittelimme ajatuksella muuttaa tämän rahan turvin Bahrainiin, sillä elämä olisi paljon vapaampaa rajan toisella puolella. Päätimme kuitenkin ainakin vielä haudata tämän haaveen, sillä mieheni työmatkasta tulisi ajallisesti pitkä – koskaan ei tiedä kuinka kauan tulli- ja rajamuodollisuudet vievät Saudi-Arabian ja Bahrainin rajalla. Lisäksi jos sattuisi jotain suurta levottomuutta aiheuttavaa ja rajat laitettaisiin kiinni, olisi mahdollisuus että mieheni ja minä ja tyttäremme jäisimme eri puolille rajaa.

Suunnilleen tähän saakka pääsimme pohdinnoissamme kun tuli tieto siitä, että koko rakennuksemme tyhjennetään mieheni firman työntekijöistä. Ei meitä sentään kadulle heitetä, vaan firma tarjoaa ihmisille muuta majoitusta perheen koosta riippuen. Kaikki yksilapsiset perheet (kuten me) ovat saaneet saman tarjouksen: muutto leiriin noin puolentoista tunnin ajomatkan päähän tai toiseen kerrostalokompleksiin noin 10 minuutin ajomatkan päähän. No, puolentoista tunnin ajomatka töihin tai tähän lähimpään suurempaan kaupunkiin ei meitä houkutellut, joten tälle vaihtoehdolle sanoimme heti ei. Ja kerrostalo johon meitä oltaisiin siirtämässä on yhä kerrostalo, eli pihaa on yhtä vähän kuin nytkin ja asuisimme korkealla, tosin emme yhtä korkealla kuin nyt. Talo ei myöskään ole tasoltaan yhtä hyvä kuin tämä jossa asumme nyt, emmekä halua muuttaa yhdestä kerrostaloasunnosta huonompaan. Kieltäydyimme siis molemmista tarjouksista ja päätimme etsiä rahan turvin oman talon vuokrattavaksi. Yksi mahdollisuus olisi tietenkin ollut pakata kamppeet ja kimpsut ja suunnata takaisin Suomeen. Emme kuitenkaan halunneet palata Suomeen ainakaan ihan vielä. Tuntuu, että täällä on vielä nähtävää ja koettavaa, ainakin joksikin aikaa.

Talo löytyi oletettua nopeammin ja nyt näyttää siltä, että pääsemme muuttamaan jo ensi viikolla. Muutamme leiriin, jossa entinen työpaikkani oli, eli se kansainvälinen koulu jossa olin opettamassa. Siellä voi kävellä (vaikkei leiri nyt suuren suuri olekaan) ja meillä on talossamme puutarha, josta olen haaveillut jo jonkin aikaa. Talo itsessään on aika vanha ja saatammekin muuttaa vielä leirin sisällä uudempaan huvilaan, jos sellainen vapautuu. Lisäksi tunnen leiristä jo jonkin verran ihmisiä, mikä on hyvä juttu. Minulla tulee nimittäin ikävä montaa ihmistä, joiden kanssa olen ystävystynyt tässä talossa asuessani. Nyt porukka leviää kuka minnekin ja tiedän, että yhteydenpito tulee olemaan vaikeampaa kuin ennen. No, nopea muutto tarkoittaa sitä, että meidän pitää alkaa piakkoin pakata maallista omaisuuttamme kokoon. Vaikka tulimme Saudi-Arabiaan aika vähällä tavaramäärällä – lähinnä parin matkalaukun turvin – tavaraa on nyt kuitenkin jo kertynyt. On tullut ostettua kahvinkeitintä ja ilmanpuhdistuslaitetta, ja tyttärellä on pinnasänky ja aika paljon jo leluja ja leikkimattoa ja niin edelleen. Olen lukenut viimeaikoina Muumi-kirjoja tyttärellemme ja en voi olla ajattelematta, että Nuuskamuikkunen on ehkä oikeassa lausuessaan ”Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää omanaan. Minä vain katselen niitä, ja kun lähden tieheni, ne ovat minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.”

Mainokset

Takaisin hiekkalaatikolla

Mish Mushkila on pitänyt yli kuukauden hiljaiseloa siitä syystä, että olimme koko perheen voimin lomailemassa Suomessa. Loma tuli todella tarpeeseen: olimme molemmat mieheni kanssa kyllästyneitä kuumaan ja pölyiseen Saudi-Arabiaan ja kaipasimme päästä käymään jossain muualla. Ja koska emme olleet olleet Suomessa yli vuoteen, oli todella mukavaa päästä käymään viimein isiemme maalla, tavata sukulaisia ja ystäviä, syödä tuttuja ruokia ja saunoa.

Suomeen tulo tuntui monella tapaa turvalliselta. Ensinnäkin Suomi on turvallinen maa, vaikka sielläkin on ollut omat kuohuntansa viime aikoina. Silti sitä ei voi verratakaan Saudi-Arabiaan, joka on tällä hetkellä sodassa Jemenin kanssa ja jossa esimerkiksi liikenneturvallisuus on mitä on. Turvallista oli myös se, että tiesimme miten asiat toimivat ja se, että virkamiehiin ja ihmisiin yleensä voi luottaa. Täällä ongelmana on usein se, että virkamiehet tai esimerkiksi postin tai kauppojen työntekijät eivät välttämättä kerro totuutta, jos heiltä kysyy jotain. Kielimuuri vaikeuttaa asioita entisestään, ja asioiden toimivuus on vähän niin ja näin. Olen jo ehtinyt tässä muutaman päivän aikana, jonka olemme olleet takaisin täällä, polttaa päreeni muun muassa kaupassa ja siivoojillemme. Täytynee taas totutella inshallah-moodiin…

Toinen asia mitä olin todella kaivannut (ja mitä kaipaan jo nyt uudelleen) oli mahdollisuus kävellä ulkona. Ja se raikas ilma ja luonto! Miehestäni ja minusta oli suorastaan psykedeelistä kävellä vaikkapa metsässä, värien ja tuoksujen määrä oli kuin toisesta maailmasta – ja nyt puhutaan kuitenkin lokakuisesta Suomesta. Saudi-Arabiassa vallitseva väri on beige, sillä luonto koostuu lähinnä hiekasta. Kuten olen useasti aiemminkin maininnut, täällä on myös vaikeaa kävellä ulkona sekä lämpötilan (nyt sellainen +37), asustuksen (naisilla abaya) että infrastruktuurin (ei jalkakäytäviä) vuoksi. Vain köyhimmät kävelevät minnekään, ja naisena voi saada jonkin verran huutelua osakseen jos päättää yrittää kävellä kaduilla. Lisäksi nyt kun kuvioissa on lapsi ja lastenvaunut, yhtälö on entisestään monimutkaistunut.

Lapsesta päästäänkin kätevästi seuraavaan asiaan. Vaikka arabimaissa ollaan yleensä todella lapsirakkaita, yksi asia oli helpompaa vauvan kanssa Suomessa, ja se on (julki)imettäminen. Voitte ehkä kuvitella kuinka vaikeaa julki-imettäminen täällä on, kun ulkona ollessa naisen pitää ylipäänsä pukeutua kaapuun… mikä riemu siitä repeäisikään, jos julki-imettäisi ja siinä samalla vilahtaisi vaikka nänni! En osaa edes kuvitella millainen haloo siitä nousisi, kenties kirjoittaisin seuraavan blogini vankilasta… En siis ole julki-imettänyt täällä, vaan olen yrittänyt etsiä jonkin tilan jossa voi imettää katseilta piilossa. Kauppakeskuksissa se on ikävä kyllä usein vessa, vaikkakin eräs muslimikaverini vinkkasi, että naisten moskeijassa voisi imettää. Koska en ole muslimi, en ole kuitenkaan uskaltautunut tätä kokeilemaan. Jopa sairaalassa jossa käyn on hyvin huononlaisesti paikkoja imetykseen. Olen tähän mennessä löytänyt yhden huoneen koko isosta sairaalasta, joka tähän soveltuu. Kun lisää julki-imetyksen vaikeuden kuumaan säähän, siihen ettei minnekään voi kävellä ja siihen ettei takseissa ole turvaistuimia, ei ehkä ole ihmekään että minusta on tuntunut ajoittain kuin olisin vankilassa kotona. Suomessa oli niin helppoa kulkea julkisilla ja sään puolestakin saattoi olla ulkona. Ei ole ollut kaikista helpointa olla vauvan kanssa täällä, se myönnettäköön.

No, säät kylmenevät täälläkin pikkuhiljaa ja tytär kasvaa kovaa vauhtia. Onkin aika yrittää löytää jotain vauva-aktiviteettia meille molemmille täältä ennen kuin tulen mökkihöperöksi! Suomesta vielä sen verran, että eräs asia mihin kiinnitin huomioita oli design ja muotoilu. Olimme osan lomasta hotellissa Helsingin keskustassa ja täytyy sanoa, että Saudien jälkeen Helsinki näytti oikeasti (ainakin osittain) tyylikkäältä! En tiedä johtuiko se ulkosuomalaisuudesta vai mistä, mutta kiinnitin paljon huomiota esimerkiksi kahviloiden sisustukseen ja pieniin putiikkeihin. Reissulta tulikin mukaan kliseisesti Marimekkoa ja Muumi-kirjoja. Oli myös virkistävää asioida kaupoissa, joissa henkilökunta on kanssani samalla viivalla. Täällä asiakaspalvelijat kohtelevat asiakkaita nöyrän alistuvasti ja lähes liehakoiden, Suomessa on turha odottaa vastaavaa. Toki suomalaisesta palvelukulttuurista voi olla montaa mieltä, mutta ainakin kaupan kassoilla ja tarjoilijoilla on itseluottamusta ja ihmisarvo. Huomasin kyllä tottuneeni Saudien palvelukulttuuriin parissakin kohtaa, esimerkiksi kun kaupassa piti itse pakata ostokset ja kun itse piti asetella luottokortti lukulaitteeseen. En enää edes muistanut, onko kortissani siru vai magneettijuova vai molemmat, koska täällä kassa tekee kaiken tällaisen puolestani. Mahdoin näyttää aika toopelta pyöritellessäni luottokorttia että mitenkäs tämä tähän laitteeseen laitetaankaan…

Eroja siis löytyy suurenlaisesti Suomen ja Saudi-Arabian väliltä, se nyt on aika selvää. En kuitenkaan palannut tänne (kotiin?) täysin vastentahtoisesti. Minulla oli ikävä ystäviä ja työkavereita täällä, ja tuntuu hyvältä että vain reilun vuoden maassaolon jälkeen minulla on ystäviä ja jokin sosiaalinen piiri, johon palata. Odotan myös talvea täällä, sillä lämpötilat alkavat tosiaan olla miellyttävämmät. Suomen talvi on usein ollut kuitenkin hiukan liian pitkä, kylmä ja pimeä omaan makuuni. Lisäksi tunnen vahvasti, että ihan vielä ei ole aika jättää Arabian niemimaata. Niin paljon on vielä nähtävää ja koettavaa täällä!