Lapsia ja miehiä

Lapsen saamisen jälkeen on joutunut opettelemaan monia uusia taitoja. Tämä oli selvääkin selvempää männä viikolla kun lähdin tyttäreni kanssa otattamaan hänelle passikuvia. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun lähdin kaupungille kahdestaan vauvan kanssa – mieheni oli töissä eikä voinut siksi kyyditä meitä. Suomessa asia olisi varmaan hoitunut niin että olisin laittanut pötkylän vaunuihin ja kävellyt tai mennyt julkisilla liikennevälineillä valokuvaamoon. Mutta koska täällä ei voi kävellä juuri minnekään ja koska ilmasto ei muutenkaan nyt juuri salli pitkää ulkonaoloa, lähdimme valokuvaamoon mieheni firman järjestämällä bussilla (eräänlaista julkista liikennettä sekin, tosin sisään pääsee vain kulkulupaa näyttämällä). Keisarinleikkauksen jälkeen ei saisi kauheasti kanniskella mitään painavaa vähään aikaan, mutta minun oli pakko kantaa bussiin mukaan auton turvaistuin – toinen vaihtoehto olisi toki ollut kantaa vaavia sylissä, niin kuin suurin osa ihmisistä täällä tekee, mutta mahdolliset äkkijarrutukset kauhistuttivat minua siinä määrin että otin mieluummin turvaistuimen mukaan. Olin naurettavan onnellinen siinä vaiheessa kun selvisimme matkasta yhtenä kappaleena perille. En ollut koskaan ajatellut ennen lapsen saamista miten paljon yhtä bussimatkaa varten pitää valmistella tavaraa ja miten moni asia voi potentiaalisesti mennä pieleen lyhyelläkin matkalla!

Passikuvan otto ei ollut mitenkään helppo tehtävä pienen rääkyvän ihmistaimen kanssa, mutta kun siitä oli selvitty, jäimme odottelemaan sisätiloihin kuvien valmistumista. Yllätyksekseni useampi mies tuli juttelemaan kanssani ja kysylemään tyttäreni ikää. Kyseessä ei ollut vain länsimaalaiset miehet vaan myös arabit, mikä oli vielä yllättävämpää. Periaattessahan täällä ei miehet saisi jutella vieraille naisille, mutta päädyin siihen että lapsia koskeva keskustelu täytyy olla jonkinlainen poikkeus tähän sääntöön. Jo raskaana ollessani sain paljon onnitteluja täysin tuntemattomilta miehiltä, ja nyt näyttää siltä että pötkylä kerää kommentointia vielä enemmän. Siinä käytiin sitten läpi rokotusohjelmat, matkustaminen vauvan kanssa, kuuman sään vaikutus pikkulapsiin ja päiviteltiin sitä, kuinka eräänkin saudimiehen vaimo ei suostu poistumaan kotoa ennen kuin lapsi on 40 päivää vanha. Yhtä yllättävää on ollut kotitalossamme se, millä innolla talon miespuolinen henkilökunta suhtautuu lapseemme. Siivoojat haluavat aina tulla juttelemaan ja lirkuttelemaan hänelle, vastaanoton mies tulee usein pöytänsä takaa moikkaamaan tyttöä ja talossamme olevassa kaupassa kassat ja itse manageri kyselevät aina lapsen vointia. Yksi talon korjausmiehistä kävi jopa kanssani pitkähkön keskustelun imettämisen eduista, mikä oli aika absurdi tilanne… suomalaiseen kulttuuriin ei oikein kuulu se, että erityisesti miehet tulevat ihastelemaan vauvaa. Minun olisi vaikea kuvitella vastaavaa tapahtuvan vaikkapa Helsingissä passikuvaa odotellessani. Naiset kyllä voisivat tullakin juttelemaan ja ihailemaan vauvaa, mutta miehet – en oikein tiedä. Se ei ehkä kuulu suomalaisen miehen käytöskoodistoon.

Ihmisten huomio on ihan mukavaa, mutta en oikein tiedä miten suhtautua siihen, että tytärtämme luullaan aina pojaksi. ”It’s a boy, right?” on yleinen keskustelun avaus.Syy on ainakin osin siinä, että meillä on siniset rattaat (ja sininenhän on automaattisesti poikien väri) ja tyttö on puettu usein suomalaisen äitiyspakkauksen vaatteisiin, jotka ovat, kuten lukijat tietävät, sukupuolineutraaleja väreiltään. Lisäksi saimme lahjaksi paljon sekä pojalle että tytölle sopivia vaatteita, koska en suostunut paljastamaan sukupuolta etukäteen. Hänellä ei siis ainakaan vielä ole kauheasti vaaleanpunaisia vaatteita ja hörhelöitä, joten hänen on luonnollisesti oltava poika. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten täällä lapset puetaan pikkuaikuisiksi: pojilla on liiviasua ja tytöillä prinsessamekkoa. Suomalainen, melko käytännöllinen vaatemaku näyttäytyy varmasti aika tylsänä paikallisille. Tyttäremme eroaa myös toisella tapaa pienistä arabitytöistä: hänellä ei nimittäin kasva vielä kovasti hiuksia. Arabilapsilla on tyypillisesti jo pienenä vauvana paksu, monen sentin pituinen musta tukka. Koulussa töissä ollessani ihailin nelivuotiaita arabityttöjä, joilla on puoleen selkään ulottuvat ranteeni paksuiset letit. Sellaista kuontaloa ei tyttäremme tule koskaan saamaan minun ja mieheni geeneillä. Toisaalta hyvänä puolena on ehkä se, että ihokarvoituskin on ehkä hieman maltillisempaa – monella arabitytöllä on sanalla sanoen näyttävät kulmakarvat ja pitkät käsikarvat, ja siksi kauneussalongit ovatkin täällä todella suosittuja.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s