Sensuuria ja itsesensuuria

Kun Suomessa on kärvistelty ilmeisen kylmissä ja sateisissa kesäkeleissä, on täällä hikoiltu kuumassa ja pölyisessä säässä. Viime viikolla ylitettiin ainakin hetkellisesti 50 asteen rajapyykki; tätä on tosin vaikea todistaa kotikonstein, sillä lämpömittarit loppuvat tyypillisesti siihen 50 asteeseen… Koska sää on liian kuuma pitkäaikaisia ulkoiluja ajatellen – erityisesti nyt vauvan kanssa -, olen viettänyt paljon aikaa kotona sisällä ja lukenut. Mieheni työkaveri antoi minulle alkukesästä ison kasan naistenlehtiä, joita ei enää tarvinnut. Näitä lehtiä selatessani muistin taas sen, että tässä maassa noudatetaan (ainakin jossain määrin) sensuuria: tietyt aiheet eivät ole sallittuja, ja esimerkiksi lehdissä liian paljastavat kuvat teipataan piiloon tai väritetään mustalla tussilla sopivammaksi, tai sitten lehdistä puuttuu kokonaan sivuja, joilla on ollut sopimatonta materiaalia. Yksi esimerkki tällaisestä kokonaan poistetusta artikkelista oli raskautta käsittelevässä lehdessä juttu siitä, miltä äidin vartalo näyttää synnytyksen jälkeen (sehän onkin varsinaista pornomateriaalia, huh sentään…). IMAG0620Ohessa esimerkki kuvasta, jossa on teipattu sopimattomat kohdat naisvartalosta piiloon – oletan, että kuvassa on raskaana oleva nainen uimapuku tai bikinit päällään. Mahtavintahan tässä on se, että jonkun työ on käydä läpi näitä lehtiä ja päättää, mitkä kuvat peitetään tai poistetaan ja mitkä ei! Joskaan työn jälki ei ole aina johdonmukaista: lehdessä voi olla yksi paljastava kuva tussattu tai leikattu irti, mutta toisaalla myöhemmin sensori on väsähtänyt ja paljastavaa kuvamateriaalia voi löytyäkin lehden sivuilta.

Sensuuri pätee muutenkin Saudi-Arabiassa, sen tietävät varmasti kaikki. Asioita joita ei pidä kritisoiman ovat muun muassa uskonto ja kuningas. Ylipäätänsä yhteiskuntajärjestystä tai lakeja ei kannata liian kovaäänisesti arvostella. Internetiä seurataan eikä maassa toteudu täysin mielipiteen vapaus. Tämä johtaa yksilötasolla siihen, että käyttäydyn hyvin eri tavalla eri ihmisten seurassa ja mietin tarkemmin, mitä kirjoittelen sosiaalisessa mediassa. Muslimiystävieni ja -tuttavieni seurassa pyrin yleensä pysymään erossa uskontoa koskevasta keskustelusta, tai ainakaan en ala kritisoimaan islamia. En yleensä myöskään mainosta sitä, että voi veljet, nyt kyllä maistuisi lasi kylmää valkoviiniä tai pekoni aamupalalla. Saudituttavien kanssa keskustelua ei kannata aloittaa haukkumalla maan byrokraattisuus tai lainsäädäntö pystyyn, vaan ehkä tiedustella varovaisesti keskustelukumppanin omaa mielipidettä asiaan. Varmoja puheenaiheita ovat esimerkiksi perheen kuulumiset, sää (saudit eivät myöskään nauti liian kuumista kesistä) ja työt. Muiden länsimaalaisten kanssa voi sitten päivitellä vapaammin liikenteen kaoottisuutta tai niitä sääntöjä, jotka tekevät elämästä hankalaa täällä. Sosiaaliset suhteet vaativat siis aika paljon pelisilmää sen suhteen, mitä kenellekin voi puhua. Täällä eläessään oppiikin harjoittamaan jossain määrin itsesensuuria. Usein minusta tuntuukin, että ainoa ihminen, jonka kanssa voin puhua todella vapaasti kaikesta siitä mitä täällä tapahtuu, on mieheni. Hän myös ymmärtää turhautumiseni ja koomisetkin tilanteet – vaikka kuinka yritän kuvata tätä yhteiskuntaa suomalaisille ystäville ja sukulaisille, tietyt asiat on vain koettava ymmärtääkseen ne.

Itsesensuuri ei rajoitu pelkästään puheenaiheisiin, vaan julkisilla paikoilla liikkuessaan sitä on kummasti tottunut jo tämän maan pukukoodiin ja olemisen tapaan. Laitan mieluummin abayan päälle kuin olen ihmisjoukon tuijoteltavana (tai parhaassa tapauksessa uskonnollisen poliisin hampaissa), ja kauppakeskuksissa ja kaupungilla liikkuessa en katso ihmisiä silmiin, ainakaan muslimeita. Varsinkaan miehiä ei kannata katsoa liian pitkään, sillä he voivat tulkita sen flirttailuksi. Katseen välttäminen toimii molemmin päin: eilen ruokakaupassa ollessani huomasin, kuinka paikallinen arabimies tuijotti minua. Heti kun katsoin häntä kohti, hän käänsi katseensa häpeillen pois. Miesten ei sovi tuijotella muita naisia kuin enintään perheenjäseniään, mutta toki länsimaalaista naista tuijotetaan, erityisesti koska en pidä huivia ja koska minulla on vaalea iho ja siniset silmät (no, sinivihreänharmaat, mutta jonkin muun väriset kuin ruskeat). Peittäviin vaatteisiin tottuu siinä määrin, että ollessamme ulkomailla reissussa olen nykyään ihan järkyttynyt kun näen naisten päällä napapaitoja tai minisorteja. Vaikka kotona voinkin pukeutua miten haluan ja töissäkin länsimaalaisesti, täällä ei oikein kannata kuitenkaan näyttää liikaa ihoa. Vaatteeni ovatkin suurimmaksi osaksi töihin soveltuvia, eli polven peittäviä hameita ja housuja ja suht säädyllisiä puseroita tai t-paitoja. Ironistahan on se, että täällä jos missä lämpötilan puolesta voisi pukeutua niin paljastavasti kuin vain haluaisi – Suomessa kesävaatteiden kausi on usein harmillisen lyhyt, ja sääolosuhteet vaativat laittamaan peittävämpää vaatetta ylle.

Onko itsesensuuri sitten hyvä asia? Aina joskus mietityttää, pitäisikö epäkohtiin tarttua hanakammin tai protestoida huonoa kohtelua enemmän. Yritän kuitenkin pitää edes oman käyttäytymiseni kunniallisena, eli toteuttaa omia arvoja käytöksessäni: yritän olla tasapuolisesti kaikille ystävällinen ja reilu riippumatta ihonväristä, uskonnosta tai asemasta. En myöskään heitä roskia auton ikkunasta ulos tai etuile jonoissa tai käytä omaa asemaani hyväksi esimerkiksi asioidessani virastoissa. Tällä erää se riittää yhden naisen protestiksi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s