Lapsia ja miehiä

Lapsen saamisen jälkeen on joutunut opettelemaan monia uusia taitoja. Tämä oli selvääkin selvempää männä viikolla kun lähdin tyttäreni kanssa otattamaan hänelle passikuvia. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun lähdin kaupungille kahdestaan vauvan kanssa – mieheni oli töissä eikä voinut siksi kyyditä meitä. Suomessa asia olisi varmaan hoitunut niin että olisin laittanut pötkylän vaunuihin ja kävellyt tai mennyt julkisilla liikennevälineillä valokuvaamoon. Mutta koska täällä ei voi kävellä juuri minnekään ja koska ilmasto ei muutenkaan nyt juuri salli pitkää ulkonaoloa, lähdimme valokuvaamoon mieheni firman järjestämällä bussilla (eräänlaista julkista liikennettä sekin, tosin sisään pääsee vain kulkulupaa näyttämällä). Keisarinleikkauksen jälkeen ei saisi kauheasti kanniskella mitään painavaa vähään aikaan, mutta minun oli pakko kantaa bussiin mukaan auton turvaistuin – toinen vaihtoehto olisi toki ollut kantaa vaavia sylissä, niin kuin suurin osa ihmisistä täällä tekee, mutta mahdolliset äkkijarrutukset kauhistuttivat minua siinä määrin että otin mieluummin turvaistuimen mukaan. Olin naurettavan onnellinen siinä vaiheessa kun selvisimme matkasta yhtenä kappaleena perille. En ollut koskaan ajatellut ennen lapsen saamista miten paljon yhtä bussimatkaa varten pitää valmistella tavaraa ja miten moni asia voi potentiaalisesti mennä pieleen lyhyelläkin matkalla!

Passikuvan otto ei ollut mitenkään helppo tehtävä pienen rääkyvän ihmistaimen kanssa, mutta kun siitä oli selvitty, jäimme odottelemaan sisätiloihin kuvien valmistumista. Yllätyksekseni useampi mies tuli juttelemaan kanssani ja kysylemään tyttäreni ikää. Kyseessä ei ollut vain länsimaalaiset miehet vaan myös arabit, mikä oli vielä yllättävämpää. Periaattessahan täällä ei miehet saisi jutella vieraille naisille, mutta päädyin siihen että lapsia koskeva keskustelu täytyy olla jonkinlainen poikkeus tähän sääntöön. Jo raskaana ollessani sain paljon onnitteluja täysin tuntemattomilta miehiltä, ja nyt näyttää siltä että pötkylä kerää kommentointia vielä enemmän. Siinä käytiin sitten läpi rokotusohjelmat, matkustaminen vauvan kanssa, kuuman sään vaikutus pikkulapsiin ja päiviteltiin sitä, kuinka eräänkin saudimiehen vaimo ei suostu poistumaan kotoa ennen kuin lapsi on 40 päivää vanha. Yhtä yllättävää on ollut kotitalossamme se, millä innolla talon miespuolinen henkilökunta suhtautuu lapseemme. Siivoojat haluavat aina tulla juttelemaan ja lirkuttelemaan hänelle, vastaanoton mies tulee usein pöytänsä takaa moikkaamaan tyttöä ja talossamme olevassa kaupassa kassat ja itse manageri kyselevät aina lapsen vointia. Yksi talon korjausmiehistä kävi jopa kanssani pitkähkön keskustelun imettämisen eduista, mikä oli aika absurdi tilanne… suomalaiseen kulttuuriin ei oikein kuulu se, että erityisesti miehet tulevat ihastelemaan vauvaa. Minun olisi vaikea kuvitella vastaavaa tapahtuvan vaikkapa Helsingissä passikuvaa odotellessani. Naiset kyllä voisivat tullakin juttelemaan ja ihailemaan vauvaa, mutta miehet – en oikein tiedä. Se ei ehkä kuulu suomalaisen miehen käytöskoodistoon.

Ihmisten huomio on ihan mukavaa, mutta en oikein tiedä miten suhtautua siihen, että tytärtämme luullaan aina pojaksi. ”It’s a boy, right?” on yleinen keskustelun avaus.Syy on ainakin osin siinä, että meillä on siniset rattaat (ja sininenhän on automaattisesti poikien väri) ja tyttö on puettu usein suomalaisen äitiyspakkauksen vaatteisiin, jotka ovat, kuten lukijat tietävät, sukupuolineutraaleja väreiltään. Lisäksi saimme lahjaksi paljon sekä pojalle että tytölle sopivia vaatteita, koska en suostunut paljastamaan sukupuolta etukäteen. Hänellä ei siis ainakaan vielä ole kauheasti vaaleanpunaisia vaatteita ja hörhelöitä, joten hänen on luonnollisesti oltava poika. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten täällä lapset puetaan pikkuaikuisiksi: pojilla on liiviasua ja tytöillä prinsessamekkoa. Suomalainen, melko käytännöllinen vaatemaku näyttäytyy varmasti aika tylsänä paikallisille. Tyttäremme eroaa myös toisella tapaa pienistä arabitytöistä: hänellä ei nimittäin kasva vielä kovasti hiuksia. Arabilapsilla on tyypillisesti jo pienenä vauvana paksu, monen sentin pituinen musta tukka. Koulussa töissä ollessani ihailin nelivuotiaita arabityttöjä, joilla on puoleen selkään ulottuvat ranteeni paksuiset letit. Sellaista kuontaloa ei tyttäremme tule koskaan saamaan minun ja mieheni geeneillä. Toisaalta hyvänä puolena on ehkä se, että ihokarvoituskin on ehkä hieman maltillisempaa – monella arabitytöllä on sanalla sanoen näyttävät kulmakarvat ja pitkät käsikarvat, ja siksi kauneussalongit ovatkin täällä todella suosittuja.

Mainokset

Sensuuria ja itsesensuuria

Kun Suomessa on kärvistelty ilmeisen kylmissä ja sateisissa kesäkeleissä, on täällä hikoiltu kuumassa ja pölyisessä säässä. Viime viikolla ylitettiin ainakin hetkellisesti 50 asteen rajapyykki; tätä on tosin vaikea todistaa kotikonstein, sillä lämpömittarit loppuvat tyypillisesti siihen 50 asteeseen… Koska sää on liian kuuma pitkäaikaisia ulkoiluja ajatellen – erityisesti nyt vauvan kanssa -, olen viettänyt paljon aikaa kotona sisällä ja lukenut. Mieheni työkaveri antoi minulle alkukesästä ison kasan naistenlehtiä, joita ei enää tarvinnut. Näitä lehtiä selatessani muistin taas sen, että tässä maassa noudatetaan (ainakin jossain määrin) sensuuria: tietyt aiheet eivät ole sallittuja, ja esimerkiksi lehdissä liian paljastavat kuvat teipataan piiloon tai väritetään mustalla tussilla sopivammaksi, tai sitten lehdistä puuttuu kokonaan sivuja, joilla on ollut sopimatonta materiaalia. Yksi esimerkki tällaisestä kokonaan poistetusta artikkelista oli raskautta käsittelevässä lehdessä juttu siitä, miltä äidin vartalo näyttää synnytyksen jälkeen (sehän onkin varsinaista pornomateriaalia, huh sentään…). IMAG0620Ohessa esimerkki kuvasta, jossa on teipattu sopimattomat kohdat naisvartalosta piiloon – oletan, että kuvassa on raskaana oleva nainen uimapuku tai bikinit päällään. Mahtavintahan tässä on se, että jonkun työ on käydä läpi näitä lehtiä ja päättää, mitkä kuvat peitetään tai poistetaan ja mitkä ei! Joskaan työn jälki ei ole aina johdonmukaista: lehdessä voi olla yksi paljastava kuva tussattu tai leikattu irti, mutta toisaalla myöhemmin sensori on väsähtänyt ja paljastavaa kuvamateriaalia voi löytyäkin lehden sivuilta.

Sensuuri pätee muutenkin Saudi-Arabiassa, sen tietävät varmasti kaikki. Asioita joita ei pidä kritisoiman ovat muun muassa uskonto ja kuningas. Ylipäätänsä yhteiskuntajärjestystä tai lakeja ei kannata liian kovaäänisesti arvostella. Internetiä seurataan eikä maassa toteudu täysin mielipiteen vapaus. Tämä johtaa yksilötasolla siihen, että käyttäydyn hyvin eri tavalla eri ihmisten seurassa ja mietin tarkemmin, mitä kirjoittelen sosiaalisessa mediassa. Muslimiystävieni ja -tuttavieni seurassa pyrin yleensä pysymään erossa uskontoa koskevasta keskustelusta, tai ainakaan en ala kritisoimaan islamia. En yleensä myöskään mainosta sitä, että voi veljet, nyt kyllä maistuisi lasi kylmää valkoviiniä tai pekoni aamupalalla. Saudituttavien kanssa keskustelua ei kannata aloittaa haukkumalla maan byrokraattisuus tai lainsäädäntö pystyyn, vaan ehkä tiedustella varovaisesti keskustelukumppanin omaa mielipidettä asiaan. Varmoja puheenaiheita ovat esimerkiksi perheen kuulumiset, sää (saudit eivät myöskään nauti liian kuumista kesistä) ja työt. Muiden länsimaalaisten kanssa voi sitten päivitellä vapaammin liikenteen kaoottisuutta tai niitä sääntöjä, jotka tekevät elämästä hankalaa täällä. Sosiaaliset suhteet vaativat siis aika paljon pelisilmää sen suhteen, mitä kenellekin voi puhua. Täällä eläessään oppiikin harjoittamaan jossain määrin itsesensuuria. Usein minusta tuntuukin, että ainoa ihminen, jonka kanssa voin puhua todella vapaasti kaikesta siitä mitä täällä tapahtuu, on mieheni. Hän myös ymmärtää turhautumiseni ja koomisetkin tilanteet – vaikka kuinka yritän kuvata tätä yhteiskuntaa suomalaisille ystäville ja sukulaisille, tietyt asiat on vain koettava ymmärtääkseen ne.

Itsesensuuri ei rajoitu pelkästään puheenaiheisiin, vaan julkisilla paikoilla liikkuessaan sitä on kummasti tottunut jo tämän maan pukukoodiin ja olemisen tapaan. Laitan mieluummin abayan päälle kuin olen ihmisjoukon tuijoteltavana (tai parhaassa tapauksessa uskonnollisen poliisin hampaissa), ja kauppakeskuksissa ja kaupungilla liikkuessa en katso ihmisiä silmiin, ainakaan muslimeita. Varsinkaan miehiä ei kannata katsoa liian pitkään, sillä he voivat tulkita sen flirttailuksi. Katseen välttäminen toimii molemmin päin: eilen ruokakaupassa ollessani huomasin, kuinka paikallinen arabimies tuijotti minua. Heti kun katsoin häntä kohti, hän käänsi katseensa häpeillen pois. Miesten ei sovi tuijotella muita naisia kuin enintään perheenjäseniään, mutta toki länsimaalaista naista tuijotetaan, erityisesti koska en pidä huivia ja koska minulla on vaalea iho ja siniset silmät (no, sinivihreänharmaat, mutta jonkin muun väriset kuin ruskeat). Peittäviin vaatteisiin tottuu siinä määrin, että ollessamme ulkomailla reissussa olen nykyään ihan järkyttynyt kun näen naisten päällä napapaitoja tai minisorteja. Vaikka kotona voinkin pukeutua miten haluan ja töissäkin länsimaalaisesti, täällä ei oikein kannata kuitenkaan näyttää liikaa ihoa. Vaatteeni ovatkin suurimmaksi osaksi töihin soveltuvia, eli polven peittäviä hameita ja housuja ja suht säädyllisiä puseroita tai t-paitoja. Ironistahan on se, että täällä jos missä lämpötilan puolesta voisi pukeutua niin paljastavasti kuin vain haluaisi – Suomessa kesävaatteiden kausi on usein harmillisen lyhyt, ja sääolosuhteet vaativat laittamaan peittävämpää vaatetta ylle.

Onko itsesensuuri sitten hyvä asia? Aina joskus mietityttää, pitäisikö epäkohtiin tarttua hanakammin tai protestoida huonoa kohtelua enemmän. Yritän kuitenkin pitää edes oman käyttäytymiseni kunniallisena, eli toteuttaa omia arvoja käytöksessäni: yritän olla tasapuolisesti kaikille ystävällinen ja reilu riippumatta ihonväristä, uskonnosta tai asemasta. En myöskään heitä roskia auton ikkunasta ulos tai etuile jonoissa tai käytä omaa asemaani hyväksi esimerkiksi asioidessani virastoissa. Tällä erää se riittää yhden naisen protestiksi.