Vauvakutsuilla

Toukokuu alkaa käydä vähiin, ja tuttavapiirissäni valmistaudutaan jo kesälomille lähtöön. Ramadan alkaa tänä vuonna kesäkuun puolen välin jälkeen, ja silloin onkin hyvä aika lähteä lomailemaan esimerkiksi Eurooppaan – Ramadanin aikana kun kaupat ovat rajoitetusti auki, julkisilla paikoilla ei saa päiväsaikaan syödä tai juoda ja elämä hidastuu muutenkin kaikilla sektoreilla. Lisäksi nyt on niin kuuma, että olisi oikein miellyttävää lähteä kesän viettoon Suomeen, mutta tänä vuonna kesämme kuluu kuitenkin Saudi-Arabiassa. On nimittäin niin, että tämän kesän kuluessa – inshallah – tähän saakka kahden hengen perheemme kasvaa uudella jäsenellä. Jään koulun loputtua suoraan äitiyslomalle, ja aion synnyttää täällä, joten pitkät lentomatkat alkavat olla omalta osaltani ohi tällä erää.

Kun kyseessä on ensimmäinen kerta raskaana ja vielä uudessa maassa, voitte kuvitella että kuluneet kuukaudet ovat olleet omalta osaltaan haastavia. Kaikki on kuitenkin mennyt ihan hyvin ja lääkärillä käyntikin englanniksi on sujunut suuremmitta ongelmitta. Toki nyt loppuraskaudesta erityisesti kuumuus alkaa olla aika tukalaa, mutta onneksi koulua on enää muutama viikko jäljellä, ja olen muutenkin saanut vapautuksen jälkituntien valvonnasta keskipäivällä. Yritänkin viettää päivisin mahdollisimman paljon aikaa ilmastoiduissa sisätiloissa. Saudi-Arabiassa ollaan hyvin lapsirakkaita ja perhe on hyvin tärkeä, joten minuun suhtaudutaan tällä erää erittäin hyväntahtoisesti minne menenkin. Talomme hississä tuntemattomat kommentoivat ”mashallah” (tarkoittaa suunnilleen että onnittelut mutta ilman kateellisuutta onniteltavalle) ja töissä erityisesti filippiinorouvat haluavat kosketella mahaani – se on jokin hyvän onnen merkki hieroa raskaana olevan naisen mahaa. Toisaalta en ole välttynyt erilaisilta neuvoilta ja suoraan sanoen melko taikauskoisilta tarinoilta siitä, mitä pitäisi syödä, miten pitäisi nukkua, onkohan urheilu enää järkevää minun tilassani jne. Kaikki raskaana olevat naiset varmasti kokevat tätä, mutta arabinaiset tuntuvat erityisesti ajattelevan että heidän tehtävänsä on ruokkia minua. Töissä lounasaikaan saan kieltäytyä yhdestä sun toisesta herkusta, joita vieraanvaraiset naispuoliset kollegani minulle mielellään tarjoaisivat. Ei auta sanoa että kiitos, olen jo syönyt ja olen täynnä, koska kuulemma ruoka ei olekaan minulle vaan vauvalle… ei ihmekään että monet arabinaiset lihovat todella paljon raskauden aikana. Lisäksi tosiaan kaikkea urheilua raskauden aikana tunnutaan pidettävän enemmän tai vähemmän haitallisena. Olen yhä yrittänyt edes silloin tällöin harrastaa kävelyä, joogaa ja kuntosalilla käyntiä, ja se on aiheuttanut paljon huolta työkavereideni joukossa. Olen raskaana, en sairaana, yritän yleensä selittää heille.

En ole myöskään suostunut paljastamaan lapsen sukupuolta ystävilleni tai työkavereilleni, ja se on kismittänyt erityisesti monia työkavereitani. Minulle on nimittäin pidetty jo kahdetkin vauvakutsut eli ns. baby showerit. Baby shower on minun mielikuvissani aika amerikkalainen konsepti, vaikka ilmeisesti vauvakutsuja pidetään nykyään Suomessakin enenevässä määrin. Ystäväni täällä kotitalossamme järjestivät minulle kutsut viime viikolla, ja töissä minulla oli kutsut toissapäivänä. Koska en ole tosiaan kertonut onko tulossa poika- vai tyttövauva, työkaverini tuskailivat että mitä ihmettä voi ostaa lahjaksi. Yritin kovasti sanoa etten välttämättä tarvitse lahjoja ollenkaan ja että minulle riittäisi yhdessä kahvittelu, mutta se nyt ei oikein tule täällä kyseeseen. Arabit rakastavat ostaa lahjoja ja lisäksi minulla on paljon amerikkalaisia työkavereita, jotka eivät myöskään tulisi tyhjin käsin vauvakutsuille. Sanoin sitten että sukupuolineutraalit lahjat sopivat oikein hyvin, mutta yksikin arabityökaverini sanoi minulle että enkö halua että lapsi kasvaa alusta lähtien oikeanlaisisissa vaatteissa… ja oikeanlaiset vaatteet nyt tarkoittamassa siis joko poikien tai tyttöjen vaatteita. Täällä lastenvaatteet ovatkin todella sukupuolittuneita, pojille on tarjolla liiviasua ja herrojenhousujua ja tytöille prinsessamekkkoja. Suomalainen käytännöllisyys ja järkevät värit lastenvaatteissa eivät ole niin suurta huutoa. Toinen kummastusta aiheuttanut asia on se, että olemme saaneet joitakin vauvan tavaroita käytettyinä. Erityisesti muslimikaverini eivät voi ymmärtää, miksi ottaa vastaan jotain kierrätettyä kun voisi ostaa täysin uutta. Täällä ei juuri kierrätetä muutenkaan ja asenneilmapiiri on Suomea tässä asiassa ainakin 50 vuotta jäljessä. Vain köyhät joutuvat ottamaan muitten vanhoja tavaroita vastaan, ja kaikki joilla on vähänkin rahaa ostavat tavaransa uutena. Jälleen ihmeteltiin sitä, kuinka en halua että lapseni saisi parhaan mahdollisen alun elämäänsä – ihan niin kuin se nyt olisi kiinni siitä, että vauvalla on kaikki mahdolliset tavarat ja nimenomaan uutena heti syntymästä lähtien… Niinpä ei ole oikeastaan ihme, että sain ihan hirvittävän määrän lahjoja erityisesti työkavereideni järjestämillä vauvakutsuilla. Yksi työkavereistani oli ratkaissut sukupuolta koskevan ongelman siten, että hän oli ostanut lahjaksi sekä poikien asun (lappuhaalarit) että asun tytölle (mekko ja legginsit). Suurin osa tavaroista sentään oli enemmän tai vähemmän sukupuolineutraaleja, ja oikein kivoja lahjoja olivatkin.

IMAG0342 (3)

Jälkimmäisten vauvakutsujen lahjasatoa

Mainokset

Palvelusväkeä

Eräs entinen pomoni tapasi kertoa tarinaa, jossa hänen isoäitinsä sai häälahjaksi palvelijan. Tämä palvelija oli erittäin osaava ihminen, ja hän viettikin sitten lähes koko elämänsä isoäidin kanssa. Elettiin aikoja, jolloin Suomessakin oli vielä ainakin tietyissä piireissä tapana käyttää palvelusväkeä. Sittemmin emme enää pitkään aikaan ole puhuneet palvelijoista eikä kellään oikein olisi varaakaan sellaisen palkkaamiseen – osalla ihmisistä käy ehkä siivooja kerran pari viikossa, mutta hekin ovat itsenäisiä ammatinharjoittajia, eivät missään tapauksessa palvelijoita sanan varsinaisessa merkityksessä. Hypätään kuitenkin Saudi-Arabiaan vuonna 2015 ja täällä on varsin tavallista törmätä yhä palvelusväkeen. Monissa lapsiperheissä on ns. live in nanny eli lastenhoitaja, joka asuu perheen kanssa. Järjestely muistuttaa ehkä jossain määrin au pair -systeemiä, paitsi että au paireilla on yleensä enemmän vapautta ja joku takaraja pestin kestossa. Nannyt ovat yleensä filippiiniläisiä tai Afrikasta tulleita naisia, monet keski-ikäisiä, ja pesti voi olla todella pitkä. He eivät ole siis lähteneet ensisijaisesti oppimaan uutta kieltä, tutustumaan kulttuuriin tai tienaamaan taskurahoja, vaan kyseessä on työ, jonka tuotoilla elää yleensä paitsi nanny itse myös perheenjäsenet siellä jossain kaukana.

IMG_2088

Kotiapulaisen huone. Taustalla huoneeseen kuuluva oma, erillinen kylpyhuoneensa.

Palvelusväen olemassaolo näkyy myös siinä, miten talot on rakennettu täällä. Ensinnäkin talot ja asunnot ovat todella suuria. Meillä on mieheni kanssa lähes 200 neliöinen asunto, jossa ei ole todellakaan ole mietitty hukkaneliöiden määrää. Meillä on myös asunnossamme ns. piian huone, eli pieni huone, johon voisi sijoittaa nannyn tai kotiapulaisen. Huone ei todellakaan ole mitenkään suuri ja sinne on sijoitettu myös pyykinpesukone ja kuivausrumpu, mutta tiedän monia perheitä talossamme joilla on pysyvä lasten- ja taloudenhoitaja asumassa tässä tilassa. Omakotitaloissa on usein myös vastaava piianhuone (tai pari), ja usein myös huone autonkuljettajalle – kuljettajiahan tarvitaan, kun naiset eivät saa ajaa autoa. Sekä lastenhoitajia että autonkuljettavia näen sankoin joukoin töissä, erityisesti aamuisin kun lapsia tuodaan kouluun ja iltapäivisin, kun lapset lähtevät kotiin. Koulun porteilla on varsinkin iltapäivisin odottamassa nanny- ja autonkuljettaja-armeija, ja meidän tehtävämme on tarkistaa että kukin lapsi – erityisesti tytöt – löytävät kuljettajansa ja lastenhoitajansa ja pääsevät turvallisesti kotiin. Dismissal eli lasten kotiin lähtö kestää yleensä vähintään puoli tuntia, ja lapset haetaan tyypillisesti kolmessa eri vuorossa, sillä kaikki autot eivät millään mahtuisi kerralla koulumme parkkipaikalle. Tämä on tulosta siitä, että julkista liikennettä ei juuri ole ja lähes kaikki lapset menevät kotiinsa yksityisautoilun voimin. Kävely tai pyöräily julkisilla teillä ei myöskään ole suositeltavaa, joten kaukaiselta tuntuvat omat kouluajat, jolloin kävelin, pyöräilin tai jopa hiihdin kouluun. Täällä mikään näistä ei olisi turvallista, ja hiihtäminen nyt ei mahdollistakaan…

Olen saanut pysyvän aineen opetettavakseni koulussa nyt loppulukuvuoden ajaksi. Opetan 7.- ja 8.-luokkalaisille tytöille Career Guidancea eli jonkinasteisesta oppilaanohjauksesta on kyse. Tämän lisäksi tuuraan yhä tarvittaessa muissa aineissa. Täällä aletaan miettiä yliopistoon menoa jo varsin varhaisessa vaiheessa, ja se on yksi asioista joita tunnilla käydään läpi: mitä haluan opiskella, miten haen yliopistoon, mitkä ovat vahvuuteni. Sen lisäksi opetussuunnitelmaan kuuluu mm. opiskelutaitojen hiomista, keinoja välttää stressiä, käyttäytymissääntöjä ja toisten huomioon ottamisesta, ja niin edelleen. Tämä on jossain määrin lähellä aiempaa työtäni yliopistolla, jolloin ohjasin aikuisopiskelijoita opinnoissaan ja autoin tarvittaessa suunnittelemaan opintoja tai ohjasin heitä eteenpäin ongelmissa, joissa en osannut auttaa. Toki nyt tyttöni ovat paljon nuorempia ja aiheetkin ovat siksi vähemmän aikuismaisia. Erityisesti 8.-luokkalaiseni ovat olleet viime aikoina pistoksissa siitä, etteivät he tiedä vielä mitä lähteä opiskelemaan. Olen yrittänyt lohduttaa heitä kertomalla siitä, että itselläni opinnoissa kesti hieman kauemmin (toki asiaa auttoi se, että Suomessa yliopisto on ilmainen – ylimääräiset vuodet eivät tulleet ihan yhtä kalliiksi kuin vaikka amerikkalaisissa yliopistoissa) ja että tein monenlaisia töitä ennen yliopistoon pääsyä sekä opintojen ohessa, ja pidin välivuodenkin kesken opintojen. Tyttöjen ilme oli hämmentynyt kun kerroin että yhtenä välivuosistani olin Irlannissa au pairina – kokemus, joka opetti minulle paljon, niin hyvässä kuin pahassakin. Tytöt eivät voineet ymmärtää, kuinka valkoihoinen länsimaalainen nainen, joka on kaikenlisäksi nyt heidän opettajansa, on joskus ollut au pair eli oikeastaan vähän niin kuin nanny… luokkayhteiskunta on pesiytynyt jo nuorten mieliin niin vahvasti, etten usko että yksikään ainakaan saudioppilaistani lähtisi koskaan au pairiksi. Se ei vaan olisi sopivaa; päinvastoin, se suorastaan kielisi köyhyydestä.

No, meillä ei ole nannyä eikä autonkuljettajaa, vakituinen taksikuski on jolle soitan silloin kun minun pitää liikkua päiväsaikaan paikasta toiseen eikä mieheni voi minua ajaa. Meillä käy kuitenkin talon puolesta siivoojat kerran viikossa – siivouspalvelu kuuluu vuokraan, eli emme maksa siitä ekstraa. Siivoojat käyvät meillä keskiviikkoaamuisin jolloin olemme molemmat töissä. Onneksi, sillä ne kerrat kun olen ollut kotona siivoojien täällä ollessa ovat olleet kiusallisia. Tuntuu, kuin vahtisin heidän työtään, vaikka siitä ei tosiaan ole kyse. Muutama viikko sitten siivoojien kanssa kävi ajatuksia herättävä välikohtaus. Olin juuri tullut kotiin töistä ja juttelin Skypessä äitini kanssa, kun ovikello soi. Ajattelin mieheni unohtaneen avaimensa kotiin, mutta kun avasin oven siellä seisoikin siivoojamme, kaksi miestä. Toinen heistä yritti hädissään selittää jotain keittiöstämme ja lasipullosta, ja kun pyysin siivoojat sisään, hätäännyksen syy selvisi: siivoojat olivat rikkoneet tiskatessaan yhden vesikarahveistamme. ”Sorry madam, I made a mistake” siivoojaparka toisteli hädissään ja kertoi käyneensä joka tunti soittamassa ovikelloa aamun jälkeen tarkistaakseen, onko joku jo kotona. Vesikarahvi oli Ikeasta ostettu ja parin euron arvoinen, joten minun ei ollut vaikea sanoa siivoojille no problem ja että me kaikki teemme virheitä. Ilmeisesti siivoojat voivat joutua maksamaan omasta pussistaan jos rikkovat jotain, ja parhaassa tapauksessa tulee haukut päälle sekä asunnon asukkailta että pomolta. En erityisemmin nauttinut tilanteesta, jossa miesparka oli koko päivän hermoillut rikkomaansa karahvia. Mikä oikeus minulla olisi raivota ihmiselle, joka tekee vaan työtään – työtä, joka kaikenlisäksi helpottaa omaa arkeani ja josta olen kiitollinen?

Emiraattien pääkaupungissa

Koulussani on joka kuukausi vähintään yksi pitkä viikonloppu, jolloin oppilailla ja myös henkilökunnalla on vapaata. Välillä nämä pitkät viikonloput sijoittuvat uskonnollisten pyhien tai esimerkiksi pidemmän kevätloman yhteyteen, mutta toisinaan meillä vain sattuu olemaan sunnuntai vapaata töistä – viikonloppuhan on täällä perjantai-lauantai. Kuluneena viikonloppuna sain nauttia tällaisesta hieman pidemmästä vapaasta, ja lähdimme mieheni kanssa käymään Yhdistyneiden arabiemiraattien puolella. Aiemmin olemme käyneet kertaalleen Dubaissa, nyt matka suuntautui Emiraattien pääkaupunkiin Abu Dhabiin, jossa tapasimme kahta eri kaveriporukkaa. Mieheni suomalainen ystäväpariskunta asuu Abu Dhabissa, ja yhteiset ystävämme lensivät kuluneena viikonloppuna Aasiasta Abu Dhabin kautta takaisin Eurooppaan. Luvassa olikin tavallista enemmän friendseeing kuin sightseeing – vaikka onnistuimme kyllä viikonlopun aikana näkemään joitakin nähtävyyksistäkin.

Abu Dhabi on kaupunkina rennompi kuin Dubai. Dubai on iso ja mahtaileva metropoli, jossa kaiken pitää olla maailman suurinta, kalleinta ja hienointa. Abu Dhabi on vähemmän glamoröösi ja ainakin vielä vähemmän turisteja houkutteleva, mutta oikein toimiva ja mukava kaupunki, joka itseasiassa pyörittää emiraattien taloutta paljon enemmän kuin Dubai. Abu Dhabin alueella nimittäin on öljyä, kun taas Dubai elää pitkälti turismista. Dubaissa on toimivampi joukkoliikenne metroineen ja bussilinjoineen, Abu Dhabissa käytimme lähinnä taksia paikasta toiseen siirtymiseen – taksit tosin olivat todella siistejä, niissä oli mittarit ja turvavyöt toimivat, joka on suuri parannus moneen sauditaksiin verrattuna. Abu Dhabissa pystyi myös keskustan alueella kävelemään hyvin, joka on aina mukavaa, Saudeissa kun kävelymahdollisuudet ovat hyvin rajoitetut. Päivät tosin ovat nyt jo niin kuumia, että keskipäivällä ulkona pitkään kävely ei ole hyvä idea. Perjantaina kävelimme jonkin verran cornichella eli keskustan rantakadulla, ja lämpötila nousi sen verran korkeaksi että päätimme pulahtaa Persianlahteen (eli Arabianlahteen) uimaan. Saudeissa ei ole oikein yleisiä uimarantoja tai jos niitä on, naiset eivät yleensä ui. Abu Dhabin yleisellä uimarannalla suurin osa uimareista oli myös mies miehiä, mutta minä & naispuolinen ystäväni uskaltauduimme kyllä myös uimaan, tuijotuksesta huolimatta. Suurin osa länsimaalaisista naisista käynee kuitenkin yksityisillä uimarannoilla, joihin pitää maksaa sisään tai ainakin olla jonkin klubin jäsen, sen verran miesvoittoista porukka oli yleisellä uimarannalla.

Hienoin yksittäinen nähtävyys Abu Dhabissa mielestäni oli Sheikh Zayed Grand Mosque, valtavan suuri ja hieno moskeija hieman kaupungin keskustan ulkopuolella. Olin saanut jo etukäteen vinkin että moskeijaan kannattaa mennä auringonlaskun aikaan, jolloin moskeijan värimaailma on omaa luokkaansa. Moskeija on suosittu nähtävyys sekä IMG_2044arabituristien että länsimaalaisten parissa, onhan se varsin näyttävä rakennus jonne pääsee ilmaiseksi sisään. Pukukoodi oli yllättävän tiukka: olin ottanut mukaan abayani ja huivin moskeijakierrosta varten (muutenhan Abu Dhabissa saattoi pukeutua melko vapaasti), mutta moskeijan turvamiehet huomauttivat että abayani ei peitä täysin nilkkojani kävellessäni. Lupasin korjata asian siinä vaiheessa kun saan kengät pois jalasta – moskeijaanhan mennään sisälle aina paljain jaloin ja kengät jätetään ulkopuolelle. Myöhemmin lueskelin, että kyseessä oli sama moskeija jossa amerikkalainen poppari Selena Gomez oli aiheuttanut pahennusta taannoin poseeraamalla nilkka paljaana… No, tässä kyseisessä moskeijassa kauneinta oli melkeinpä ulkotilat, sillä moskeijaa kiertää IMG_2079iso ulkoalue, jossa on kukkakuvioin koristeltuja pylväitä ja vesialtaita. Ylipäänsä kukkateema toistui koristeluissa niin sisällä kuin ulkonakin, marmorilattiassakin oli suuria kukkakuvioita.  Moskeijaan ja sen ulkopihalle mahtuu kerrallaan jopa 40 000 rukoilijaa tarvittaessa, nyt moskeija tosin ei ollut läheskään niin täynnä. Oli rakennus toki vaikuttava sisältäkin: siellä on muun muassa maailman suurin yhtenäinen matto, joka peittää sisätiloja, todella koristeellisia kattokruunuja ja seinäkoristeita ja ylipäänsä kyseessä on suuri tila, jossa ei ole juuri säästelty kustannuksissa.

Kävimme sunnuntaina vielä ennen lentoa kotiin myös lentokentän lähellä olevalla Yas Islandilla nauttimassa maallisemmasta menosta. Kyseessä on tekosaari, jolla on F1-rata ja Ferrari World -teemapuisto. Mieheni ja porukan toinen miespuolinen henkilö lähtivät Ferrari Worldiin kokeilemaan muuan muassa maailman nopeinta vuoristorataa ja ajamaan go kartia, minä ja porukan naiset menimme sen sijaan paikalliseen ostoskeskukseen. Mitä tulee Emiraatteihin, monet ystäväni vannovat jomman kumman, Abu Dhabin tai Dubain, nimeen. Molemmilla kaupungeilla on faninsa, ja osalle ihmisistä Dubai on se ainoa oikea kaupunki Emiraateissa, kun taas osa pitää Abu Dhabia mielenkiintoisempana paikkana. Itse olen pitänyt molemmista, ja nyt vietetty viikonloppu Abu Dhabissa tuntui ehkä siksikin niin mukavalta, että onnistuimme tapaamaan monia kavereita. Saudielämän jälkeen myös mikä tahansa paikka jossa asiat toimivat tuntuu luksukselta.