Kampaajalla käynti ja muita arjen sattumuksia

Viime viikonloppuna suuntasimme mieheni kanssa Bahrainiin, jossa käymme melko usein – onhan Bahrain lähellä ja siellä on monia sellaisia vapauksia, joista emme saa nauttia Saudien puolella. Olin varannut samalla hotellimme yhteydessä olevasta kampaamosta pitkään kaivatun kampaamoajan. En ollut käynyt kampaajalla sitten Suomesta lähtöni, ja pieni siistiminen olisi ollut jo pitkään paikallaan, erityisesti kun aurinko ja meressä uiminen kuluttavat hiuksia entisestään. En ole vielä uskaltautunut kampaajalle Saudien puolella, sillä ne kerrat kun olen käyttänyt kauneuspalveluita täällä – lähinnä manikyyrit ja pedikyyrit – on tilanteessa aina ollut mukana pieni väärinymmärryksen mahdollisuus kielimuurin vuoksi. Ajattelin, että Bahrainissa hyvätasoisessa hotellissa toimiva kampaamoketju saattaisi olla toimivampi ratkaisu. Kampaamokäyntini alkoi lupaavasti sekaannuksella, niinkuin niin monet asiat täällä tuppaavat alkamaan: kävelin kaikessa rauhassa miehille tarkoitettuun osioon kampaamoa enkä edes tajunnut olevani väärässä paikassa. Jotenkin minulle ei ollenkaan välähtänyt mieleen, että tottakai kampaamot ja kauneushoitolat ovat myös eroteltu sukupuolen mukaan, jopa Bahrainissa. Poistuin sitten paikalta kun minulle kerrottiin että rouva on nyt ikävä kyllä väärässä paikassa, voisittekohan siirtyä tuonne naisten puolelle.

Kun sitten pääsin naisten puolelle, siellä olikin aikamoinen hyörinä päällä. Kampaamossa käynti poikkesi ylipäänsä aikalailla siitä, mihin olin Suomessa tottunut. Kaikki kampaajat olivat miehiä, mutta he ”vain” leikkasivat hiukset – kaiken muun työn tekivät filippiiniläisnaiset. Niinpä minut johdatti hiustenpesuun nainen, joka myös asetteli minut kampaamotuoliin ja toi minulle lasin vettä. Sitten kampaaja – arabimies – tuli paikalle ja aloitti hiusten leikkaamisen. Koko aikana hän sanoi minulle ehkä noin 10 sanaa, eli mitään kyselyitä siitä miten päivä on mennyt  ei ollut luvassa eikä mitään muutakaan rentoa jutustelua. Avustava nainen hoiti hiusten kuivauksen ja kaiken muun valmistelevan työn, ja niinä hetkinä mieskampajaani poistui tauolle. Lopussa kampaajani jopa vaati naista pitämään fööniä niin, että hän saattoi tarkastaa lopputuloksen, eikä tietenkään mitään sanoja vaihdettu heidänkään välillä – kampaajani vain nykäisi tai tönäisi silloin tällöin haluamaansa suuntaan fööniä ja sitä pitelevää naista! Olin kampaamosta ulkona 25 minuutin kuluttua, joka on aika hyvin hiustenpesun kera. Mitenkään rentouttava käynti ei kuitenkaan ollut, sillä kampaajani vaikutti lähinnä tuskastustuneelta siihen, että taas pitää jonkun (varsinkin typerän länsimaalaisen naisen) hiuksia leikata. Lisäksi hän kysyi minulta lopuksi haluanko leikattavaksi otsahiukseni, jota olen yrittänyt täällä kasvattaa pois. Totesin että ei kiitos, johon kampaajani totesi että hyvä, sinulle ei otsis sopisikaan kun otsasi on niin matala…

Kampaajakäynti muistutti mieleen jälleen sen, millainen luokkayhteiskunta monessa arabimaassa on. Kampaajani oli selvästi omasta mielestään herra tärkeä, ja hän saattoi kohdella avustavaa filippiiniläisnaista niin törkeästi, koska niin täällä kohdellaan ”palvelusväkeä”. Tuloerot, luokkaerot ja se, miten valtavasti joillakin ihmisillä voi olla omaisuutta oli päivässäni myös eilen hyvin esillä. Koulussamme on ensi viikolla kevätloma – jee! – ja tämä lomaa edeltävä viikko on jo täynnä luokkaretkiä ja muita rennompia aktiviteetteja. Olinkin eilen tyttöjen uimavalvojana koko päivän kestävällä retkellä. Vietimme päivän koulun omistajan suvun yksityisellä rannalla, ja kyseessä ei ollut mikään pieni rantakaistale vaan valtava alue, jossa oli ratsastusmahdollisuudet, isoja leikkikenttiä, ulkoallas, merenrantaa pitkälti, lounaspaviljonki, jahti ja niin edelleen. On oikeastaan melko käsittämätöntä, että jollakulla voi olla niin valtavan paljon omaisuutta! Meille tarjottiin rannalla välipaloja ja lounasta, mikä oli oikein mukavaa. Osasta oppilaista tosin huomasi saman, hieman ikävän mentaliteetin ”palvelusväkeä” kohtaan. Kun ranskanperunat pääsivät loppumaan, monet tytöt tulivat valittamaan minulle todella tuohduksissaan ”it’s very slow service here”. Ja tämä siis noin 10-vuotiailta tytöiltä. Yritin sitten kovasti selittää, etteivät työntekijät voi sille paljoakaan jos jokin tarjottava pääsee loppumaan hetkeksi, ja ettei asiaa ainakaan auta heidän sättimisensä. Sen verran monta vuotta vietin itse nuorempana asiakaspalvelutyössä että tiedän, miten ei ainakaan pitäisi kohdella tarjoilijoita tai kassaneitejä… Mutta arabimaissa on ainakin kahden kerroksen väkeä, ja monet vanhemmat kohtelevat melko penseästi lastenhoitajia, kuskeja, tarjoilijoita ja muita avustavia töitä tekeviä ihmisiä. Ei siis ole ihmekään, että samat asenteet siirtyvät lapsille.

Rantapäivä yksityisellä rannalla

On olemassa huonompiakin paikkoja viettää työpäivä kuin  yksityinen uimaranta. 

Mainokset

Missä on turvallista?

Kirjoittelen tänään oudoissa tunnelmissa tätä blogipostausta. Ensinnäkin on pitkästä aikaa sateinen päivä. Koko päivän on ripotellut hiljalleen vettä ja sää tuntuu todella painostavalta. Olen viimeksi kokenut sadetta Saudeissa joskus marras-joulukuussa, joten kyseessä ei ole tosiaankaan mikään jokapäiväinen sääilmiö. Täällä niin tyypillinen auringonpaiste (edes utuinen sellainen) on vaihtunut alhaalla roikkuviin pilviin ja ulkona on melko harmaata. Outo sää sopii myös kummallisiin tapahtumiin. Osa teistä saattoi lukea eilen Ylenkin sivuilla julkaistun uutisen siitä, että Yhdysvallat sulki konsulaattejaan eri puolella Saudi-Arabiaa kansalaisiinsa kohdistuvan uhan vuoksi. Konsulipalvelut ovat olleet poissa käytöstä tänään ja eilen. Toisaalla uutinen tarkentui vielä niin, että kyseessä on nimenomaan uhka öljy-yhtiöissä työskenteleviä amerikkalaisia vastaan.

Tämä on ensimmäinen kerta täällä ollessamme kun näin vakava turvallisuuteen liittyvä varoitus on annettu ja se on aiheuttanut monenlaisia toimenpiteitä. Turvallisuustasoa on nostettu sekä länsimaalaisten asuttamilla alueilla että esimerkiksi koulussa, jossa työskentelen. Turvallisuuteen kiinnitetään muutenkin täällä paljon huomiota: esimerkiksi meidän talomme alueelle ajattaessa ovivahdit tarkistavat aina peilin kanssa, ettei auton alustaan ole kiinnitetty pommia. Aiemmin kirjoitin siitä, että koulujen ja muiden vastaavien alueiden porteilla saattaa nähdä vartijoita konekiväärien kanssa. Eli sinänsä turvatarkastukset ja aseet eivät ole mikään uusi asia ja olen niihin jossain määrin jopa tottunut, jos mahdollista, mutta tällainen varoitus ei tunnu oikein mukavalta. Mikä on uhkana? Tietävätkö viranomaiset jotain, mitä eivät kerro meille? Kuinka vakava uhka on? Pitäisikö minun käyttäytyä jotenkin eri tavalla kuin normaalisti tai varoa tiettyjä paikkoja? Mistä mahdolliset uhan aiheuttajat tietävät kuka on amerikkalainen ja kuka ei, vai ovatko uhattuna kaikki länsimaalaiset? Koulussa oli tänään paljon keskustelua siitä, mitä on meneillään ja pitäisikö meidän varoa jotenkin erityisen paljon. Kukaan ei tunnu tietävän tarkkaan, mistä on kyse, ja se lisää osaltaan kuulopuheiden ja spekulaatioiden leviämistä.

Kun muutimme Saudi-Arabiaan viime syksynä, yksi tarkkaan mietittävä asia oli turvallisuus. Saudi-Arabia on ollut pitkään vakaa ja melko turvallinen maa, ainakin muihin Lähi-idän maihin verrattuna. Asumme kuitenkin yllättävän lähellä esimerkiksi Irakia, jossa tilanne on vieläkin aika sekava, eikä tästä hirveän pitkä matka ole Syyriaankaan. Lisäksi ei ole mikään salaisuus, että myös Saudi-Arabiasta on lähtenyt ihmisiä taistelemaan erilaisten terrorijärjestöjen riveissä. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt tänne muuttaessani, sillä kaupunki jossa asumme tuntui – ja tuntuu yhä – melko turvalliselta. En ole kokenut oloani mitenkään uhatuksi oikeastaan missään vaiheessa (epämukavaksi kyllä silloin tällöin) ja ihmiset tuntuvat yleisesti ottaen ihan mukavilta, myös paikalliset. Vastaanotto on ollut ihan myönteinen ja olen jopa tutustunut töissä muutamaan saudi-arabialaiseen naiseen ja miehellänikin on saudeja työtovereina. Minua ei siis ole pelottanut enkä ole edes halunnut kirjoittaa kauheasti terrorismista muutamastakin syystä. Ensinnäkin suurin osa ihmisistä ajattelee ensimmäisenä vain terrorismia kuullessaan sanan ”Saudi-Arabia”, ja se on hyvin mustavalkoinen näkemys asiasta. Minä haluan kirjoittaa mieluummin jokapäiväisestä elämästä täällä: kulttuurista, ihmisistä, ruoasta, tavoista, historiasta ja niin edelleen. Toisekseen terroristit saavat valtaa nimenomaan sillä että heistä puhutaan tai kirjoitetaan: pelko leviää yhteisöissä ja ihmiset alkavat pelätä asioita, joita normaalisti tekisivät. Niinpä menin tänäänkin ihan normaalisti töihin ja samoin teki mieheni, ja jopa odotin kyytiäni talomme portilla ilman abayaa, kuten yleensäkin teen, vaikka se periaatteessa ei olekaan ”sallittua”. Mietin kyllä tänään tavallista enemmän sitä, miten turvallista täällä on loppujen lopuksi asua. Missä loppujen lopuksi on turvallista? Suomessa ei ole ainakaan kovin suurta terrorismin uhkaa, mutta siellä on vaarana joutua kapakkatappeluun tai saada kirveestä metrossa – ihan kuten missä tahansa muuallakin (paitsi täällä, koska meillä ei ole kapakoita eikä metroa…). Ihmiset elävät myös paljon vaarallisemmissa paikoissa, kuten vaikkapa avustustyöntekijöinä Afganistanissa.

Olen saanut jonkin verran viestejä, joissa on kyselty turvallisuustilanteesta. Haluankin toppuutella kaikkia huolestuneita läheisiä ja kertoa, että meillä on täällä kaikki hyvin. Kyseessä oli toivottavasti vain väärä hälytys ja tilannetta seurataan. Ainut paikka, jossa olen täällä pelännyt, on liikenne. Vakavan aiheen loppukevennykseksi laitankin tänne videon, joka valottaa hyvin saudien liikennekulttuuria… kaikkia videossa nähtyjä kuljettajatyyppejä näkee täällä liikenteessä lähes päivittäin, joten video ei missään tapauksessa edes liioittele!

Kaunis on luoksesi kaipuu

Juttelin taannoin Skypessä erään ystäväni kanssa, jonka kanssa emme ole pitkään aikaan olleet yhteyksissä. Hän kysyi minulta ja mieheltäni mitä kaipaamme eniten Suomesta. Kysymykseen oli vaikea vastata tyhjentävästi nopeasti Skypessä, mutta jäin miettimään tätä. Mitä kaipaan eniten Suomesta? Olen ollut nyt aika tarkalleen puoli vuotta Saudeissa, joten kysymys on siinäkin mielessä ajankohtainen. Alkuun aika tuntui menevän hitaasti ja kaikki tuntui hirveän uudelta ja oudolta. Erityisesti sen jälkeen kun aloitin työt aika on mennyt nopeaan ja tiettyjä rutiinejakin on alkanut muodostua. Nyt on hyvä hetki katsoa taaksepäin ja miettiä sitä, mitä asioita ikävöin eniten Suomesta.

Itsestäänselvää on se, että kaipaan Suomesta perhettä ja ystäviä, mutta mitä muuta? Tässä joitakin päällimmäisenä mieleen tulleita ajatuksia.

1. Vapaus – vapaus kävellä kauppaan, töihin, pubiin, minne vaan. Tämän sanoin ystävällenikin Skypessä ihan ensimmäisenä asiana. Joku voisi ajatella, että elämä on helppoa kun minnekään ei tarvitse kävellä ja kuski vie ovelta ovelle. Helppoa ehkä, mutta pidemmän päälle myös tylsää. Eikä totta puhuen aina edes niin helppoa: silloin kun mieheni ei pääse minua kuskaamaan, minulla on kaksi vaihtoehtoa, kulkea mieheni firman järjestämillä busseilla tai taksilla, julkista liikennettä kun ei ole eikä juuri minnekään voi kävellä. Bussit eivät kulje kuin tiettyihin paikkoihin, joten aika usein joudun kulkemaan taksilla. Nyt kun olen ollut paljon kipeänä (viime postauksen jälkeen sain korvatulehduksen kaiken hyvän päälle), lääkärissä käynti on ollut jatkuvaa taksin soittelua ja odottelua. Kaipaan sitä, että julkista liikennettä voisi käyttää ja että tarvittaessa lyhyitä matkoja voisi kävellä. Ja kyllä, kaipaan myös pubeja ja sitä, että työpäivän jälkeen voisi mennä siiderille tai parille työkavereiden kanssa ja puhua mistä vaan. Täällä käydään kahvilla, ja sekin on usein miesten hommaa. Osaan kahviloista naiset eivät edes pääse, ja niissäkin kahviloissa joihin naiset ovat tervetulleita on ”family”- ja ”single” -osastot. Miespuolisten työkavereideni kanssa en periaatteessa edes saisi liikkua kaupungilla ilman eli huoltajaa – minun tapauksessani aviomiestäni, isääni tai veljeäni.

2. Luonto. Tämä liittyy oikeastaan myös tuohon ensimmäiseen kohtaan, sillä olen aina tykännyt kävellä luonnossa ja meren äärellä. Täälläkin on meri, jonka rantaa voi (paikoittain) kävellä, mutta päästäkseen meren rantaan pitää taas turvautua johonkuhun, joka minut voi sinne ajaa. Lisäksi useimmiten kaupungilla tai muualla kävellessä minulla pitää olla abaya päällä, mikä ei sinänsä inspiroi mihinkään pitkiin kävelyihin tai urheilusuorituksiin. Luonto on toki myös erilaista Saudeissa. Asumme kaupungissa, mutta kaupungin ulkopuolella alkaa aavikko, joka on kivi- tai hiekka-aavikkoa. Aavikot ovat tosi hienoja ja maisemat henkeäsalpaavia, mutta aavikolle ei kannata lähteä hortoilemaan itsekseen, joten omatoiminen ympäristöön tutustuminen ei ole yhtä helppoa kuin Suomessa. Huomaan kaipaavani sitä, että kesällä voisi mennä mustikkaan lähimetsikköön tai kävellä vaikkapa uimaan, tai talvella nauttia lumesta ja käydä vaikka hiihtämässä.

3. Tietyt ruoat ja ravintolat. Ruoastahan kirjoitin hieman jo vähän aikaa sitten: siitä mitä ruokia täältä on vaikea löytää ja millaisia haasteita kokkailussa tai ulkona syömisessä on. Ruokakaipuuta on onneksi osin helppo tyydyttää, sillä nykyään pystyy tilaamaan netistä ainakin kuivamuonia, kuten jauhoja tai varrasleipää sekä tietysti salmiakkia. Lisäksi meillä on käynyt vieraita Suomesta nyt muutaman kuukauden sisään, joten olemme saaneet tuliaisia jonkin verran. Olen kuitenkin tehnyt jo listaa siitä, mitä haluan syödä seuraavan kerran Suomeen tullessani ja missä paikoissa haluan käydä ulkona syömässä.

IMAG0201

Suomesta tuotuja herkkutuliaisia (kuva saattaa sisältää tuotesijoittelua)

4. Kulttuurisidonnaiset asiat, niin kuin vitsit, televisio-ohjelmat, kirjat, lehdet, musiikki. Elämme jonkinlaisessa kulttuurien sekamelskassa täällä, sillä olemme osa paitsi jossain määrin Saudi-Arabian omaa kulttuuria niin vielä enemmän (länsimaalaisten) expatien omaa kulttuuria. Muita suomalaisia emme ole kauheasti tavanneet, joten meillä ei ole mitään omaa Suomi-jengiä jossa voisi keskustella kulttuurieroista tai siitä, mitä Suomesta kaipaa. Vaikka puhun hyvin englantia, osa asioista menee ohi pelkästään siksi etten ymmärrä kulttuurisesti mistä puhutaan. Huumori on legendaarisesti vaikeaa toisella kielellä, eivätkä vitsit taivu hirveän helposti käännettäviksi. Se, minkä ajattelin suomeksi olevan hauska juttu, voi kuulostaa englanniksi ihan erilaiselta, jopa loukkaavalta. Tietyt kulttuuristereotypiat pitävät myös paikkansa, kuten vaikkapa se etten pysty innostumaan asioista yhtä paljon  kuten vaikkapa amerikkalaiset kollegani, ainakaan näennäisesti. Heille asiat voivat olla ”awesome” tai ”marvellous”, kun taas minä tyydyn hymyilemään ja sanomaan että hyvä juttu. Filippiiniläiset kollegani (naispuoliset) ovat kovia halaaamaan ja haluavat kulkea usein käsikynkkää koulun pihalla – asia, jota en tekisi Suomessa kollegoideni kanssa, sillä Suomessa henkilökohtaisen tilan tarve on paljon suurempi. Omaa käytöstään joutuukin puntaroimaan jonkin verran: mikä on sopivaa, mitä minulta odotetaan? Mistä ylipäätään voi keskustella? (Vinkki: uskonto, politiikka ja naisten asema ovat asioita, joista puhuessa pitää miettiä tarkkaan miten asiansa esittää.) Ymmärtävätkö toiset ihmiset mitä tarkoitan, onko ruumiinkieleni torjuvaa tai etäistä?

Töitä, sairaslomaa ja lomaa

Mish Mushkila on ollut vaiti muutaman viikon. Olen ollut sairaana ja sitten ihan oikealla lomalla. Onnistuimme mieheni kanssa kumpikin saamaan taannoin kausi-influenssan. Ensin mieheni jäi kotiin kovassa kuumeessa ja lihaskivussa, ja sitten muutaman päivän päästä sama tauti tuli minullekin. En ole pitkään aikaan ollut ns. kunnolla kipeänä: lähinnä jotain pieniä flunssia on ollut silloin tällöin, mutta nyt olin viikon poissa töistä. Uudessa maassa sairastaminen on aina vähän hankalaa. Lääkärissä käynti pitää hoitaa englanniksi, ja lääkkeetkään eivät ole samoja joihin on tottunut. Meillä on terveydenhuolto mieheni työpaikan kautta, ja se on hammashoitoa lukuunottamatta meille ilmaista. Myös lääkärin määräämät lääkkeet saa ilmaiseksi apteekista. Tämä on varsin hyvä juttu, sillä Saudi-Arabiassa on lähinnä yksityistä terveydenhuoltoa, joka luonnollisesti maksaa enemmän kuin verorahoin tuettu terveydenhuolto.  Täällä ei muutenkaan tunneta sellaista käsitettä, että verorahoista maksettaisiin esimerkiksi julkista liikennettä (no sitä ei myöskään ole olemassa) tai pidettäisiin yllä kirjastoja tms. Yksityiset ihmiset eivät myöskään yleensä maksa veroja. Niinpä minulla ja miehelläni on veroprosentti molemmilla tasan 0 %. Tilikuittia on ihan piristävää katsella sen jälkeen, kun on tottunut maksamaan Suomessa aika isoakin veroprosenttia… Toisaalta täällä tienatuista rahoista ei kerry eläkettä emmekä tietenkään ole osana Suomen sosiaaliturvaa ja sen suomia etuja. Esimerkiksi nyt kipeänä ollessani käytin jo kaikki tämän vuoden sairaspäiväni: minun työsopimukseeni kuuluu, että 5 päivää vuodessa voi olla sairaana maksetulla ajalla, seuraavat 5 päivää maksetaan osittaista palkkaa ja sen jälkeen sairastetaan omalla rahalla. Olen tähän tottunut jo Australiassa asuessani, mutta se tuntuu silti aika karulta. En tiedä miten toimitaan tilanteissa joissa ihminen on pitkään sairaana, sillä se vaikuttaa jo elintasoon aika lailla. Tiedän, että muslimit antavat paljon rahaa hyväntekeväisyyteen ja rahaongelmiin joutuneita kanssaihmisiä autetaan, mutta hyväntekeväisyys toimii kuitenkin aika erilailla kuin järjestelmä, jossa tuki on taattu valtion puolesta. Mitä jos ei ole sukulaisia tai muita läheisiä auttamassa hädän hetkellä? Erilainen yhteiskunta, todella.

Oltuani viikon sairaslomalla jäinkin melkein heti lomalle, sillä vanhempani ja veljeni vaimoineen tulivat käymään. Tai siis vanhempani tulivat käymään täällä Saudeissa saakka, ja veljeni ja vaimonsa jäivät Bahrainiin siksi ajaksi. Emme onnistuneet saamaan Saudi-Arabian viisumia kuin vanhemmilleni, sillä viisumikäytäntöjä kiristettiin viime syksynä. Veljet ja sisaret eivät enää saa vierailijaviisumia, tosin tilanne voi muuttua taas. Tarkkaa syytä muutokselle ei kerrottu, mutta osasyynsä on varmasti sillä, että Saudeissa on paljon laittomia siirtolaisia. Osa on onnistunut tulemaan maahan väärillä papereilla ja varmaan vielä isompi osa on jäänyt maahan työ- tai vierailijaviisumin umpeuduttua. Näitä laittomia maahanmuuttajia etsitään tiukalla kammalla ja aina välillä teillä on tarkastuksia, joissa autot pysäytetään ja matkustajien paperit tutkitaan. Meitä tosin ei ole koskaan vielä pyydetty näyttämään papereita tällaisessa tilanteessa vaan olemme saaneet ajaa läpi tarkastuksista lähinnä moikkaamalla poliiseja. Tähän on syynä se, että laittomat siirtolaiset ovat harvemmin ihonväriltään valkoisia vaan he tulevat ihan eri maista, esimerkiksi Pakistanista tai Bangladeshistä. Saudi-Arabia on monella tapaa luokkayhteiskunta, yhtenä esimerkkinä kansalaisuuden ja ihonvärin mukanaan tuoma status. Olemme mieheni kanssa aina ”sir” ja ”madam” ja kohtelu on yleensä todella asiallista – tosin emme koskaan ole aivan samalla tasolla saudien tai muiden arabien kanssa vaan he ovat aina ykköskastia.

Takaisin vanhempieni vierailuun. He olivat reissussa suunnilleen viikon verran, ja aivan kuten mieheni vanhempien vierailun yhteydessä, vierailun lyhyys aiheutti kummastumista paikallisissa. Minulta kyseltiin lähes joka kerta siitä, miksi vanhempani tulivat käymään vain niin vähäksi aikaa. Mieheni työkaveri oli kommentoinut appivanhempieni (paikallisittain) lyhyttä vierailuaikaa toteamalla ”they don’t love you very much, do they”. Täällä suku on todella tärkeä ja vanhemmat tulevat vierailemaan helposti useaksi kuukaudeksi, jos vain voivat. Vanhempien kunnioitus on todella tärkeää. Opimme loman aikana Manaman isossa moskeijassa vieraillessamme, että rukousten välissä kiitetään ensimmäiseksi omia vanhempia, sillä ilman heitä me emme olisi olemassa. Monet muslimituttavani, joiden vanhemmat asuvat ulkomailla, lähettävät vanhemmilleen rahaa säännöllisesti. Näin myös sellaisissa tapauksissa, joissa vanhemmat ovat ihan hyvin toimeentulevia eivätkä tarvitsisi rahaa lapsiltaan. Eräs saudityökaverini (nainen) hoiti pitkään kotonaan isäänsä, jolla on Altzheimer. Nyt isä on vuorostaan hoidossa työkaverini veljellä. En tiedä, onko täällä vanhainkoteja tai hoitokoteja, mutta veikkaan että sellaiseen turvautuminen nähtäisiin vanhempien pettämisenä. Vanhempieni täällä ollessa nähtiin myös hupaisia tilanteita kun arabimiehet halusivat tulla juttelemaan isälleni, onhan hän perheenpää ja sellaisena hyvin arvostettu. Isäni ei kuitenkaan puhu hyvin englantia, joten minä jouduin tulkkaamaan välissä. Keskustelu oli silti koko isälleni suunnattu, osin senkin takia että miehet eivät saisi puhua vieraille naisille.

Vanhempani olivat varmasti aika pyörällä päästään vierailunsa aikana, sen verran erikoinen yhteiskunta Saudi-Arabia on ja hyvin erilainen paikka Suomeen verrattuna. Ehkä päällimmäisenä tunteena minulle jäi kuitenkin se, että he olivat huojentuneita nähdessään, että asumme oikein mukavasti täällä ja jokapäiväinen elämä ei kuitenkaan ole ihan niin vaikeaa kun Suomesta käsin voisi kuvitella. Kun päätimme muuttaa Saudeihin kohtasimme paljon kysymyksiä ja epäilyjä esimerkiksi siitä, onko täällä turvallista olla (tosin yllättävän vähän näitä kommentteja tuli silloinkaan vanhemmiltamme). Haluaisin oikeastaan lennättää kaikki blogini lukijat paikan päälle tutustumaan tähän maailmaan, sillä vaikka kuinka yritän kuvailla tätä maata blogissani, jää kuva Saudeista aina hieman haaleaksi yksinkertaistuksesi jos ei itse pääse paikan päälle. Kunhan viisumikäytäntö hieman löystyisi ja maahan voisi joskus tehdä turistimatkojakin!