Suomen kurssilla

Kun saavuin Saudi-Arabiaan viime syksynä, eräs ensimmäisistä tavoitteistani oli löytää töitä täältä. Ajattelin – ja ajattelen yhä – että työskentely olisi hyvä mahdollisuus integroitua yhteiskuntaan ja pitää yllä jonkinlaista ammattitaitoa. Ylipäänsä ajattelin työskentelyn olevan tärkeää henkisesti: voisin sanoa olevani maassa töissä enkä ”vain” kotirouvana seuraamassa miestäni. Niinpä yritin kovasti löytää töitä ja sainkin töitä paikallisesta kansainvälisestä koulusta, kuten blogini lukijat tietävät. Ennen kuin nykyinen työ tärppäsi, piti kuitenkin laittaa monta matoa koukkuun. Yksi näistä madoista oli se, että tarjosin eräänlaiseen paikalliseen kansalaisopistoon suomen kurssia. Kyseessä on koulutuskeskus, joka on mieheni työpaikan hallinnoima ja johon ko. firmalle työskentelevien henkilöiden puolisot voivat tarjota erilaisia kursseja. Kurssitarjonta on laajaa, aivan kuten kansalaisopistoissakin. Kielikurssit ovat varmasti sieltä suositummasta päästä, mutta myös muun muassa kokkaus-, valokuvaus- ja käsityökursseja järjestetään. Kuten kansalaisopistossakin, kurssien hinnat ovat eivät ole korkeat ja siksi kynnys osallistua kurssille voi olla matalampi. Kolikon kääntöpuolena on se, että opettajien palkat ovat vastaavasti matalammat.

Pitkään näytti siltä että suomen alkeiskurssini ei tulisi toteutumaan. Koulutuskeskus vaatii minimissään viittä kurssille ilmoittautujaa jotta kurssi voidaan pitää, ja minun kurssilleni oli ilmoittautunut vain kaksi henkilöä. Koska suomen kurssi on kuitenkin aika eksoottinen lisä kurssiluetteloon ja koska vastaavaa kurssia ei varmaan koskaan oltu täällä järjestetty aiemmin, kurssilleni näytettiin vihreää valoa ja aloitin opettamisen viime viikolla. Olen opettanut suomea aiemmin ja varsinkin peruskurssin vetäminen on aika tuttua, mutta kurssisuunnitelman teossa oli silti miettimistä. Ensinnäkään oppilaillani ei ole oppikirjoja. Oppikirjaa olisi voinut periaatteessa vaatia ostettavaksi (lue: tilattavaksi Suomesta), mutta tässä koulutuslaitoksessa tuntuu olevan tapana se, että opettajat tekevät itse opetusmateriaaleistaan vihkosen, joka sitten jaetaan opiskelijoille. Onneksi minulle oli vuosien varrelta jo kertynyt paljon materiaalia, jota saatoin osin kierrättää. Toisekseen kahden ihmisen ryhmä on niin pieni, että ryhmädynamiikkaa joutuu miettimään ihan eri tavalla. Viimeksi kun opetin suomea Suomessa, minulla oli ryhmässäni melkein 40 opiskelijaa. No, 40 opiskelijaa on liikaa, mutta kaksi opiskelijaa on todella vähän. Kuinka esimerkiksi tehdä ryhmätöitä tai saada aikaan keskustelua niin pienessä ryhmässä? Toisaalta kahden opiskelijan kanssa voi myös personoida kurssia ihan eri tavalla. Kyse on melkein yksityisopetuksesta, ja opiskelijat voivat (jossain määrin) toivoa opetettaviksi niitä asioita, joista haluavat tietää enemmän. Ja jos molemmat opiskelijat ovat innokkaita oppijoita, kurssilla voi edetä paljon nopeammin kuin 40 opiskelijan kanssa.

Kurssini alkoi tosiaan viime viikolla ja tapasin silloin nämä kaksi opiskelijaani ensimmäistä kertaa. Mietin kyllä luokkahuoneeseen kävellessäni että käyköhän tässä niin, että kumpikaan ei ilmaannu paikalle… mutta molemmat saapuivat tunnilleni. Opetan sekaryhmää, eli sekä miehiä että naisia. Täällä on melko yleistä, että kursseja on myös vain naisille tai vain miehille. Varsinkin ”ladies only” -ryhmät ovat suosittuja. Minulla ei kuitenkaan ole (eikä ole koskaan ollut) mitään sitä vastaan, että opetan molempia sukupuolia. Lisäksi jos olisin rajoittanut kurssin osallistujamäärää vielä sukupuolen mukaan, en varmaan olisi saanut edes näitä kahta oppilasta kokoon! Minulla on kurssillani yksi mies ja yksi nainen. Mies on saudi-arabialainen insinööri, joka harrastaa kieliä ja kielitiedettä. Omien sanojensa mukaan hän osaa yli kymmentä kieltä ja hän on kyllä kielellisesti erittäin lahjakas. Ennen kaikkea hän osaa kielitieteellisen termistön, joten hänelle ei tarvitse selittää mikä on subjekti ja mikä on objekti. Tästä on suurta hyötyä uuden kielen oppimisessa ja hän on hyvä vertaamaan suomea jo osaamiinsa kieliin. En usko että hän haluaa niinkään oppia puhumaan tai käyttämään suomea, vaan ennemminkin tutustua suomen kieleen systeeminä. Toinen opiskelijani on perulainen nainen, joka on asunut aiemmin Suomessa. Hän puhuukin jo jonkin verran Suomea ja on Suomi-fani. Hänellä on nimittäin ainakin Muumi-kangaskassi, vihko jonka kannessa on koivujen kuvia ja avainnauha kaulassa, jossa lukee ”Suomi Finland”… puhelimenakin on ikivanha Nokia 3110! On outoa tavata täällä ihminen, joka paitsi tietää missä Suomi on, niin on myös todella kiinnostunut maasta. Minua luullaan yleensä britiksi, hollantilaiseksi tai saksalaiseksi täällä, erityisesti vaatetuksen ja aksentin perusteella. Tapaan jonkin verran ihmisiä, jotka eivät tiedä mikä maa Suomi on tai missä se on. Lisäksi ”Finland” ja ”England” kuulostavat yllättävän samalta monen ihmisen korvaan…

On mukava opettaa vaihteeksi jotakin mitä voin suunnitella etukäteen. Lisäksi sekin on mukava tunne, että pohjalla on ainakin jonkinlainen luottamus siihen, että tämän homman minä osaan. Samaa tunnetta ei ole aina päivätyössäni, jossa jokainen päivä on aina erilainen ja koskaan ei tiedä mitä päätyy opettamaan (olen viime aikoina mm. vetänyt joogaa henkilökunnalle ja yläasteikäisille tytöille…). Mutta täytyy myöntää että tuntuu aika hassulta opettaa suomea Saudi-Arabiassa ja että täällä on ainakin muutama ihminen, joka haluaa oppia niinkin erikoisen ja pienen kielen kuin suomi. Mitä tästä opimme? Aina kannattaa yrittää, vaikka itsekään ei uskoisi suunnitelmensa toteutumiseen.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s