Jokapäiväinen leipämme

Kaupungissa, jossa asumme, on runsaasti ravintoloita, paljon enemmän kuin vaikkapa Helsingissä väkilukuun suhteutettuna. Syitä tähän on monia. Työvoima on varmasti halvempaa kuin Suomessa, ja myös ruoka itsessään on halvempaa, mikä houkuttaa syömään ulkona. Monikansalliset ketjuravintolat ovat läsnä myös Saudi-Arabiassa. Kaupungilta löytyy niin McDonals, KFC kuin Burger Kingikin, tai Starbuck, Seattle Coffee ja Joffrey’s. Pikaruoka onkin täällä suosittua, ja se ikävä kyllä näkyy myös paikallisten painoindeksissä. Parempia ravintoloita on myös joka makuun: erityisesti italiainen ja libanonilainen keittiö ovat täällä suosiossa, mutta myös brasilialaisia pihvipaikkoja, sushia ja intialaista ruokaa löytyy. Mieheni oli käynyt hiljattain lounaalla somalialaisessa ravintolassa, jossa sai valita kahdesta annoksesta (molemmat kanaa). Tämä ravintola tosin oli ollut sitä hieman halvempaa hintatasoa ja kuulemma näyttänyt siltä, että sieltä saa ruokamyrkytyksen… mutta ruoka oli ollut  oikein hyvää eikä mitään seuraamuksiakaan ruokailusta tullut. En ole vielä täysin selvillä siitä, mitä nimenomaan saudiarabialainen ruoka on. Tarjolla on kebabia, falafelia ja shawarmoja, jotka ovat eräänlaisia täytettyjä leipiä. Hummusta löytyy monessa muodossa, joista erityisesti pidän moutabalista, eli hummuksesta johon on sekoitettu munakoisoa. Erilaiset jogurttidipit ovat suosittuja, samoin labneh, eräänlainen juotava jugurtti. Usein leivän kanssa tarjotaan myös taboulahia, eräänlaista persiljasalaattia, joka ei ole erityisesti minun makuuni – se on aika kitkerää. Taateleita löytyy kirjaimellisesti satoja erilaisia ja ne maistuvat hyvin erilaisilta kuin ne taatelit, joita Suomesta saa ostettua kaupasta.  Taateleista tehdään myös mitä erilaisempia jälkiruokia, joita sitten tarjoillaan paikallisen kahvin eli kahwan kanssa. Mutta nämä ruoat eivät ole missään tapauksessa vain Saudi-Arabialle tyypillisiä vaan niitä löytää ympäri lähi-itää.

Ruokaa on siis laajalti tarjolla, mutta joskus ruoan saaminen tai valmistaminen voi olla hankalaa. Ensinnäkin ruokakauppaan menoa varten tarvitaan auto. Taloomme on kyllä rakenteilla ruokakauppa, mutta se ei ole avautunut vielä. Ja koska Saudi-Arabiassa leirien ulkopuolella ei oikeastaan kävellä minnekään ja julkinen liikennekin on mitä on, kauppareissuja varten tarvitaan auto ja joku, jota sitä voi käyttää – naisethan eivät saa ajaa Saudi-Arabiassa. Ennen kuin aloitin työskentelyn kävin välillä ruokakaupassa talomme ostosbusseilla, mutta silloin kaikki ostokset piti kantaa takaisin bussissa ja mitään pakasteita ei oikein uskaltanut ostaa, koska koskaan ei tiennyt kauanko bussimatkassa menee. Nyt teemme mieheni kanssa isot ruokaostokset yleensä kerran tai kaksi viikossa. Ruokakaupat ovat periaatteessa ihan hyvin varusteltuja. Alkoholia tai sianlihaa on turha etsiä, mutta kaupoista löytyy monia ihan peruselintarvikkeita ja muutakin. Kaipaan toki monia elintarvikkeita, joita Suomesta sai helposti – esimerkiksi leikkeleet, kermaviili, raejuusto, piimä, valmiiksi putsatut katkaravut, hyvä lehtisalaatti jne. Meille ongelmallisin juttu on oikeastaan ollut hyvän leivän löytäminen. Leipä on yleensä vitivalkoista höttöä, ja vain paremmista kaupoista voi löytää sekaleipää – ja parhaassa tapauksessa joskus maahantuotua ruisleipää. Toinen ongelma on se, että kauppojen valikoima muuttuu jatkuvasti. Jos yhdellä viikolla löysit kaupasta raejuustoa, seuraavalla viikolla sitä ei välttämättä enää olekaan. Ongelma koskee varsinkin tuontitavaroita. Minusta onkin tullut aikomoinen hamstraaja. Jos jotain hyvää ja erikoista näkee, sitä kannattaa ostaa reilusti kaappiin tai pakastimeen. Koskaan ei tiedä milloin saman tavaran löytää seuraavan kerran kaupasta! Osa elintarvikkeista on naurettavan halpoja, esimerkiksi munakoisot ja sipulit, jotka maksavat muutamia kymmeniä senttejä kilohinnaltaan. Puolestaan ulkomailta tuodut, länsimaalaisille ostajille suunnitellut tuotteet voivat olla todella tyyriitä. Paketti luomuteetä Englannista voi olla helposti yli 10 euroa (noin 40 rialia), Yhdysvalloista tuodut mansikat maksavat kirjaimellisesti mansikoita, ja hintaero tuontifetan ja paikallisen välillä voi olla moninkertainen.

IMAG0153

Kaasu-uuni, nemesikseni.

Toinen ruoanlaittoon liittyvä ongelma on sen valmistaminen. Meillä on kotona kaasuliesi (hyvä keksintö) ja kaasu-uuni (ei niin hyvä keksintö). Kaasu-uunimme paistaa todella epätasaisesti, ja olen luopunut toivosta leipoa mitään, mikä vaatii tasalämpöistä uunia. Lisäksi tuorehiivaa ei ole tarjolla, joten leivonnassa ollaan hieman epävarman pussihiivan varassa. Kaasu-uunin saa säädettyä sekä ala- että ylälämmölle, ja molemmat tuppaavat polttamaan ruoan. Niinpä esimerkiksi makaronilaatikkoa tehdessä viritän ylimääräisen pellin uunin alalämmön ja ruoan väliin, ja huolehdin aina siitä että annan uunin lämmitä rauhassa kokonaan. Sitten jossain välissä pitää vaihtaa ruoka matalammalle tasolle ja laittaa hetkeksi (ja todellakin vain hetkeksi) ylälämpö päälle. Parhaita epäonnistumisiani on ollut sellainenkin gourmet-ruoka kuin pakastepitsan laitto. Pitsa paloi pohjasta kivikovaksi, puolet päällisistä kärähti mutta keskeltä pitsa oli yhä pehmeää, puoliksi sulanutta mössöä. Kuinka kaipaankaan kiertoilmauunia! Kaiken hyvän lisäksi uunimme polttaa myös leivinpaperin. Olemme kokeilleet montaa erilaista leivinpaperia, ja aina uunista nousee sankka savu kun leivinpaperi alkaa kärähtää. En ymmärrä miksi näin on, olemme aina tarkistaneet että leivinpaperin pitäisi sopia nimenomaan kaasu-uunille… alan uskoa että koko halvatun uuni on kirottu. No, muutama viikko takaperin teimme pienen läpimurron löytäessämme eräänlaista paistofoliota, joka on tarkoitettu esim. kasvisnyyttien tekoon. Sen voi pienellä kikkailulla levittää myös leivinpaperiksi, ja tadam, se ei pala uunissa! Onnistumisen tunteet ovat välillä pienestä kiinni.

Kolmas ongelma liittyy työpaikkaruokailuun. Olin aiemmin töissä Helsingin keskustassa, ja työpaikan lounasruokaloiden lisäksi saatoin helposti kävellä kauppaan ja ostaa lounasta, tai mennä mihin tahansa ravintolaan lounaalle, jos vain lompakko antoi myöten. Nyt olen töissä koulussa, joka ei järjestä ruokailua oppilailleen tai henkilökunnalleen. Vaihtoehtoina on syödä yhdessä ainoassa leirin sisällä olevassa ravintolassa (jonka ruuat ovat jopa Unicafeeseen tottuneelle aika hirveitä – ja minä syön yleensä mitä vaan), käydä leirin kaupassa (jonka valikoima koostuu lähinnä säilykkeistä) tai tehdä itse eväät. Jostain syystä olen viimeaikoina päätynyt eväslinjalle. On vaan todella tylsää tehdä joka ilta ensin kotona ruokaa ja sitten vielä eväät töihin, jos iltaruoasta ei jää sen verran yli, että sen voi ottaa evääksi. Välillä me tilaamme kotiin valmista ruokaa ja myös työpaikalle olisi periaatteessa mahdollista tilata apetta. Tilaamisessa on vaan usein edessä kielimuuri, varsinkin jos tilauksen tekee puhelimella. Kiireisinä aikoina puhelimeen ei vastata ollenkaan ja koskaan ei voi olla ihan varma, menikö tilaus läpi ja mitä tulikaan tilattua. Ravintoloiden menut saattavat olla ainoastaan arabiaksi, ja jos englanninkielinen menu on, se ei yleensä ole aivan yhtä kattava kuin arabiankielinen menu. Onneksi syön tosiaan melkein kaikkea… Tilausajat voivat myös olla ihan mitä vaan. Kerran odotimme mieheni kanssa pitsaa 2,5 tuntia, eikä tämä ole mitenkään poikkeuksellista varsinkaan viikonloppuna Rukousajat sotkevat tietysti tätäkin kuviota, koska silloin ravintola sulkee ovensa eikä toimita luonnollisesti ruokaakaan. Täsmällisenä suomalaisena en erityisemmin tykkää odottamisesta enkä siitä, ettei voi olla varma, menikö ruokatilaus edes perille ja onko ruokaa tulossa ollenkaan. Olenkin tottunut erityisesti töissä kantamaan mukana omenoita, porkkanoita, jugurttirusinoita (viime viikon löytö, jota olisi pitänyt hamstrata enemmän!) ja muuta pientä naposteltavaa, koska koskaan ei tiedä, milloin saa seuraavan kerran syödäkseen.

Kaikki nämä ongelmat, jotka mainitsin, ovat ärsyttävyydestään huolimatta kuitenkin ns. ensimmäisen maailman ongelmia. Vaikka ruokaa on välillä vaikea saada juuri sillä hetkellä kun sitä tarvitsisi tai vaikka ruoanlaitto välillä epäonnistuu, ruokaa on kuitenkin tarjolla ja minulla on varaa ostaa sitä. Asianlaita ei ole samoin kaikkialla maailmassa, kuten hyvin tiedämme. Itse asiassa minun tarvitsee vain katsoa niitä miehiä, jotka pakkaavat ruokaostokseni kaupassa havaitakseni sen, että he eivät ikimaailmassa ostaisi sitä 10 euron arvoista luomuteetä. Mainittakoon myös se, että näiden kokemusten myötä arvostan aiempaa enemmän sitä, jos saan ruoan valmiina eteeni järkevässä ajassa. Olen täällä ollessani oppinut myös syömään monia sellaisia ruokia, joista en aiemmin edes tiennyt.

Mainokset

Suomen kurssilla

Kun saavuin Saudi-Arabiaan viime syksynä, eräs ensimmäisistä tavoitteistani oli löytää töitä täältä. Ajattelin – ja ajattelen yhä – että työskentely olisi hyvä mahdollisuus integroitua yhteiskuntaan ja pitää yllä jonkinlaista ammattitaitoa. Ylipäänsä ajattelin työskentelyn olevan tärkeää henkisesti: voisin sanoa olevani maassa töissä enkä ”vain” kotirouvana seuraamassa miestäni. Niinpä yritin kovasti löytää töitä ja sainkin töitä paikallisesta kansainvälisestä koulusta, kuten blogini lukijat tietävät. Ennen kuin nykyinen työ tärppäsi, piti kuitenkin laittaa monta matoa koukkuun. Yksi näistä madoista oli se, että tarjosin eräänlaiseen paikalliseen kansalaisopistoon suomen kurssia. Kyseessä on koulutuskeskus, joka on mieheni työpaikan hallinnoima ja johon ko. firmalle työskentelevien henkilöiden puolisot voivat tarjota erilaisia kursseja. Kurssitarjonta on laajaa, aivan kuten kansalaisopistoissakin. Kielikurssit ovat varmasti sieltä suositummasta päästä, mutta myös muun muassa kokkaus-, valokuvaus- ja käsityökursseja järjestetään. Kuten kansalaisopistossakin, kurssien hinnat ovat eivät ole korkeat ja siksi kynnys osallistua kurssille voi olla matalampi. Kolikon kääntöpuolena on se, että opettajien palkat ovat vastaavasti matalammat.

Pitkään näytti siltä että suomen alkeiskurssini ei tulisi toteutumaan. Koulutuskeskus vaatii minimissään viittä kurssille ilmoittautujaa jotta kurssi voidaan pitää, ja minun kurssilleni oli ilmoittautunut vain kaksi henkilöä. Koska suomen kurssi on kuitenkin aika eksoottinen lisä kurssiluetteloon ja koska vastaavaa kurssia ei varmaan koskaan oltu täällä järjestetty aiemmin, kurssilleni näytettiin vihreää valoa ja aloitin opettamisen viime viikolla. Olen opettanut suomea aiemmin ja varsinkin peruskurssin vetäminen on aika tuttua, mutta kurssisuunnitelman teossa oli silti miettimistä. Ensinnäkään oppilaillani ei ole oppikirjoja. Oppikirjaa olisi voinut periaatteessa vaatia ostettavaksi (lue: tilattavaksi Suomesta), mutta tässä koulutuslaitoksessa tuntuu olevan tapana se, että opettajat tekevät itse opetusmateriaaleistaan vihkosen, joka sitten jaetaan opiskelijoille. Onneksi minulle oli vuosien varrelta jo kertynyt paljon materiaalia, jota saatoin osin kierrättää. Toisekseen kahden ihmisen ryhmä on niin pieni, että ryhmädynamiikkaa joutuu miettimään ihan eri tavalla. Viimeksi kun opetin suomea Suomessa, minulla oli ryhmässäni melkein 40 opiskelijaa. No, 40 opiskelijaa on liikaa, mutta kaksi opiskelijaa on todella vähän. Kuinka esimerkiksi tehdä ryhmätöitä tai saada aikaan keskustelua niin pienessä ryhmässä? Toisaalta kahden opiskelijan kanssa voi myös personoida kurssia ihan eri tavalla. Kyse on melkein yksityisopetuksesta, ja opiskelijat voivat (jossain määrin) toivoa opetettaviksi niitä asioita, joista haluavat tietää enemmän. Ja jos molemmat opiskelijat ovat innokkaita oppijoita, kurssilla voi edetä paljon nopeammin kuin 40 opiskelijan kanssa.

Kurssini alkoi tosiaan viime viikolla ja tapasin silloin nämä kaksi opiskelijaani ensimmäistä kertaa. Mietin kyllä luokkahuoneeseen kävellessäni että käyköhän tässä niin, että kumpikaan ei ilmaannu paikalle… mutta molemmat saapuivat tunnilleni. Opetan sekaryhmää, eli sekä miehiä että naisia. Täällä on melko yleistä, että kursseja on myös vain naisille tai vain miehille. Varsinkin ”ladies only” -ryhmät ovat suosittuja. Minulla ei kuitenkaan ole (eikä ole koskaan ollut) mitään sitä vastaan, että opetan molempia sukupuolia. Lisäksi jos olisin rajoittanut kurssin osallistujamäärää vielä sukupuolen mukaan, en varmaan olisi saanut edes näitä kahta oppilasta kokoon! Minulla on kurssillani yksi mies ja yksi nainen. Mies on saudi-arabialainen insinööri, joka harrastaa kieliä ja kielitiedettä. Omien sanojensa mukaan hän osaa yli kymmentä kieltä ja hän on kyllä kielellisesti erittäin lahjakas. Ennen kaikkea hän osaa kielitieteellisen termistön, joten hänelle ei tarvitse selittää mikä on subjekti ja mikä on objekti. Tästä on suurta hyötyä uuden kielen oppimisessa ja hän on hyvä vertaamaan suomea jo osaamiinsa kieliin. En usko että hän haluaa niinkään oppia puhumaan tai käyttämään suomea, vaan ennemminkin tutustua suomen kieleen systeeminä. Toinen opiskelijani on perulainen nainen, joka on asunut aiemmin Suomessa. Hän puhuukin jo jonkin verran Suomea ja on Suomi-fani. Hänellä on nimittäin ainakin Muumi-kangaskassi, vihko jonka kannessa on koivujen kuvia ja avainnauha kaulassa, jossa lukee ”Suomi Finland”… puhelimenakin on ikivanha Nokia 3110! On outoa tavata täällä ihminen, joka paitsi tietää missä Suomi on, niin on myös todella kiinnostunut maasta. Minua luullaan yleensä britiksi, hollantilaiseksi tai saksalaiseksi täällä, erityisesti vaatetuksen ja aksentin perusteella. Tapaan jonkin verran ihmisiä, jotka eivät tiedä mikä maa Suomi on tai missä se on. Lisäksi ”Finland” ja ”England” kuulostavat yllättävän samalta monen ihmisen korvaan…

On mukava opettaa vaihteeksi jotakin mitä voin suunnitella etukäteen. Lisäksi sekin on mukava tunne, että pohjalla on ainakin jonkinlainen luottamus siihen, että tämän homman minä osaan. Samaa tunnetta ei ole aina päivätyössäni, jossa jokainen päivä on aina erilainen ja koskaan ei tiedä mitä päätyy opettamaan (olen viime aikoina mm. vetänyt joogaa henkilökunnalle ja yläasteikäisille tytöille…). Mutta täytyy myöntää että tuntuu aika hassulta opettaa suomea Saudi-Arabiassa ja että täällä on ainakin muutama ihminen, joka haluaa oppia niinkin erikoisen ja pienen kielen kuin suomi. Mitä tästä opimme? Aina kannattaa yrittää, vaikka itsekään ei uskoisi suunnitelmensa toteutumiseen.