Pienissä häissä

Muutama viime viikko on ollut hyvin tapahtumarikasta aikaa. Ensinnäkin saimme vierailijoita Suomesta, kun appivanhempani saapuivat tapaamaan meitä. Olenkin muutamaan kertaan jo kirjoittanut siitä, kuinka vaikeaa Saudi-Arabiaan on saada turismiviisumia, joten maahantuloon liittyy aina pieni jännitysmomentti. Tällä kertaa ylimääräisiä sydämentykytyksiä olisi voinut aiheuttaa se, että viisumeissa (jotka tietenkin ovat arabiaksi) mieheni äidin kohdalle oli merkitty sukulaisuussuhteeksi ”isä” ja isän kohdalle sitten vastaavasti ”äiti”. Onneksi tullimiehet olivat lähinnä naureskelleet tälle erheelle ja appivanhempani pääsivät kuitenkin maahan. Heti sitten heidän täällä oleskelunsa aluksi kävi myös niin, että Saudi-Arabian kuningas kuoli. Tämä ei sinänsä ollut mikään yllätys, sillä kuningas oli jo vanha ja oli ollut sairaalahoidossa viime viikot. Kuninkaan kuolema on kuitenkin iso juttu ja arvelimme, että sillä voi olla vaikutuksia normaaliin arkielämäänkin. Näin sitten kävikin. Esimerkiksi lauantaiksi suunnittelemamme retki lähikaupunkiin oli peruttu, sillä Riadin turismikomissio oli kehoittanut perumaan kaikki retket ja matkat kunnianosoituksena kuninkaan poismenolle. Samaten useat koulut olivat eilen kiinni surunvalitteluna kuninkaan kuoleman johdosta. Uusi kuningas Salman on kuitenkin jo astunut valtaan, ja nähtäväksi jää, millaiseksi hänen valtakautensa muodostuu.

Viimeksi kirjoitin rakkaudesta ja puolison valinnasta, ja mitäs sitten sattuikaan – sain yllättäen viime hetken kutsun saudihäihin, jotka pidettiin viime viikolla. Työkaverini, jonka serkun häistä oli kyse, pyysi minut mukaan. Suomessa häissä on yleensä tarkka kutsuvieraslista, mutta täällä tyypillisesti vieras voi saada useamman, nimeämättömän kutsun jota voi sitten käyttää haluamallaan tavalla. Ja koska työkaverini äiti tai sisko eivät kumpikaan päässeet paikalle, minä pääsin mukaan. Saudihäihin pääseminen on silti merkittävä juttu, sillä yleensä pitää tuntea aika hyvin joku paikallinen jotta kutsun voi saada. Häät pidettiin täällä kotikaupungissamme paikallisessa hotellissa, ja aika jännittyneenä lähdin matkaan maanantai-iltana, jolloin häät pidettiin. Ensinnäkin asu aiheutti pohdintaa. Olin kuullut useammalta taholta, että saudinaiset pukeutuvat todella näyttävästi häissä ja muissa juhlissa, eli ykköset pitäisi todellakin laittaa päälle. Ajattelin, että iltapuku on sitten varmaan paikallaan. Minulla on kuitenkin lähinnä yksi kunnon iltapuku, joka on yleensä ollut ns. karonkkapukuna ja on siis luonnollisesti musta. Onneksi täällä mustan pukeminen häihin ei ollut mikään kardinaalimoka. Toisekseen en olisi millään keksinyt häälahjaa, mutta onneksi tästä sain vapautuksen. Saudihäissä lahjoja ei tuoda häihin, vaan ne annetaan yleensä jo kihlauksen yhteydessä. Kun saavuin paikalle hotelliin kävi aika nopeasti selväksi, että olin ainoa länsimaalainen paitsi häissä myös koko hotellissa. Sainkin aika uteliaita katseita osakseni odottaessani työkaveriani. Nämä häät johon osallistuin olivat sellaiset, joissa naiset ja miehet juhlivat erikseen. Niinpä abayan saattoi ottaa pois siinä vaiheessa kun pääsimme juhlatilaan.

Ja mitä kaikkea niiden abayoiden alta sitten paljastuikaan! Iso huoneellinen täynnä mitä upeampia juhlapukuja, koruja ja taidokkaita kampauksia ja meikkauksia. Tunsin itseni melkoiseksi harmaavarpuseksi yksinkertaisessa mustassa iltapuvussani ja nutturakampauksessani. En ole koskaan nähnyt niin paljoa kauniita pukuja kerralla – häät olivat mielestäni aika isot, pelkästään naisia oli jo parisataa koolla (miesten puoltahan en tietenkään nähnyt), mutta kuulemma paikallisittain häät olivat ihan normaalin kokoiset. Täällä muoti on todella näyttävää ja aika bling blingiä myös – osa puvuista olikin ehkä jo hieman mauttomuuden rajoilla. Olisin hirveästi halunnut ottaa valokuvia puvuista ja tunnelmasta, mutta se ei ollut sopivaa, sillä naiset eivät olleet peitettyinä. Näin ollen heistä ei sopinut ulkopuolisten ottaa valokuvia. Sääli todella, sillä puvut olivat niin upeita ilmestyksiä. Tyydyin sitten valokuvaamaan ruokia, joita eteemme kannettiin. Ohessa otos tapaksista, joita tarjoilijat toivat IMAG0135jokaiseen pöytään alkuillasta. Suolaisten tapasten lisäksi tarjolla oli myös runsaasti kahwaa eli arabialaista kahvia ja erilaisia suklaita. ”Alkuilta” on ehkä hämäävä käsite, sillä saavuimme häihin kymmenen maita illalla. Tässä vaiheessa morsian eikä sulhanen kumpikaan olleet saapuneet paikalle, ja saliin saapui koko ajan vielä uusia ihmisiä. Suomessa häissä tyypillisesti kätellään uusia ihmisiä, Saudeissa naisten kesken vaihdetaan poskisuudelmia. En saanut oikein missään vaiheessa selvää kuinka monta suudelmaa tulisi vaihtaa millekin poskelle – työkaverini tyytyi toteamaan ”one and million”, joka tuntuu olevan aika lähellä totuutta… pitkän aikaa olinkin kaikenikäisten ja -kokoisten saudinaisten ympäröimänä muiskuttelemassa poskisuudelmia ja yrittämässä vaatimattomattomallani arabian kielen taidolla tervehtiä heitä.

Kuten sanottua, alkuun paikalla oli vain vieraita. Ohjelmassa oli paikallista musiikkia, ja naiset innostuivatkin tanssimaan perinteisiä arabitansseja. Huoneen läpi oli rakennettu eräänlainen catwalk-käytävä, jolla sitten tanssittiin. Minuakin pyydettiin tanssimaan ja kävinkin yhden kipaleen hötkymässä. En täysin saanut selvää perinnetanssin askelluksesta mutta haitanneeko tuo. Puolen yön jälkeen alettiin sitten odottaa morsianta tai sulhasta saapuvaksi juhliin. Perinteisesti ilmeisesti morsian saapuu ensin, mutta näissä häissä sulhanen saapui miespuolisten sukulaistensa kanssa ensin. Ja koska saudinaiset eivät saisi olla ilman abayaa ja huivia vieraiden miesten seurassa, ennen miesten saapumista kuulutettiin että nyt sitten naiset peittävät itsensä. Kaikki muut paitsi morsiamen ja sulhasen lähisukuun kuuluvat naiset pukeutuvatkin sitten taas mustiin. Tässä vaiheessa musiikki väännettiin tappiin ja tarjoilijat kulkivat huoneen läpi suitsukkeita kantaen – minulle sekä musiikki että tuoksut meinasivat olla melkein liikaa. Täällä tykätään vahvoista tuoksuista ja häissä suitsukkeiden määrä on kunnia-asia. Sulhanen saapui yhdessä isänsä ja neljän veljensä kanssa (perheet ovat täällä yhä aika isoja, joka selittää osin myös isot häät). He tanssivat sitten myös perinnetansseja keskenään ja veivät tanssiin mm. morsiamen äidin. Kun tanssia ja tervehdyksiä oli jatkunut tarpeeksi kauan, veljet lähtivät ja isä ja sulhanen jäivät paikalle. Tämän jälkeen viimein saapui morsian. Kello oli tässä vaiheessa jo yhden maita yöllä, ja morsian käveli koko parisataa metriä pitkän käytävän maailman hitainta vauhtia, kestohymy yllään.  Morsiamella oli länsimaalainen, valkea morsiuspuku, tosin melko muhkea sellainen. Sulhasella sen sijaan oli paikallinen perinneasu. Sitten oli vuorossa taas tanssia ja kohteliaisuuksien vaihtoa ja ilmeisen symbolinen kakun leikkaus. Kakku nimittäin vaikutti olevan tehty pahvista tai vastaavasta. Tässä vaiheessa meidän oli pakko livistää paikalta, sillä kuskimme oli tulossa hakemaan meitä puoli kahden maita. Seuraavana päivänä meillä molemmilla oli töitä ja herätys näin ollen ennen kuutta aamulla. Muut vieraat aloittivat tässä vaiheessa vasta illallisen syönnin… aikamoisia yöeläjiä nämä arabit! Olin kahdelta kotona ja aivan tööt seuraavana päivänä töissä, mutta eihän tällaista kokemusta voinut jättää väliin. Tein myös sellaisen päätöksen, että jos vielä joskun saan uudelleen kutsun saudihäihin, aion ostaa sellaisen todella näyttävän iltapuvun itselleni. Seuraavia häitä siis odotellessa.

Mainokset

Love and marriage

Koska viime päivinä maailmassa on ollut tarpeeksi puhetta vihasta ja muista ikävistä asioista, aion tänään kirjoittaa positiivisemmasta voimasta – rakkaudesta. Saudi-Arabiassa perhe on hyvin vahvassa asemassa ja puolison etsintä alkaa jo varhain. Eri sukupuolet eivät saa olla paljoa tekemisessä keskenään ilman esiliinaa, elleivät sitten ole sukulaisia keskenään. Niinpä esimerkiksi ostoskeskuksessa nuoret naiset ja nuoret miehet eivät saisi jutella keskenään tai liikkua samoissa porukoissa, vaan naisten tulisi olla omassa joukossaan ja miesten omassaan. Kahviloissa ja ravintoloissa on aina sinkkupuoli, jonne miehet menevät, ja perhepuoli, jonne naiset ja näiden aviomiehet voivat mennä. Näin ollen yksinäiset miehet ja yksinäiset naiset eivät koskaan aterioi samassa tilassa. Laki on jopa niin tiukka, että periaatteessa jos minä liikun kaksin jonkun toisen miehen kuin aviomieheni kanssa kaupungilla, uskonnollinen poliisi voisi meidät pysäyttää ja määrätä sakkoja. Länsimaalaisia ei kuitenkaan erikoisemmin tarkasteta näiden asioiden tiimoilta. Kuten aina, tiukat säännöt kuitenkin luovat ihmisille haluja yrittää kiertää sääntöjä tavalla tai toisella. Kännykkäkausi auttaa monia saudinuoria, sillä kännykällä on helppo ottaa yhteyttä haluamaansa tyttöön tai poikaan ja lähettää rakkaudentunnustuksia. Monenlaisia yrityksiä tavata salaa vastakkaista sukupuolta tapahtuu myös ja olen todistanut aikamoista flirttailua ostoskeskuksissa ja muualla kaupungilla. Sanalla sanoen, ihmiset ovat ihmisiä täälläkin.

Olen tutustunut töissä muutamaan saudiarabialaiseen naiseen hieman paremmin. Yleensähän expat-elossa on se ongelma, ettei kontakteja paikallisiin hirveästi muodostu vaan omat piirit koostuvat yleensä muista expateista. Mieheni ja minä tapaammekin saudeja lähinnä töissä, ja nämä saudit edustavat yleensä korkeasti koulutettuja, ulkomailla yliopistoa käyneitä saudeja. Kyseessä ei siis ole missään tapauksessa vanhoillisimmat ja konservatiivisimmat saudit. Kuljen samalla kyydillä töihin ja kotiin mielenkiintoisen saudinaisen kanssa. Hän on noin 40-vuotias eikä naimisissa. Kyllä, täällä se jo riittää olemaan mielenkiintoista, sillä perhe ja lapset tuntuvat olevan kaikki kaikessa paikallisessa kulttuurissa. Tämä nainen kuitenkin vaikuttaa siltä, että hän ei erityisemmin edes ole halunnut naimisiin, vaan nauttii omasta elämästään, treenaa karatea ja opettaa Saudi-Arabian historiaa vähän vanhemmille lapsille (kerran hän tunnusti minulle ettei erityisemmin välitä pienistä lapsista – myös erittäin epätyypillistä naiselle tässä kulttuurissa). Hän on erinomainen tietolähde paikallishistoriasta ja myös kulttuurista. Olen yrittänyt varovaisesti kysellä siitä, miten paikalliset valitsevat puolisonsa täällä. Aiemmin heimokulttuurilla oli suuri merkitys ja puoliso yritettiin valita samasta heimosta. Hänen omat isovanhempansa olivat serkuksia keskenään – mikä muuten ei ole täysin tavatonta Suomessakaan. Nykyisin nuoret saavat valita aiempaa enemmän, mutta suku hyväksyy tai hylkää puolisoehdokkaan viime kädessä. Koska suvun kunnia on erittäin tärkeä asia, vaatii paljon rohkeutta asettua omaa sukuaan vastaan. Ja koska avioliitto on usein ainakin osin järjestetty, siinä ei aina valitettavasti ole kyse rakkaudesta vaan suvun näkemyksestä siitä, millaiset ihmiset ovat sopivia toisilleen yhteiskunnalliselta asemaltaan.

Toisen mielenkiintoisen tarinan puolison valinnasta kuulin muslimiystävältäni, joka on pakistanistalaista alkuperää mutta kasvatettu Lontoossa. Hän on monella tapaa moderni nainen: hänellä oli hyvä työ ennen saapumistaan tänne ja hän on saanut monipuolisen koulutuksen. Aviomiehen valinta meni kuitenkin perinteisiä polkuja pitkin. Hän tapasi miehensä äitinsä ystävän kautta. Ystävä oli kuullut nuoresta miehestä, joka oli Lontoossa ja halusi mennä naimisiin. Hänkin oli hyvän koulutuksen saanut, työssäkäyvä mies. Niinpä miehen sukulaiset alkoivat etsiä sopivia morsianehdokkaita ja ottivat yhteyttä ystäviinsä ja tuttavasukuihin. Mies sai listan useasta kymmenestä sopivasta naisesta, joita hän sitten tapasi – esiliinan läsnäollessa tottakai. Mies oli tavannut ystäväni ja päättänyt että tässä se etsitty puoliso on, ja ystävänäkin oli ollut mieheen ihastunut. Aika nopeasti alkoi sitten virallinen seurustelu, jonka odotettiin johtavan kihlaukseen ja avioliittoon. Tämä tarina tuli minulle mieleen kaikesta siitä keskustelusta, jota on käyty Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta Suomen iltapäivälehdistössä (kyllä, seuraan monia eri medioita Suomesta). Ystäväni ja hänen miehensä vaikuttavat onnellisilta, mutta täytyy sanoa että olen tyytyväinen siihen että sain vähän enemmän vapautta – ja aikaa – oman puolison valinnassa.

Jos olisin tullut Saudi-Arabiaan sinkkuna, olisi vaikea kuvitella että täältä voisi löytää puolison muun muassa juuri siksi, että naiset ja miehet pidetään niin erillään toisistaan. Expat-elämässä kaikki tosin on vapaampaa ja länsimaalaisten leireissä miehet ja naiset voivat tavata toisiaan. Töissä kaksi lähintä esimiestäni ovat nimenomaan miehiä, ja vietän joka päivä aikaa heidän kanssa kaksin – joskus jopa suljetussa tilassa, hyvä tavaton sentään mitä siitä voisikaan seurata…! Joskus myös länsimaalainen rakastuu saudiin ja toisinpäin, jolloin molemmilla osapuolilla on iso miettiminen sen suhteen, voiko suhde onnistua. Koska riiastella ei voi vain huvikseen vaan naimisiinmeno on odotettua, on suhteesta ja sen onnistumisesta oltava aika varma. Uskonto on yksi iso asia, jota nämä parit joutuvat miettimään, varsinkin jos toinen on muslimi ja toinen ei. Avioero ei ole mitenkään mahdoton konsepti täällä, mutta sillä on aika suuri sosiaalinen stigma. Ihmiset eivät eroa kovin kepein perustein, vaan yleensä syyt ovat vakavia, kuten väkivalta, pettäminen, lapsettomuus tai alkoholismi. Vaikka alkoholi onkin Saudi-Arabiassa virallisesti kiellettyä, alkoholismiakin täällä kuitenkin tapaa, sillä ihmiset ryyppäävät salaa. Kuten sanottua, ihmiset ovat ihmisiä kaikkialla. Minulla on vielä näkemättä tyypillinen saudiarabialainen koti, jossa voi asua ydinperheen lisäksi isovanhemmat, sisarukset, tädit ja sedät perheineen. Näissä taloissa on yleensä miesten ja naisten puoli, ja miespuolisia vieraita otetaan luonnollisesti vastaan miesten puolella. Naisten puolella naiset voivat kulkea ilman abayaa ja huntua vapaasti. Tällaiseen taloon kutsun saaminen vaatisi kuitenkin hyvin läheistä ystävyyssuhdetta, joten katsotaan josko joskus tulevaisuudessa pääsisin tämän näkemään.

Pieniä ja isoja koululaisia

Joululoman loppumisen jälkeen edessä on ollut vääjäämätön paluu takaisin töihin eli kouluun paimentamaan oppilaita. Työt alkavat täällä Saudi-Arabiassa usein aikaisin: mieheni menee jo seitsemäksi töihin, ja minullakin työt alkavat viimeistään 7.30. Niinpä arkiaaamuisin herätys onkin jo 5.45, mikä ei ole kaltaiselleni aamutorkulle mitenkään helppoa. Työpäivät ovat onneksi sen verran kiireisiä että illalla uni tulee jo yhdeksän jälkeen sitä mitenkään erikoisemmin kutsumatta.  Koulu, jossa työskentelen, on osa erästä leiriä täällä, ja suurin osa opettajista asuu samassa leirissä ja näin ollen kävelee töihin. Meille leirin ulkopuolella asuville opettajille koulu on järjestänyt bussikuljetuksen, ja saan siis kyydin töihin joka aamu ja kotiin iltapäivällä. Kuskina on vähäpuheinen filippiiniläinen mies nimeltään Napoleon (!). Aamuliikenteen seuraaminen on oma ohjelmanumeronsa, varsinkin tällä viikolla kun aamuisin on ollut kovin sumuista. Öisin on ollut nyt  melko kylmää ja auringon noustessa on ollut varsinaisia hernerokkasumuja. Kun liikenne on muutenkin jo mitä on, paksun sumun lisääminen pakkaan ei varsinaisesti auta. Monet lapset ovatkin olleet myöhässä koulusta tällä viikolla sekavan liikenteen vuoksi. Asia, johon en millään meinaa tottua on se, kun saavumme aamulla leirin porteille – tarkemmin sanoen se, mitä silloin ei voi välttää näkemästä. Portilla on maastopukuisia äijiä iso liuta aseet kädessään valvomassa porttia ja sisäänmenijöitä. Täällä näkee muutenkin aseistettuja vartijoita ja konekivääriautoja tärkeiden rakennusten lähettyvillä. Tarkoituksena on varmastikin pitää yllä kuria ja järjestystä, mutta minulle aseen näkeminen ei tuo kylläkään kovin turvallista oloa, päinvastoin.

Yleensä opetan eri luokkia viikon mittaan, mutta tällä viikolla minulla on poikkeuksellisesti ollut yksi ja sama luokka koko viikon – 1. luokan pojat. Heidän oma opettajansa on yhä lomalla tämän viikon, ja niinpä sain tämän luokan luotsattavakseni. Olen aikaisemmin Suomessa opettanut lähinnä aikuisia, joten 1. luokkalaiset on aika erilainen ryhmä… puolet ajasta menee kurinpitoon. Muistan hämärästi omasta lapsuudestani kuinka vaikeaa oli istua aloillaan luokassa (ja jos istumiseen liittyviä tutkimuksia on uskominen, ei meidän pitäisikään istua niin paljoa). Sellaisetkin ohjeet, jotka minusta tuntuvat todella yksinkertaiselta, menevät yleensä puolelta luokalta ohitse, eikä vähiten siksi etteivät pojat kuuntele tai keskity. Vähintään viiden minuutin välein joku on pyytämässä päästä vessaan ja jollain valuu räkä nenästä tai kynä on hukassa tai vieruskaveri sanoi jotain ilkeää. Nostan hattua kyllä pienten lasten opettajille, ei ole helppoa paimentaa pariakymmentä pikkuista ihmistä. Koska koulu on jaettu tyttöjen ja poikien puoleen, jo 1. luokallakin on tyttöjen ja poikien luokat. Tämä ei varsinaisesti paranna asiaa, sillä pojat ovat yleensä aika rasavillejä ja fyysisiä leikeissään (miksi näin on onkin sitten toinen kysymys, kasvatammeko poikia siihen että näin miehen tuleekin toimia?). Tälläkin viikolla yksi sankari sai mojovan kuhmun päähänsä jalkapallokentällä ja useampaa muuta on paikkailtu laastarilla. Osa myös valittelee vatsakipuja tai muuta vastaavaa joko saadakseen huomiota tai päästäkseen luistamaan tehtävistään. Minulle tämä viikko on ollut silmiäavaava sen suhteen, miten ihan pieniä lapsia kannattaa opettaa. Se on ainakin selvinnyt, että minulla on vielä paljon opittavaa tällä saralla.

Ohessa kuva yhdestä aktiviteetista jota olemme tehneet tällä viikolla englannintunnilla. Paljon on ohjelmassa muistipelejä, leikkaamista ja liimaamista, värittämistä ja sen sorttista aktiviteettia. Tämä kuvan esimerkkikappale on kylläkin lähtöisin minun omista käsistäni – kädentaidot eivät ole vielä niin IMAG0101 (1)kehittyneitä (tai kärsivällisyys) että pojat saisivat leikattua ja liimattua näin siististi. Mutta sitäkin siis harjoitellaan. Koulun oppilaista noin 30 % on saudeja, ja suurin osa muista opiskelijoista on muista arabimaista – Egyptistä, Omenista, Kuwaitista, Palestiinasta (kuten lapset itse sanovat), Pakistanista jne. Pieni osa, ehkä noin 10 %, on Euroopasta, Aasiasta tai Amerikasta. Olen kovasti miettinyt sitä, miten nämä pojat eroavat samanikäisistä suomalaisista pojista. Eroja kyllä on. Ensinnäkin Saudeissa lapset ovat hyvin arvostettuja, heitä pidetään suorastaan lahjana, ja niinpä välillä heitä kohdellaan mielestäni liiankin silkkihansikkain. Esimerkiksi kaupassa joku pieni kullannuppu saattaa heitellä tavaraa hyllystä alas eivätkä vanhemmat puutu tähän lainkaan. Varsinkin poikia kasvatetaan kuin kukkaa kämmenellä, joka osassa poikia aiheuttaa tietysti sen, että he ovat lellittyjä ja kuvittelevat olevansa maailman valtiaita jo lapsena. Mutta tämä on toki yleistys. Toisaalta lapset tuntuvat jotenkin välittömimmältä kuin suomalaiset ikätoverinsa. He tuntuvat olevan jotenkin todella innokkaita halaamaan aikuisia, tai ainakin minua. Jopa nämä pienet 1. luokkalaiset pojat tulevat halaamaan ja kertovat rakastavansa minua ja haluavat koskea paljettikenkiäni ja ihailla kynsilakkaani. Kulttuuri on todellakin tässä suhteessa välittömämpi. Odotan muuten varsinaista flunssien ja vatsatautien aaltoa, koska lukuisat pienet räkäiset kädet halaavat minua päivittäin… Jotkut asiat ovat kyllä universaaleja. 1. luokkalaiseni ovat aivan hulluina jalkapalloon. Joka toisella on jalis-aiheinen reppu tai penaali, ja kun heidän piti tällä viikolla kirjoittaa mitä tekivät talvilomallaan, minulta kyseltiin sellaisten sanojen kirjoitusasua kuin ”Barcelona”, ”AC Milan” ja ”Chelsea”. Olen seurannut tauolla heidän jalkapallon peluutaan ja moovit ja filmaaminen on kuin suoraan varsinaisista matseista. En tiedä ovatko kaikki pojat ihan yhtä hulluina fudikseen, mutta ryhmäpaine ainakin ajaa siihen suuntaan että siisteintä ikinä on jalkapallo.

Vielä yksi lapsiin liittyvä juttu. Liikenteessä näkee paljon autoja, joissa lapset roikkuvat ulkona ikkunoista tai seisovat niin, että he ovat puoliksi ulkona kattoikkunasta. Samaten liikennevaloissa ei ole mitenkään poikkeuksellista nähdä edellä olevassa autossa useampaa pikkulasta kiipeilemässä takaikkunalla. Turvavöitä ei siis juurikaan pidetä ja lapset saavat leikkiä melko vapaasti autoissa. Usein ihan pienet lapset matkustavat äitinsä sylissä, mitään lastenistuimia ei ole hankittu. Sanomattakin on selvää, että tämä on todella vaarallista, varsinkin kun liikenne on niin nopeatempoista. Äkkipysähdyksiä tulee aina ja kolareita on paljon. Saudi-Arabiassa kuoleekin paljon lapsia liikenneonnettomuuksissa ja radiosta tulee (ainakin englanninkielisiltä kanavilta) tietoiskuja siitä, kuinka liikenteessä pitää pitää turvavyötä. Itseäni kyllä kauhistuttaa katsella sitä, miten pienet lapset saavat matkustaa niin turvattomasti. Tässä on vielä paljon asennemuutokselle tarvetta.