Dubai – kaupunki, jossa kaikki on mahdollista

Mish Mushkila on ollut hyvin ansaitulla joululomalla ja siksi blogissa on ollut hiljaista muutaman viikon ajan. Vietin tänä vuonna joulua mieheni kanssa lomamatkalla, ensin Dubaissa jossa olimme kolme päivää ja sitten Hong Kongissa, jossa tapasimme suomalaisia ystäviä ja vietimme varsinaiset joulunpyhät. Koska Hong Kong on minulle jo ennalta tuttu paikka (tämä oli kolmas ja tuskin viimeinen visiittini Honkkariin), keskityn nyt kertomaan tunnelmiani Dubaista, jossa en ollut aiemmin käynyt. Dubai on suosittu kohde myös suomalaisten turistien keskuudessa ja meilläkin oli samassa hotellissa ainakin yksi suomea puhuva vanhempi herrasmies. Saudeissa on saanut tottua siihen, että suomea voi aika huoletta puhua kaupungilla, kovin suurta vaaraa ei ole että joku ymmärtäisi jotakin, mutta Dubaissa suomea kuuli jonkin verran. Se tuntui oudolta, samoin kuin se vapaus josta Dubaissa sai nauttia. Varoitankin jo nyt etukäteen, että käsitykseni Dubaista voi olla hyvin erilainen siksi että asun nykyisin yhdessä maailman suljetuimmista yhteiskunnista. Suoraan Suomesta tulevalle turistille kaupunki voi näyttäytyä hyvin erilaisena.

Dubaista jäi mieleen päällimmäisenä kaksi asiaa: siellä on paljon vapaampaa ja rennompaa kuin Saudi-Arabiassa, ja toisekseen rahalla saa melkein mitä vaan. Aloitetaan ensin vapaudesta ja rentoudesta. Ensinnäkin pakkasin lentokoneessa abayan reppuun enkä sitä sieltä enää ottanut esiin ennen lentoa kotiin. Dubaissa ei tarvitse siis pukeutua abayaan tai huiviin, vaan naisetkin voivat pukeutua länsimaalaisesti. Toki himpun verran konservatiivisempi pukeutuminen voi olla järkevää naisillakin. Kauppakeskuksissa esimerkiksi neuvottiin, että naisilla ei saisi näkyä olkapäät eivätkä polvet, mutta kyllä siellä näkyi minisortseja, tuubitoppeja ja lyhyempää lyhyempiä hameita eikä niihin tunnuttu puuttuvan. Itse kun on tottunut näkemään naisia lähinnä kokomustissa kaavuissa oli melkein outoa katsoa taas niin paljastavia vaatteita. Toisekseen Dubaissa pystyi kävelemään vapaasti ympäriinsä ja käyttämään julkista liikennettä. Saudeissa julkista liikennettä ei oikeastaan ole, vaan miehet ajavat omilla autoillaan ja  naiset joko miehensä kyydissä tai sitten takseilla ja yksityisten kuskien kuljettamina. Käveleminen ei ole sinänsä mitenkään kiellettyä, mutta se on hankalaa. Jalkakäytäviä ei yleensä ole, vaan kävelijä joutuu tarpomaan autotiellä tai tien pengertä myöten. Liikenne on yleensä aivan järkyttävää, joten kävelijä saa todella varoa autoja. Yleensä on myös todella kuuma ja abaya ei asiaa juuri auta, ja ne kerrat kun olen kävellyt yksin tai naisporukassa pidempiä matkoja olen saanut niin paljon tööttäämistä ja huutelua osakseni miehiltä, että se ei ole kauhean mukavaa. Saudeissa ylipäänsä vain köyhät kävelevät tai pyöräilevät – kaikki, joilla on varaa kulkevat autoilla. Kolmannekseen Dubaissa saa juoda ja syödä mitä huvittaa, mukaan lukien alkoholi ja sianlihasta tehdyt ruoat. Alkoholi oli toki kallista, mutta sitä sai. Kannatan ehdottomasti yksilön valinnan vapautta tässä asiassa. Jos joku ei halua uskonnollisista tai muista syistä juoda alkoholia, se on ihan ok, mutta en menisi kieltämään kaikilta mahdollisuutta nauttia olut tai lasi viiniä silloin tällöin. Sama koskee joulun viettoa. Dubaissa joulu sai näkyä, mutta ketään ei pakotettu sitä viettämään.

Ohessa otos eräästä julkisesta kulkuvälineestä, jolla pääsimme kulkemaan, nimittän abrasta. Abrat ovat – kuten kuvasta näkyy – pieniä veneitä, joilla voi kuljettaa ihmisiä lyhyitä matkoja. Menimme abralla joen yli vanhassa Dubaissa, Bur Dubain ja Deiran alueella. Dubaihan on kasvanut valtavasti viime IMG_1211vuosikymmeninä ja siellä on mitä mielikuvituksellisempia pilvenpiirtäjiä, tekosaaria ja vaikka mitä, mutta osa vanhaakin Dubaita on löydettävissä, jos siellä haluaa käydä. Kävimme katsomassa vanhoja rakennuksia ja souqeja eli katumarketteja. Kuten olen aiemminkin todennut, Saudeissa on se asia paremmin että ostoksilla saa yleensä kulkea rauhassa. Toisin oli Bur Dubain ja Deiran mauste-, tekstiili- ja kultasouqeissa. Olisi ollut ihan mielenkiintoista katsella esimerkiksi mitä erilaisimpia mausteita ja hienoimpia kultakoruja, mutta hetkeksikään ei voinut pysähtyä ilman että joku oli koko ajan kimpussa myymässä jotakin. Myyjät tulivat myös ihan iholle, pakolla yrittivät mallata kopioita perinnepäähineistä mieheni päähän ja minulle ”silkki”huiveja. Kokemus oli oikeastaan aika kauhistuttava emmekä kumpikaan nauttineet souqeista tästä syystä, vaan alueet oli pakko mennä puolijuoksua läpi jotta pääsi rauhaan.

Otsikossa kirjoitin, että Dubai on kaupunki jossa kaikki on mahdollista. Otsikkoon voisi lisätä kuitenkin pienen varauksen: kaikki on mahdollista, jos sinulla on rahaa. Lukijoille ei ole varmaankaan mitenkään uusi asia se, että Dubaissa tuloerot ovat valtavat ja kaupungissa on paljon hyvin köyhiä siirtotyöläisiä. Tilanne ei sinänsä eroa hirveästi Saudi-Arabiasta, mutta Dubaissa loistokkuus ja rahalla pröystäily on vielä aivan eri tasolla kuin Saudeissa. Meillä on onnea saada hyvä tarjous lennoista business-luokassa ja niinpä poikkeuksellisesti lensimmekin busineksessä Dubaihin ja myös Hong Kongiin. Lentoyhtiönä oli Dubain oma Emirates. Dubain kentälle saapuessa näkyi jo selvä nokkimisjärjestys: meillä oli bussikuljetus koneelta asemalle, ja 1.luokan matkustajille oli oma ökybussinsa, jossa oli valtavat kullanväriset nojatuolit. Business-luokkalaisille oli oma, ihan hieno bussinsa, ja loput saivat tyytyä normaaliin bussiin. Samoin metrossa saattoi ostaa tavallisen ”hopea”-tason kortin tai sitten ”kulta”-tason kortin. Kultakorttilaisilla oli omat liukuportaat ja omat metrovaunut, joihin tavallisilla pulliaisilla ei ollut asiaa. Tämä tuntuu suomalaisesta niin oudolta. Suomessa rahalla pröystäilyä ei katsota mitenkään hyvällä, mutta arabimaissa raha saa näkyä ja kuulua. Luksuksella ei ole mitään rajaa. Harkitsimme käymistä Burj Al Arab -luksushotellissa drinksuilla (se maailman ainoa seitsemän tähden hotelli), mutta drinkit olivat sen verran tyyriitä että päätimme jättää tämän toiseen kertaan. Baarista olisi saanut mm. 15 000 dirhamin (eli reilun 3000 euron) drinkin, joka oli tehty osin kultapölystä… Shoppailu on Dubaissakin kansanhuvi ja sieltä löytyykin maailman suurin ostoskeskus Mall of Dubai, jossa on 1200 liikettä, sekä Mall of Emirates, jossa on laskettelukeskus sisällä. Kaikki tuntuu olevan siis mahdollista jos vaan rahaa riittää. Dubai ei tosin ole mitenkään varoissaan tällä hetkellä, sillä Dubain emiraatilla ei ole öljyä, toisin kuin Abu Dhabilla. Osin loisto onkin siis lainarahalla rakennettua ja siksikin hieman epätodellista.

Dubaissa on paljon näkemistä emmekä tällä lomalla ehtineet nähdä kuin murto-osan kaupungista. Alla kaksi kuvaa paikoista, joista pidin kovasti.  Ensimmäinen on otettu Madinat Jumeirahista, joka on eräänlainen souq- ja ravintolakeskus rannalla, jossa on lisäksi huvipuisto ja paljon muuta tekemistä.  Toki alue on rakennettu turisteja ja miksei IMG_1246paikallisiakin varten, ja sitä voisi kutsua hieman muoviseksi (opaskirjassa paikkaa kuvailtiin sanoilla ”Disney does Arabia”), mutta pidin silti alueesta paljon. Siellä oli kaunista, kauppoja sai katsella rauhassa ja ruoka oli hyvää. Alueelta oli myös hyvät näkymät Burj Al Arabiin, jos halusi käydä töllistelemässä luksushotellia pienen välimatkan päästä. Toinen kuva on otettu Burj Khalifasta eli maailman korkeimmasta rakennuksesta. Olimme varanneet liput korkeimmalle näköalatasanteella kello 17.00, jotta ehtisimme ihailla auringonlaskua 555 metrin korkeudesta. Pelkään jonkin verran korkeita paikkoja, mutta mieheni rakastaa niitä – olenkin saanut IMG_1323tottua käymään aika korkeissakin paikoissa viime vuosina, mikä on oikeastaan ihan hyväksi. Ei ole hyvä antaa pelkojen liikaa rajoittaa elämää. Toki tämäkin rakennus on hyvin Dubaille ominainen: tottakai heillä pitää olla maailman korkein rakennus, jossa maailman korkein näköalatasanne. Kokemus oli silti hieno ja maisemat henkeäsalpaavat, ja suosittelisin Burj Khalifaa kelle tahansa Dubain kävijälle. Saudit tosin uhkaavat ohittaa Dubain korkeimpien rakennusten kilpailussa: Jeddahiin rakennetaan tällä hetkellä pilvenpiirtäjää, jonka pitäisi valmistuessaan olla yli kilometrin korkuinen. Jos ja kun rakennusurakka saadaan valmiiksi, Burj Khalifa jää kakkokseksi. Mutta tällä hetkellä Burj Khalifa on maailman korkein rakennus ja varsin näyttävä sellainen.

Mainokset

Viikonloppu, auto ja kaksi turistia

Saudi-Arabia ei ole mitenkään erityisen turistiystävällinen maa. Ensinnäkin maahan on todella vaikea päästä. Kuten aiemmin kirjoitinkin, turistiviisumeita ei käytännössä myönnetä, vaan maahan voi päästä pyhiinvaellusviisumilla (jolloin viisumin saa vain Mekan ja Medinan alueelle) tai työviisumilla. Työviisumin saanut henkilö voi tuoda mukanaan välittömän perheensä eli puolison ja lapset, ja mahdollisesti kutsua vierailemaan omat tai puolison vanhemmat. Lupaa tähän pitää kuitenkin anoa aina tapauskohtaisesti, ja kuten karvaasti olemme tänä syksynä saaneet huomata, lupaa esimerkiksi sisarusten kutsumiseen ei tällä hetkellä myönnetä. Ja kun jokin asia päätetään täällä jossakin elimessä, päätöksestä valittaminen ei ole mahdollista. Päätöksentekoa ei siis voi varsinaisesti kutsua läpinäkyväksi ja perusteita päätökselle on turha kysellä. Mutta niin, turisimia ei siis kauheasti ole. Saudit itse suuntaavat usein lomalle ulkomaille, erityisesti naapurimaihin. Maan sisäisen turismin suurin kohderyhmä on ehdottomasti saudit itse, ja jonkin verran matkailumahdollisuuksia on myös maassa asuville expateille. Omatoimimatkailu täällä voi kuitenkin olla aika haastavaa monella tapaa.

Ensinnäkin on paikkoja, joihin ei-muslimeilla ei ole asiaa. Selvimpänä esimerkkinä on Mekka, jonne pääsevät vain muslimit. Myös osa moskeijoista on avoinna  vain muslimeille, osassa taas ei-muslimit pääsevät tiettyinä aikoina tutustumaan moskeijaan, jos niin haluavat. Toisekseen täällä on monia paikkoja, joilla saattaisi olla turismiarvoa mutta joita on erittäin vaikea löytää ilman opasta tai ryhmälle erikseen järjestettyä matkaa. Usein tarkkoja osoitteita ei löydä internetistä ja jos teillä on jonkinlaiset viitat, ne ovat hyvin suuntaa-antavia ja saattavat olla ainoastaan arabiaksi. Melkein tuntuukin, että saudit eivät edes halua että kukaan saattaisi nähdä mitään mielenkiintoista, ainakaan kukaan joka ei ole itse paikallinen… tästä huolimatta olemme koettaneet viime aikoina tehdä hieman omatoimimatkailua. Kävimme viime viikonloppuna Al Hasa -nimisessä kaupungissa, joka kirjoitetaan myös länsimaalaisittain ainakin Al Ahsa tai Al Hofuh. Toinen juttu, johon täällä saakin tottua on se, että liikennemerkeissä ja -viitoissa on aina lukuisia eri länsimaalaisia kirjoitusversioita samasta paikasta ja kirjoitustapoja ei ole siis mitenkään yhtenäistetty. Ajaessa pitääkin tottua siihen, että määränpää saatetaan kirjoittaa eri tavalla jokaisessa eri liikennemerkissä. Al Hasa on rakennettu keitaan ympärille, joten siellä on harvinaisen vehreää. Siellä on itse asiassa valtavan isoja taateliviljelmiä, joten alueena se näyttää hyvin erilaiselta kuin muualla Saudeissa. Al Hasassa on myös ollut asutusta keitaan vuoksi pitkään, joten siellä on jonkinverran historiallisia nähtävyyksiä. Kolmas asia, joka kuitenkin on valitettavan totta Saudeissa on se, että täällä tuhotaan surutta vanhoja taloja ja historiallisia paikkoja. Vanhan säilyttäminen ei ole mitenkään prioriteetti, ja kenties myös siksi turismikohteita on niin vaikea löytää.

Al Hasassa on taateleiden ja joidenkin historiallisten kohteiden lisäksi myös matalaa kalkkikivivuoristoa. Vuoristossa on paljon luolia, osa luonnon muovaamia ja osa varmasti ihmisen muokkaamia. Nämä luolat olivat viikonloppumatkamme ykköskohde, mutta meillä oli suuria vaikeuksia löytää niitä. Ensinnäkään minkäänlaisia viittoja ei tosiaan ollut, vaan suunnistimme kännykän navigaattorilla – ja navigaattori hukkasi reitin siinä vaiheessa, kun ajelimme aina vain kapeammilla pikkuteillä taateliviljemien kastelukanavien vieressä. Päädyimme lopulta pienelle vuorelle, jossa ei näkynyt turistin turistia, ainoastaan joku paikallinen mies joka ajeli vuoren päällä ympäriinsä musiikkia luukuttaen… sanalla sanoen, en siis usko että löysimme oikeaa paikkaa. Nämäkin luolat olivat kyllä ihan hienoja ja oli mukava päästä ulos IMG_1143kävelemään, vaikka vuorelle kapuaminen abaya päällä ei ollut ehkä kaikista helpoin tehtävä. Vaelluksemme oli myös siinä mielessä vähän surullinen matka, että se osoitti hyvin sen, kuinka piittaamattomia täällä ollaan luonnosta. Luolat olivat täynnä graffitteja, roskia ja lasinsiruja, ja muutenkin Al Hasa näytti paikoittain kaatopaikalta. Kaikki teiden vieret olivat täynnänsä roskaa ja osa taloista oli romahtanut puoliksi, eikä kukaan ollut viitsinyt korjata taloja asuttavaan kuntoon. Täällä on vielä paljon tekemistä luonnonsuojelua koskevien asenteiden suhteen. On ihan tyypillistä nähdä päivittäin, kuinka aikuiset ihmiset heittävät liikkuvasta autosta roskansa tien viereen. Kierrätystä ei ole, vaan kaikki roskat lasipulloja myöten menevät samaan roskikseen. Kotitalossamme on pitkään yritetty saada aikaan kierrätysjärjestelmää, mutta pelkään että vaikka kuinka kierrättäisimme kotona, roskat päätyvät kaikki lopulta samalle kaatopaikalle eikä mihinkään uusiokäyttöön. Lisäksi ruokakaupoissa on kassojen lisäksi aina joku pakkaamassa ostokset, ja on ihan tavallista että yhdessä muovipussissa on kananmunat, toisessa juusto ja kolmannessa hedelmiä, neljännessä maito, viidennessä mehu jne. Tyypillisen ostosreissun jälkeen meillä saattaa olla 12 muovipussillista tavaraa, jotka Suomessa olisin pakannut yhteen tai kahteen pussiin – tai vielä parempaa, kangaskassiin. Yritän aina välillä pakata ostokset itse, mutta kauppojen pakkaajille se tarkoittaa heidän työnsä viemistä ja sitä, että tippiä ei ole luvassa, joten minulla on asiasta ristiriitaiset tunteet.

Al Hasassa on myös muutama eri souq eli ulkoilmamarketti, eräänlainen vanha arabialainen katumarketti. Taatelisouqia emme koskaan löytäneet – se ei (yllättäen…) ollut siinä, mihin Google Maps meidät ohjasi, mutta kävimme toisessa souqissa IMG_1166kävelemässä ympäriinsä. Koska saavuimme souqiin iltapäivällä, juuri mikään kojuista ei kuitenkaan ollut auki. Tässä maassa eletään täysin ilta- ja yöpainotteisesti, ja suurin osa kaupoista, virastoista ja ravintoloistakin sulkee iltapäiväksi. Al Hasan Souq oli kuitenkin ihan hieno kokemus iltapäivälläkin. Rakennus oli selvästi hieman vanhempi ja kojut oli rakennettu hyvin kapeiden kujien varrelle. Iltaisin siellä onkin varmasti aikamoinen väentungos. Ohessa kuva souqin pääportista, josta pääsee sisälle varsinaiselle souq-alueelle. Positiivinen asia paikallisessa kulttuurissa on se, että täällä ei tyrkytetä ostettavaa edes katumerketeissa, vaan länsimaalainenkin saa kulkea aika rauhassa. Toisin on jo esimerkiksi Bahrainissa, jossa katukauppiaat yrittävät myydä turisteille kamelipehmoleluja ja kopioita miesten perinnepäähineistä huutamalla ja yrittämällä saada turistit sisälle kauppaansa. Täällä saa yleensä kulkea rauhassa ostoksilla, mitä nyt paikalliset saattavat tuijottaa aika pitkään länsimaalaisia ja varsinkin länsimaalaisia naisia.

Työn iloa

Kun mieheni sai työtarjouksen Saudi-Arabiasta ja päätimme muuttaa tänne yhdessä, yksi asia joka minua mietitytti kovasti oli työskentelyn lopettaminen. Mieheni sai työtarjouksen, minä ”vain” mahdollisuuden muuttaa tänne hänen kanssaan. Aiemmin kirjoitinkin vähän niistä tunteista, joita työelämästä poisjättäytyminen sai aikaan. Jokainen meistä varmaan miettii töissä ollessaan, että olisipa kiva jäädä sapattivapaalle ja alkaa toteuttaa itseään. Ja niin olisi minustakin. Mutta expat-vaimona ajautuu helposti tilanteeseen, jossa mies käy töissä ja vaimo odottaa kotona – tai shoppailee ja käy lounaalla muiden rouvien kanssa. Eikä siinäkään mitään pahaa, olen nauttinut siitä kovasti. Minulla oli kuitenkin koko ajan ajatuksissa alkaa etsiä töitä Saudeista, ja olin varautunut siihen että etsintä saattaisi olla pitkä ja mutkainen matka. Koska olen opettanut aiemmin ja koska haluaisin oppia lisää opettamisesta, tuntui luontevalta alkaa etsiä töitä paikallisista kouluista. Jos saisin opetustöitä, niistä voisi olla hyötyä myöhemminkin.

Koska en vielä täysin tiedä miten paikallinen yhteiskunta toimii eikä minulla ole juuri mitään kontaktejakaan täällä, päädyin työnhaussa perinteiseen menetelmään: paperinen CV ja kävely koulun toimistoon kyselemään töitä. Menetelmä osoittautui ihan toimivaksi, sillä sain kutsun muutamaankin työhaastetteluun. (Mikä siinä muuten onkin, että itseään on helpompi kehua englanniksi kuin suomeksi? Suomessa työhaastatteluissa on usein tuntunut vähän kiusaannuttavalta alkaa kertoa niitä kolmea hyvää puoltaan tai tuoda esiin aiempia työsaavutuksiaan, mutta englanniksi se tuntuu lähes luontevalta.) Viime viikolla tuli sitten kutsu saapua töihin yhteen niistä kouluista, jossa olin käynyt työhaastettelussa. Olin tottakai todella tyytyväinen siihen, että sain töitä: tässä yhteiskunnassa naisten on täysin normaalia pysyä kotona ja poissa työelämästä. Työelämä onkin monella tapaa miesten alaa, ei naisten, olkoonkin että opettamista kyllä pidetään naiselle sopivana työnä. Työmahdollisuuksiani täällä rajaa myös se, etten puhu juurikaan arabiaa: mikään työpaikka, jossa vaaditaan sujuvaa arabian kielen taitoa ei ole tällä hetkellä realistinen. Jäljelle jäävätkin työpaikat, joissa voi työskennellä englanniksi (tai suomeksi, mutta suomenkielisen työpaikan täältä saaminen olisi jo todennäköisyydeltään aika pieni). Siksi hainkin töitä nimenomaan kansainvälisistä kouluista, joissa opetuskielenä on useimmiten englanti. Kansainvälisiin kouluihin haetaan kuitenkin yleensä nimenomaan natiiveja englannin puhujia, erityisesti yhdysvaltalaisia ja kanadalaisia. Niinpä tämän työn saaminen olikin aikamoinen onnenpotku ja ilmeisen hyvää ajoitusta omalta osaltani. Työskentelen vakituisena sijaisopettaja, eli aina kun kuka tahansa opettaja on poissa, minä tuuraan hänen tuntejaan. Koulussa on lapsia 4-vuotiaista 16-vuotiaisiin, joten opettaminen voi olla hyvin erilaista päivästä toiseen.

Olen nyt ollut töissä kohta viikon – koulu halusi minun aloittavan heti ennen joul… talvilomaa, joka on muutaman viikon päästä. Olo on kuin olisin ollut joka päivä 8,5 tuntia hiekkamyrskyssä. Olen tottunut opettamaan aikuisia, joten lasten opettaminen on minulle aika uutta. Se, että saa vaikkapa 9-vuotiaat tytöt istumaan edes hetkeksi paikalleen hiljaa vaatii välillä aika paljon työtä. Vanhemmat lapset ovat myös luultavasti vähän uunottaneet minua. Muistatte ehkä omilta kouluajoiltanne millaista oli kun sijainen tuli luokkaan? Ei ehkä tehnyt mieli pysyä aina ihan totuudessa, ja ehkä halutti vähän kokeilla mitä kaikkea sijaisparka uskookaan? Lisäksi olin täysin unohtanut, mitä kaikkea draamaa lapset voivat saada aikaan. Ensimmäisellä tunnilla jota opetin yksikseni (matematiikkaa, lempiainettani…) itki ei yksi vaan kaksi pientä tyttöä. Sitten selviteltiin että kuka sanoi mitäkin pahaa ja miksi toiselle tuli paha mieli ja kuka kaatoi vesipullon toisen päälle jne. Olen ollut todella väsynyt työpäivien jälkeen. Kaikki se energia mitä lapsilla on ja se meteli mikä lapsista lähtee… ja työssä itsessäänkin on niin todella paljon opittavaa. Opettajat jättävät yleensä suunnitelman tunneilleen jota sijainen voi seurata, mutta välillä suunnitelmankin tulkitsemisessa on omat haasteensa. Päivä on mukava aloittaa kylmän hien virratessa selkää pitkin yrittäessä opettaa jotakin, josta ei ole itsekään ihan varma. Ja vaikka puhun englantia hyvin, on englanniksi opettaminen kuitenkin haastavaa. No, jos heitetään altaan syvään päähän niin oppiipahan uimaan. Right?

Kerron koulusta varmastikin lisää toisella kertaa, mutta kerron muutaman ensimmäisen viikon jälkeen erikoiselta tuntuvan asian. Ensinnäkin koulu on ns. segregated school. Tämä tarkoittaa sitä, että tyttöjä ja poikia opetetaan erikseen. Tähän saakka olen opettanut vain tyttöjä, mutta jossain välissä tuuraan luultavasti myös poikien puolelle. Myös itse koulu on jaettu siten, että tytöillä ja pojilla on omat luokkansa ja ulkoilualueensa. Pojat eivätkä miesopettajat eivät saa tulla tyttöjen puolelle, ja tytöt eivät saa mennä poikien puolelle. Naisopettajat ovat ainoat henkilöt, jotka saavat liikkua molemmilla puolilla. Koska koulu on ollut jaettu tällä tavoin vasta noin vuoden verran eikä koulua oltu rakennettu alun

Tyttöjen urheilukenttä sateisen yön jälkeisenä aamuna

Tyttöjen urheilukenttä sateisen yön jälkeisenä aamuna. Lapsukaiset ovat tunnilla ja hetken on ihanan rauhallista. 

alkaen tämä mielessä, on koulualue aikamoinen sokkelo. Kaikenlaisia seiniä ja portteja on pitänyt pystytellä, eikä jako toimi kaikissa tiloissa täydellisesti. Esimerkiksi kirjasto on enemmän tai vähemmän kummankin sukupuolen käytössä samaan aikaan. Toinen outo ja vähän kurjakin juttu on se, että koulussa ei tarjota minkäänlaista ruokaa opiskelijoille tai henkilökunnalle. Suomalainen kouluruokailu on todella luksusta verrattuna tähän. Koulussa ei ole edes kahvilaa tai mitään paikkaa, mistä voisi ostaa syötävää tai juotavaa. Joka luokassa on sentään vesihanat juomavettä varten, mutta lapset syövät välipalaksi popkornia, sipsejä ja kylmää pitsaa. Lounaaksi voi olla kylmää pastaa tai kuppinuudeleita, joihin lasketaan kuumaa vettä vesihanasta. Ei ihmekään, että lapsilla on veto poissa iltapäivällä… Opettajilla on sentään taukotila jossa voi lämmittää omia eväitä ja lähellä on myös ruokakauppa ja ravintola, joten ruokailu onnistuu opettajilta paremmin. Kolmas outo juttu liittyy töiden aloittamiseen vaadittavaan byrokratiaan. Koska olemme Saudeissa, kaikkeen liittyy aina hirveästi paperitöitä. Minun pitää mm. kääntää työtodistukseni englanniksi ja toimittaa kopiot alkuperäisistä koululle, samoin saada tutkintotodistuksiini (tai niiden virallisiin kopioihin) leima Suomen Saudi-Arabian suurlähestystöstä. Paras vaatimus tähän mennessä oli kuitenkin ns. no objection letter. Koska olen täällä mieheni ”sponsoroimana” (mieheni työpaikka on kutsunut meidät tänne), mieheni saa päättää, antaako hän minulle luvan mennä töihin vai ei. Tässä sitä ollaan armon vuonna 2014 pyytämässä lupaa mieheltäni, että saisikohan korkeakoulutettu vaimosi ehkä mennä töihin, jos mahdollista. Mieheni vielä kiusasi, että kirjoittaa kirjeeseen että ok, vaimoni saa mennä töihin kunhan se ei vaikuta hänen mahdollisuuksiinsa tehdä kotitöitä…