Kahden kuukauden kutka

Kun täällä kohtaa uusia expatteja (eli työn perässä maahan muuttaneita ihmisiä), kysymyssarja on aina sama. Ensimmäisenä kysytään nimeä, sitten kansallisuutta ja sitten sitä, kuinka kauan maassa on tullut oltua. Jotkut ihmiset osaavat vastata tuohon viimeiseen kysymykseen päivän tarkkuudella vuosienkin maassaolon jälkeen – ei sillä, että aikaa laskettaisiin… Minä olen ollut täällä pian kaksi kuukautta ja mieleen on alkanut hiipiä ymmärrys siitä, että täällä ei olla lomalla vaan asumassa, ja edessä on luultavasti aika pitkä aika asumista uudessa kotimaassani. Ennen kuin lähdin minua varoiteltiin siitä, että maahanmuutossa on kolme eri vaihetta: ensin ollaan ihmeissään kaikesta, sitten kaikki ärsyttää ja mikään ei ole hyvin, ja lopulta maan hyväksyy hyvine ja huonoine puolineen sellaisena kuin se on. Olen asunut kahdesti ulkomailla aiemminkin, mutta molemmilla kerroilla englanninkielisessä länsimaisessa maassa (lue: ei yhtä paha kulttuurishokki) ja molemmilla kerroilla olen tiennyt, että palaan Suomeen tietyn ajan kuluessa. Nyt on toisin, ja en tiedä yhtään mitä tulevaisuus pitää sisällään. Se on hirvittävän vapauttavaa mutta myös pelottavaa. Minulla lieneekin jonkinlainen kahden kuukauden kutka.

Kaksi viimeisintä viikkoa on ollut kummallista aikaa. Ensinnäkin sain pahan vatsapöpön ollessani mieheni kanssa Malesiassa – mieheni lähti lyhyellä varoitusajalla työmatkalle ja pääsin mukaan, mikä oli tietysti todella hieno juttu. Vatsapöpö oli sitkeä ja vaati apteekissa käyntiä ja ruokahaluni oli vähän aikaa aikalailla kadoksissa. Lento kotiin ei myöskään ollut mitenkään nannaa, kun koko matkan oli huono olo enkä saanut oikein syötyä mitään. Tämän lisäksi minulla on ollut ongelmia käteni kanssa. Vasemmasta kädestäni hävisi tunto pikkurillistä, nimettömästä ja osasta kämmentä. Tämä johtui mitä luultavammin epäergonomisista työasennoista. Olen kärsinyt kerran aikaisemmin samankaltaisista oireista, jolloin koko käsi oli täysin puutunut huonon repun vuoksi vaellusretkellä (osa lukijoista saattaa muistaa ns. viskikäden muutaman vuoden takaa). Tein ensimmäiset kuusi viikkoa täältä etätöitä Suomeen, sillä olin lupautunut hoitamaan määräaikaisen työsuhteeni loppuun. Niinpä kirjoitin paljon sähköposteja läppärilläni – ja mitä ilmeisemmin sellaisessa asennossa, jossa käteni hermot menivät jonkinlaiseen pinteeseen. Onneksi tunto alkaa palata pikkuhiljaa, sillä tilanne ei ollut kovin mukava ja aloin jo pelätä, että käsi jää osin tunnottomaksi. Nyt etätyöt ovat loppuneet ja olen onnistunut lepuuttamaan kättäni, mikä on ollut hyvä. Töiden loppuminen sen sijaan on ollut todella outoa. Etätyöskentely ei ollut mitenkään erityisen helppoa, sillä aiempi työni oli sellainen jossa ihmisen pitäisi kyllä olla oikeasti paikalla eikä vain hoitaa asioita sähköpostilla. Siinä mielessä etätyöskentelyn loppuminen oli helpotus. Mutta en muista koska olisin viimeksi ollut työskentelemättä. Koko opiskeluajan tein osa-aikatöitä ja valmistuttuani olen aina siirtynyt yhdestä työsuhteesta toiseen. Niinpä onkin todella outoa olla nyt… työtön. Työtön kotirouva.

Alussa esittämieni tyypillisten kysymysten sarjasta jäi puuttumaan yksi, jota minulta kysytään usein – onko teillä lapsia? Saudeissa ollaan todella perhekeskeisiä ja lapsia pidetään suurena siunauksena (niin kuin ne ovatkin), mutta myös täällä asuvat länsimaalaiset ja muut expatit ovat todella lapsirakkaita. Siinä määrin, että heidän tuntuu olevan vaikea ymmärtää välillä sitä että jollakulla ei ole lapsia… toisinaan keskustelu tyrehtyy täysin siihen, että vastaukseni on että ei, meillä ei ole lapsia. Pahimmillaan vastapuolen reaktio on ”oh”, paljon puhuva ilme ja nopea siirtyminen keskustelemaan jonkun toisen kanssa. En oikein tiedä itkeäkö vai nauraa tällaisissa tilanteissa. Suomessa olen tottunut siihen, että ihmistä ei arvioida vain puolison tai perheen kautta vaan yksilönä. Sinänsä tämä on tavallaan ymmärrettävää, sillä suurin osa puolisoista (eli vaimoista) ei käy töissä ja he ovat siksi täysin omistautuneet perhe-elämälle ja kotiäitiydelle. Minulla ei ole mitään lapsia tai kotiäitiyttä vastaan, mutta talossamme tuntuu olevan vain kahdenlaisia ihmisiä: ”parents” ja ”children”.  Talon sisäisessä viestinnässä aikuisen synonyyminä on useimmiten vanhempi. Olen täyttänyt kyselylomakkeita siitä, millaisia ryhmäliikuntatunteja minä ja lapseni haluaisimme. Olen vastannut kyselyihin siitä, millaisia busseja puolison työmatkojen vuoksi paljon yksin olevat vanhemmat haluaisivat. Olen ollut suunnittelemassa maalaustuntien järjestämistä kotitalossamme vain huomatakseni, että ryhmä onkin tarkoitettu lapsille ja heidän vanhemmilleen. Kielellisillä valinnoilla on suuri merkitys siinä, tunteeko yksilö olevansa osa jotakin ryhmää vai ei. Koska olen aikuinen mutta en ole kenenkään vanhempi, olen pudonnut johonkin kummalliseen välitilaan. Olin valmistautunut siihen että olisin todella erilainen paikallisiin naisiin verrattuna, mutta en ollut valmistautunut siihen että myös muiden länkkärinaisten parissa olisin niin outo. Ympäristöllä on hirveän suuri vaikutus ihmiseen. Aiemmin olin hyvin tasa-arvoisessa ja edistyksellisessä ilmapiirissä jopa Suomen mittapuulla, nyt asun maassa jossa naiset eivät saa ajaa autoa tai pukeutua miten haluavat julkisilla paikoilla. No, olenpahan ainakin saanut ihan uutta ajateltavaa pitkäksi aikaa eteenpäin.

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Kahden kuukauden kutka

  1. Paluuviite: Työn iloa | mish mushkila

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s