Kahden kuukauden kutka

Kun täällä kohtaa uusia expatteja (eli työn perässä maahan muuttaneita ihmisiä), kysymyssarja on aina sama. Ensimmäisenä kysytään nimeä, sitten kansallisuutta ja sitten sitä, kuinka kauan maassa on tullut oltua. Jotkut ihmiset osaavat vastata tuohon viimeiseen kysymykseen päivän tarkkuudella vuosienkin maassaolon jälkeen – ei sillä, että aikaa laskettaisiin… Minä olen ollut täällä pian kaksi kuukautta ja mieleen on alkanut hiipiä ymmärrys siitä, että täällä ei olla lomalla vaan asumassa, ja edessä on luultavasti aika pitkä aika asumista uudessa kotimaassani. Ennen kuin lähdin minua varoiteltiin siitä, että maahanmuutossa on kolme eri vaihetta: ensin ollaan ihmeissään kaikesta, sitten kaikki ärsyttää ja mikään ei ole hyvin, ja lopulta maan hyväksyy hyvine ja huonoine puolineen sellaisena kuin se on. Olen asunut kahdesti ulkomailla aiemminkin, mutta molemmilla kerroilla englanninkielisessä länsimaisessa maassa (lue: ei yhtä paha kulttuurishokki) ja molemmilla kerroilla olen tiennyt, että palaan Suomeen tietyn ajan kuluessa. Nyt on toisin, ja en tiedä yhtään mitä tulevaisuus pitää sisällään. Se on hirvittävän vapauttavaa mutta myös pelottavaa. Minulla lieneekin jonkinlainen kahden kuukauden kutka.

Kaksi viimeisintä viikkoa on ollut kummallista aikaa. Ensinnäkin sain pahan vatsapöpön ollessani mieheni kanssa Malesiassa – mieheni lähti lyhyellä varoitusajalla työmatkalle ja pääsin mukaan, mikä oli tietysti todella hieno juttu. Vatsapöpö oli sitkeä ja vaati apteekissa käyntiä ja ruokahaluni oli vähän aikaa aikalailla kadoksissa. Lento kotiin ei myöskään ollut mitenkään nannaa, kun koko matkan oli huono olo enkä saanut oikein syötyä mitään. Tämän lisäksi minulla on ollut ongelmia käteni kanssa. Vasemmasta kädestäni hävisi tunto pikkurillistä, nimettömästä ja osasta kämmentä. Tämä johtui mitä luultavammin epäergonomisista työasennoista. Olen kärsinyt kerran aikaisemmin samankaltaisista oireista, jolloin koko käsi oli täysin puutunut huonon repun vuoksi vaellusretkellä (osa lukijoista saattaa muistaa ns. viskikäden muutaman vuoden takaa). Tein ensimmäiset kuusi viikkoa täältä etätöitä Suomeen, sillä olin lupautunut hoitamaan määräaikaisen työsuhteeni loppuun. Niinpä kirjoitin paljon sähköposteja läppärilläni – ja mitä ilmeisemmin sellaisessa asennossa, jossa käteni hermot menivät jonkinlaiseen pinteeseen. Onneksi tunto alkaa palata pikkuhiljaa, sillä tilanne ei ollut kovin mukava ja aloin jo pelätä, että käsi jää osin tunnottomaksi. Nyt etätyöt ovat loppuneet ja olen onnistunut lepuuttamaan kättäni, mikä on ollut hyvä. Töiden loppuminen sen sijaan on ollut todella outoa. Etätyöskentely ei ollut mitenkään erityisen helppoa, sillä aiempi työni oli sellainen jossa ihmisen pitäisi kyllä olla oikeasti paikalla eikä vain hoitaa asioita sähköpostilla. Siinä mielessä etätyöskentelyn loppuminen oli helpotus. Mutta en muista koska olisin viimeksi ollut työskentelemättä. Koko opiskeluajan tein osa-aikatöitä ja valmistuttuani olen aina siirtynyt yhdestä työsuhteesta toiseen. Niinpä onkin todella outoa olla nyt… työtön. Työtön kotirouva.

Alussa esittämieni tyypillisten kysymysten sarjasta jäi puuttumaan yksi, jota minulta kysytään usein – onko teillä lapsia? Saudeissa ollaan todella perhekeskeisiä ja lapsia pidetään suurena siunauksena (niin kuin ne ovatkin), mutta myös täällä asuvat länsimaalaiset ja muut expatit ovat todella lapsirakkaita. Siinä määrin, että heidän tuntuu olevan vaikea ymmärtää välillä sitä että jollakulla ei ole lapsia… toisinaan keskustelu tyrehtyy täysin siihen, että vastaukseni on että ei, meillä ei ole lapsia. Pahimmillaan vastapuolen reaktio on ”oh”, paljon puhuva ilme ja nopea siirtyminen keskustelemaan jonkun toisen kanssa. En oikein tiedä itkeäkö vai nauraa tällaisissa tilanteissa. Suomessa olen tottunut siihen, että ihmistä ei arvioida vain puolison tai perheen kautta vaan yksilönä. Sinänsä tämä on tavallaan ymmärrettävää, sillä suurin osa puolisoista (eli vaimoista) ei käy töissä ja he ovat siksi täysin omistautuneet perhe-elämälle ja kotiäitiydelle. Minulla ei ole mitään lapsia tai kotiäitiyttä vastaan, mutta talossamme tuntuu olevan vain kahdenlaisia ihmisiä: ”parents” ja ”children”.  Talon sisäisessä viestinnässä aikuisen synonyyminä on useimmiten vanhempi. Olen täyttänyt kyselylomakkeita siitä, millaisia ryhmäliikuntatunteja minä ja lapseni haluaisimme. Olen vastannut kyselyihin siitä, millaisia busseja puolison työmatkojen vuoksi paljon yksin olevat vanhemmat haluaisivat. Olen ollut suunnittelemassa maalaustuntien järjestämistä kotitalossamme vain huomatakseni, että ryhmä onkin tarkoitettu lapsille ja heidän vanhemmilleen. Kielellisillä valinnoilla on suuri merkitys siinä, tunteeko yksilö olevansa osa jotakin ryhmää vai ei. Koska olen aikuinen mutta en ole kenenkään vanhempi, olen pudonnut johonkin kummalliseen välitilaan. Olin valmistautunut siihen että olisin todella erilainen paikallisiin naisiin verrattuna, mutta en ollut valmistautunut siihen että myös muiden länkkärinaisten parissa olisin niin outo. Ympäristöllä on hirveän suuri vaikutus ihmiseen. Aiemmin olin hyvin tasa-arvoisessa ja edistyksellisessä ilmapiirissä jopa Suomen mittapuulla, nyt asun maassa jossa naiset eivät saa ajaa autoa tai pukeutua miten haluavat julkisilla paikoilla. No, olenpahan ainakin saanut ihan uutta ajateltavaa pitkäksi aikaa eteenpäin.

Mainokset

Opintiellä

Syksy alkaa tehdä tuloaan Saudi-Arabiaan, tosin lämpötila nousee tänään jälleen lähemmäs 40 astetta. Paikalliset sanovat kuitenkin että pian lämpötilan pitäisi laskea. Kaupoissa on myynnissä jo talvivaatteita, jakkuja, kevyttoppatakkeja ja pipoja (!).  En millään voi uskoa että lämpötila tippuisi vielä niin paljon että tarvitsisin takkia, saati sitten toppatakkia. Ehkä paikallisista esimerkiksi 20  astetta lämmintä tuntuu kylmältä verrattuna kesän kuumuuteen, ja siksi takkia tarvitaan? No, odotan innolla Saudi-Arabian talvea. Lunta nyt ei ainakaan ole luvassa…

Syksyn myötä olen palannut opintielle, kuten niin monena syksynä aiemminkin – tosin en aivan viime vuosina enää, jolloin syksyisin on orientoiduttu lähinnä töihin. Aloitimme viime viikolla mieheni kanssa arabian alkeiskurssin, jota pidetään kaksi iltaa viikossa joulukuuhun saakka. Kyseessä on ”conversational Arabic” eli keskustelukurssi, ja kurssi pidetään firman ylläpitämässä koulussa. Opettajamme on egyptiläinen nuori nainen, ja opetuskielenä on englanti. Opintielle paluun tunnetta on vahvistanut entisestään se, että luokkahuoneeseen kävellessä voi silmäillä oppilaiden tekemiä maalauksia ja julisteita sekä kurkistaa jumppasaliin, jonka puolapuut tuovatkin mieleen omia, ah niin rakkaita koulumuistoja…  Olen viimeksi aloittanut ihan uuden kielen opiskelun lukiossa, ellei viron peruskurssia yliopistossa lasketa. Ja arabia onkin sitten todella erilainen kieli opiskella, ihan alkaen tietysti siitä, että kirjaimet ovat niin erilaiset, ja arabiaa luetaan ja kirjoitetaan oikealta vasemmalle. Lisäksi tämän päivän oppimiseeni tuo oman lisänsä se, että olen sitten lukioaikojen kouluttautunut kielen ammattilaiseksi ja opettanut suomea ulkomaalaisille, myös ihan alkeiskursseilla. Olen siis itse ollut opettamassa alkeita ryhmälle opiskelijoita, jotka ovat enemmän tai vähemmän pihalla niin kielestä kuin kohdemaan kulttuuristakin. Itsestäni tuntuu juuri nyt, että olen vielä aika eksyksissä arabian kanssa  – ymmärrän juuri tarpeeksi ymmärtääkseni sen, kuinka paljon opittavaa on edessä. Lisäksi kärsivällisyys ei ole parhaita puoliani. Haluaisin jo hirveästi ymmärtää enemmän ja nähdä rakenteen kielen taustalla. Mutta opettajana minun pitäisi tietää, että kerralla ei voi omaksua kaikkea vaan oppiminen on aloitettava pienistä paloista. Jossain vaiheessa asiat alkavat kirkastua ja palaset loksahtavat paikalleen, Inshaalla.

Muutama juttu arabiasta on jo selvinnyt. Olla-verbiä ei käytetä ainakaan preesensissä, niinpä esimerkiksi lauseessa ”Miin zowj Sara?” (joka tarkoittaa ”Kenen vaimo on Sara?”) miin on ’kuka’, ’kenen’ ja zowj on ’vaimo’. Varsinaisiin verbeihin asti emme tosin ole vielä päässeet, mutta muita verbejä siis on. Olemme tähän saakka käyneet läpi tervehdyksiä, persoonapronomineja ja omistusrakennetta. Arabiassa on samalla tavalla possesiivisuffiksi kuin WP_20141019_009suomessakin, eli esimerkiksi ’taloni’ on beytii, jossa beyt on talo ja ii suffiksi yksikön 1. persoonassa. Kuten kuvasta näkyy, opiskelemme vielä länsimaalaisiin kirjaimiin translitteroituja tekstejä. Olemme käyneet läpi arabialaiset kirjaimet, mutta en juurikaan osaa niitä vielä. Arabialaiset kirjaimet ovat kyllä todella kauniita ja olisi ilo osata kirjoittaa niitä. Tarkkaa suomalaista hermostuttaa se, että arabian translitteraatio länsimaalaisille kirjaimille vaihtelee niin hirveästi. Esimerkiksi viimeksi tunnilla puhuttiin siitä, miten kerrotaan oma nimi ja kysytään toisen nimeä, ja ’nimi’ kirjoitettiin esm. Myöhemmin oppikirjassa se olikin ism. Kun kysyin opettajalta tästä, vastaus oli että se voi olla kumpi vaan, ei väliä. Tähän asennoitumiseen on siis vielä opettelemista. Miten niin muka saman sanan voi kirjoittaa (ainakin) kahdella eri tapaa?

Odotan kurssilta sitä, että oppisin edes vähän puhumaan ja ehkä lukemaankin arabiaa. Paikallisten ihmisten puhe on hirveän nopeaa, joitakin sanoja saan napattua sieltä täältä, mutta aika vähän ymmärrän vielä. Onneksi suurin osa ihmisistä täällä puhuu edes auttavaa englantia, mutta välillä esimerkiksi taksikuskien kanssa keskustelu on mennyt käsillä viittomiseksi. Osa henkilökohtaisista dokumenteistani (joita täällä riittää) on myös lähinnä arabiaksi, esimerkiksi iqamassa (eräänläinen henkilöllisyystodistus) ei ole montaa sanaa länsimaalaisin kirjaimin. Niinpä  eilen avatessani paikallista pankkitiliä tarvitsimme pankkivirkailijan apua kertomaan vaikkapa sen, milloin iqamani voimassaolo loppuu – tieto kun oli vain arabialaisin kirjaimin ja vielä islamilaisen kalenterin mukaan. Tällaisina hetkinä voi tuntea itsensä aika avuttomaksi, ja arabian alkeista olisi suuresti apua. Kielen oppimisella olisi muutenkin suuresti merkitystä uuteen kotimaahani sopeutumisen kannalta, joten aion suhtautua opiskeluun tarvittavalla vakavuudella.

Eid Mubarak!

Viime viikonloppuna islaminuskoisissa maissa vietettiin Eidiä, uskonnollista pyhää. ’Eid’ tarkoittaa lomaa tai juhlaa, ja Eid-lomia on kaksi kertaa vuodessa. Tällöin toivotellaan muille Eid Mubarak, joka tarkoittaa juhlimista tai siunausta, ja Eidin aikaan syödään ja juhlitaan erityisesti perheen kesken. Tämä viimeisin juhla oli Eid al-Adha ja sitä vietetään sen kunniaksi, että Abraham oli valmis uhraamaan poikansa Ismaelin Jumalan pyynnöstä. Kyse on siis samasta Abrahamista ja samasta tarinasta joka esiintyy Raamatun vanhassa testamentissa – Islam tunnustaa Koraanin lisäksi useamman uskonnollisen kirjan, ja Abrahamia pidetään tärkeänä profeettana. Tärkein Eid on ramadanin loppumisen jälkeen vietettävä Eid al-Fitr, joka oli tänä vuonna heinäkuun loppupuolella. Tällöin juhlinta on todella suurta, loppuuhan silloin pitkä paastokausi. Saudi-Arabiassa käytetään islamilaista kalenteria joka perustuu kuun liikkeisiin, jolloin vuoden pituus on noin 354 päivää. Tästä syystä kuukausien ja uskonnollisten juhlien ajat kiertävät joka vuosi hieman gregoriaanisessa kalenterissa. Täällä eletäänkin paraikaa vuoden 1435 viimeistä kuukautta, ajanlasku kun alkaa siitä kun profeetta Muhammed pakeni Mekasta Medinaan.

Eidit ovat aina suosittuja loma-aikoja, sillä kaikilla on silloin vapaata töistä ja koulusta. Olimme mieheni kanssa viettämässä tätä Eidiä Bahrainissa, ensin pääkaupungissa Manamassa ja sitten rannikolla kylpylähotellissa, melko lähellä Bahrainin F1-rataa. Saudi-Arabian ja Bahrainin välille on rakennettu iso silta, King Fahd Causeway, jonka keskellä on valtioiden raja sekä tulli- ja maahantulomuodollisuudet. Matka ei ole pitkä, mutta molemmilla mailla on oma tullinsa ja paperit tarkistetaan kummankin valtion toimesta. Varsinkin Bahrainista Saudeihin tullessa saatetaan tarkistaa myös matkatavarat. Bahrainissa on alkoholi laillista ja elämä monella tapaa vapaampaa kuin Saudeissa, ja Bahrainiin mennäänkin nauttimaan elämästä. Naisten ei tarvitse pukeutua abayaan elleivät niin halua, ja maassa on baareja ja länsimaalaisia hotelleja paljon.  Osa ihmisistä valitsee asua Bahrainin puolella mutta käy töissä Saudeissa. Tämä voisi olla ihan houkutteleva vaihtoehto, ellei matkaan ja erityisesti rajamuodollisuuksiin menisi yleensä niin pitkä aika. Lisäksi Bahrain on kalliimpi maa kuin Saudi-Arabia, eli asuminen siellä tulee tyyriimmäksi.  Bahrain on myös levottomampi maa kuin Saudi-Arabia. Bahrainissa oli arabikevään aikaan levottomuuksia. Vaikka valtaosa väestöstä on shiioja, valtaa pitävät sunnit. Tämä on tietysti omiaan lisäämään jännitteitä. Yleensä Bahrainissa on varsin turvallista, mutta Manamassa saattaa esiintyä mielenosoituksia ja levottomuuksia. Saudi-Arabiassa arabikevät ei aiheuttanut samanlaista kuohuntaa ja mielenosoituksia on ylipäätään vaikea kuvitella tänne. Saudi-Arabiassa jännitteet ovat erilaisia – niistä joku toinen kerta enemmän.

Bahrainin pääkaupungista Manamasta  löytyy monenlaista tekemistä. Länsimaalaisia asukkaita on aika paljon eli kaupungissa on tosiaan monenlaisia ravintoloita ja pubeja. Myös saudit tulevat Manamaan nauttimaan sellaisista iloista, jotka eivät ole sallittuja Saudi-Arabian puolella. Syömisen, juomisen ja hotellin altaalla viihtymisen lisäksi kävimme tutustumassa myös Manaman isoon moskeijaan (’Al Fateh Grand Mosque’) sunnuntaina, jolloin moskeija oli auki myös IMG_0442ei-muslimeille.  Moskeijaan mahtuu 7000 ihmistä rukoilemaan, 2000 ulkopihalle ja 5000 sisään, eli kyse on aika isosta rakennuksesta. Moskeijassa oli ilmainen opastettu kierros, jota varten minun piti tosin pukeutua abayaan ja huiviin. Abayan olin ottanut mukaan jo Saudeista, mutta päähuivin jouduin lainaamaan. Täytyy sanoa, että onneksi minun ei tarvitse yleensä pitää huivia, sillä näytin ihan mummelilta asussani… Moskeijat ovat yleensä todella pelkistettyjä, sillä islamissa ei saisi palvoa mitään kuvaa. Esittävää taidetta ei siksi ole, vaan moskeijoissa on koristeina kalligrafiaa ja abtrakteja kuvioita. Tila oli silti kaunis ja hyvin valaistu ja saattoi hyvin ymmärtää, kuinka siellä on helppo rauhoittua. Eidin kunniaksi moskeijassa oli myös paljon vapaaehtoistoimin hoidettuja palveluita: kaikki saivat ilmaiseksi arabialaista kahvia (josta todella pidän!), taateleita ja kakkuja, lisäksi naiset saattoivat ottaa ilmaisen hennatatuoinnin. IMG_0577Pitihän sitä sitten kokeilla. Naiset ottavat hennatatuointeja yleensä juuri uskonnollisten pyhien aikaan tai siirtymäriittien, kuten naimisiinmenon tai lapsen saannin aikaan. Monilla ihan pienillä tytöilläkin oli hennatatuoinnit, mikä näytti vähän erikoiselta omaan silmään. Hennahan voi aiheuttaa ihoärsytystä, mutta ainakaan minulla sellaista ei ilmennyt. Aika tujua kamaa ainakin oma hennani kuitenkin oli, sillä kuvio on yhä täydessä loistossaan eikä osoita vielä mitään haalistumisen merkkejä. Pidin kovasti siitä, että moskeijassa oli näin turisti- ja ihmisystävällinen ote. Islam on uskonto, jota ei aina yhdistetä ystävällisyyteen tai varsinkaan rauhaan. Ei tarvitse katsoa kuin uutisia näinä päivinä, niin näkee milaista pelkoa esimerkiksi Isis aiheuttaa ja kuinka ihmisten suhtautuminen muslimeihin on kärjistynyt. Suurin osa muslimeista on kuitenkin erittäin ystävällisiä, vieraanvaraisia ja avuliaita ihmisiä. Moskeijassa vierailu vahvisti ajatuksiani tästä asiasta.