Uneton Saudi-Arabiassa

Blogini ei ole ollut kovin aktiivinen viime aikoina, ja syy siihen löytyy heti tämän postauksen otsikosta. On vaikea kirjoittaa tai edes ajatella kovin selkeästi kun on aivan järjettömän väsynyt koko ajan. Insomniaani on syy – lapset, ja aivan erityisesti kohta puolivuotias poikamme joka ei vaan nuku. Tai siis tokihan hän nukkuu mutta kovin lyhyissä pätkissä eikä meillä ole oikein mitään kunnon rutiiniakaan, vieläkään. Öisin mennään usein tunnin kahden pätkissä tällä erää, hyvänä yönä hän saattaa nukkua kolme tai neljä tuntia putkeen. Päiväunienkin kesto on yleensä maksimissaan 45 minuuttia, juuri sen verran että itse ennättää juuri vaipua uneen kun on jo aika herätä. Eipä sillä, päiväunia on vaikea nukkua muutenkaan sillä kolmevuotias tyttäremme on alkanut vastustaa suuresti päiväunille menoa. Eli vaikka saisinkin pojan nukkumaan, tytär ei nuku, tai toisinpäin.

Olen aina tykännyt nukkua ja mieheeni verrattuna nukun (silloin joskus kun vielä sai nukkua) aika pitkiä yöunia. Ongelmana on myös se, että poika ei oikein rauhoitu kenenkään muun kanssa unille kuin minun kanssani, joten mieheni ei voi paljoa auttaa  öisin, ainakaan tällä erää. En halua itkettääkään vauvaa turhan päiten joten yövalvomiset ovat nyt minun rastini. Tuttikaan ei pojalle kelpaa. Olemme kokeilleet suurin piirtein jokaista tuttimerkkiä joka kaupasta tai internetistä löytyy, mutta ei. Ainoa mikä kelpaa on äiti. Tämä krooninen univaje vaikuttaa tosiaan ajatteluuni. Olen unohdellut yhtä sun toista tässä viime aikoina ja joudun todella keskittymään esimerkiksi tähän kirjoittamiseen. Olo on vähän kuin sellainen kestohumala, pää on kuin sumussa koko ajan. Puhumattakaan siitä kuinka äreänä olen kun ei saa levättyä. Poika on onneksi varsin tyytyväinen lapsi muuten ja kasvaa hyvin, joten ehkä tämä huonosti nukkuminen on vain jotakin, mikä täytyy kestää tässä elämänvaiheessa. Toki toivoisin että tilanne helpottaisi pian.

No, joskus tämä tilanne vielä helpottaa ja koetan tuudittautua siihen ajatukseen. Öisin kun valvoo on hyvää aikaa ajatella yhtä sun toista. Ikävä kyllä ne öiset ajatukset tuppaavat olemaan usein synkemmän puoleisia. Olen miettinyt todella paljon ilmastoraporttia, joka julkaistiin viime viikolla. Sen sisältöhän oli se, että jos emme hyvin nopeasti saa päästöjä laskuun, maapallo lämpenee niin paljon että muutokset voivat olla hyvin dramaattisia ja peruuttamattomia. Sanottakoon nyt tässä että en voi ymmärtää ihmisiä jotka eivät usko ilmastonmuutokseen – se nyt ei varsinaisesti ole mikään uskon asia vaan täysin kylmää (tai kuumaa) faktaa – eli jos kuulut tähän totuudenkieltäjien joukkoon, kannattaa lopettaa lukeminen nyt. Ilmastonmuutos turhauttaa ja pelottaa minua siitä syystä, että pelkään ettei ihmiskunta saa yhteisiä pelisääntöjä aikaan. Meitä on niin hirveän paljon ja eri kansakunnat ovat hyvin eri vaiheissa modernisaatiota. On monia maita, missä ihmisen tärkein ajatus on se mistä saa päivän ruoka-annoksen tai lääkkeitä lapsilleen. Sellaisissa olosuhteissa on vaikea sitoutua miettimään pitkäaikaista päästöjen leikkausta, joten meidän hyvinvoivien länsimaalaisten pitäisi tehdä asialle jotakin, ja nopeasti. Eläminen Saudi-Arabiassa ei varsinaisesti helpota omaa syyllisyyttäni osallistumisesta ilmastotalkoisiin. Täällä ei juurikaan kierrätetä, joka puolella näkee valtavasti roskia, maa elää öljystä ja sitä yhä käytetään aika surutta, yksityisautoilu on voimissaan, julkista joukkoliikennettä ei juuri ole, kerskakulutusta ei pidetä tuomittavana, ruokaa ja juomaa lennätetään runsaasti tänne muista maista ja jos täältä haluaa jonnekin lähteä, lähes ainoa tapa matkustaa on lentäminen. Kuten ystäväni, naapurinrouva, totesi kun tätä asiaa pohdimme aamulenkillä: tässä maassa ei pitäisi kenenkään asua.

Ja ironista kyllä, jos ilmastonmuutos jatkuu ja maapallon keskilämpötila nousee entisestään, täällä ei kohta enää voikaan asua. Paikka on jo nyt kuuma ja kuiva pätsi, jossa asuminen vaatii ilmastoituja taloja ja elintarvikkeiden tuontia muualta. Jos ja kun öljy joskus loppuu, en tiedä mikä on maan kohtalo. Toivoisin, että täälläkin herättäisiin kunnolla luonnonsuojeluun ja päästöjen leikkaamiseen, ja mieluusti nyt heti.

Mainokset

Koulu ja koulutus

Tytär aloitti sunnuntaina esikoulussa, siinä samassa päiväkodissa jossa hän oli jo viime lukuvuonna. Suomalainen lukija saattaa hätkähtää sanaa ”esikoulu”, sillä tytärhän on vasta kolmevuotias. Saudeissa, kuten monessa muussakin paikassa, koulu alkaa jo neljävuotiaana, kun taas Suomessa esikouluun mennään vasta kuusivuotiaana. En ole hirveästi paneutunut Suomen päiväkotisysteemiin, mutta olettaisin ettei tyttären esikoulu loppujen lopuksi niin hirveästi eroa tavallisesta päiväkodista – toki lukujärjestys näyttää aika kunnianhimoiselta, joka päivä on mm. arabian kielen opiskelua ja useimpina päivinä on matematiikkaa ja englantia, mutta luulisin että näitä opitaan kuitenkin lähinnä leikin kautta. Päivä loppuu kuitenkin jo 12.30 ja päivään mahtuu kaksi lyhyttä välituntia ja kaksi ruokailuaikaakin.

Saudeissa ollaan hyvin akateemisesti suuntautuneita. Vanhemmat haluavat, että jo kolmevuotiaan tarhapäivää kutsutaan esikouluksi ja että lapsille laitetaan oppimistavoitteita. Kokemukseni brittiläisestä systeemistä ovat hyvin samanlaisia. Meillä on paljon brittikavereita täällä, joiden lapset käyvät brittikouluissa täällä, ja meno tuntuu olevan hyvin tavoitteellista. Läksyjä on paljon ja lasten oletetaan mm. osaavan jo kirjoittaa nimensä kouluun mennessä, eli neljävuotiaana. Suomalaisen systeemin kasvattina tämä tuntuu vieraalta. Useastihan on todistettu, että vähän vähemmälläkin pressaamisella voi oppia hyvin, ja että pienet lapset oppivat parhaiten leikin kautta. Jatkuva paahtaminen ei auta oppimisessa vaan on tärkeää, että lapsi saa välillä myös levätä.

Toinen tyypillinen piirre täällä on se, että monet vanhemmat kotiopettavat lapsiaan, eli eivät laita heitä lainkaan kouluun. Osin tähän vaikuttaa varmasti se, että vanhempien voi olla vaikea löytää heille sopivaa koulua. Saudikouluissa käy lähinnä saudeja mm. sen vuoksi, että niissä opetetaan arabiaksi ja opetukseen kuuluu koraanin opiskelua. Suurimmille expat-ryhmille on omia koulujaan, kaupungissamme on esimerkiksi filippiniiniläinen koulu, useampi britti- ja amerikkalainen koulu, ranskalainen koulu, ja niin edelleen. Näissä kouluissa toteutetaan kohdemaan opetussuunnitelmaa paikallisilla mausteilla – Saudeissa jokaisessa koulussa tulee opettaa arabiaa ja Islamin kulttuuria, myös expateille. Osa expatkouluista toteuttaa myös lasten jakoa sukupuolen mukaan, eli tytöt ja pojat opiskelevat eri luokissa. Koulu, jossa opetin ensimmäisenä vuonna, oli juuri tällainen koulu. Mutta tosiaan esimerkiksi suomalaista koulua ei löydy (ellen sitten perusta itse sellaista!) ja esikoulu jossa tytär käy, seuraa amerikkalaista opetussuunnitelmaa Montessori-lähestymisellä. Minua tämä ei haittaa yhtään, mutta monet haluavat että lapset ovat alusta asti ”oikeassa” opetussuunnitelmassa jotta voivat myöhemmin siirtyö helpommin kohdemaan opintoihin. Useat britit lähettävät vähän isommat lapsensa takaisin Iso-Britanniaan boarding schooliin eli sisäoppilaitokseen. Nuorimmat tällaiset lapset voivat olla jo 8-vuotiaita, vaikka yleisesti he ovat 13-14 -vuotiaita. Ajatus siitä, että lähettäisin edes 14-vuotiaan toiseen maahan yksin asumaan ja opiskelemaan tuntuu itselle täysin mahdottomalta, mutta brittikulttuurissa boarding schoolin perinne elää yhä vahvana.

Naapurissa asuu ranskalainen rouva, jonka kaksi lasta käyvät samassa päiväkodissa Alman kanssa. Lapset käyvät vuoropäivin, tytär yhtenä päivänä, poika toisena, ja se lapsi joka on kotona saa aina osakseen sinä päivänä ranskalaisen opetussuunnitelman mukaiset oppitunnit. Lapset oppivat siis tuplamäärän, ensin päiväkodissa yhden systeemin mukaan, ja sitten kotona toisen mukaan. Naapurin rouva on itse opettaja, joten tämä on hänen tapansa varmistaa että lapset ovat perillä ranskalaisesta opetussuunnitelmasta.  Itsehän menin kouluun piirun vajaa seitsemänvuotiaana osaamatta lukea tai kirjoittaa, ja olin koko lapsuuteni kotona, en koskaan käynyt päiväkodissa… siihen verrattuna tuntuu hullulta, että 2-4 -vuotiaat lapset opiskelevat jo kahden opetussuunnitelman mukaan! Me emme olekaan alkaneet mitenkään erikseen kotiopettaa tytärtä. Toki luemme hänelle suomeksi ja leikimme suomen kielellä ja netistä näkee onneksi suomalaisia lastenohjelmia, mutta minulle tärkeintä on se että suomen kieli pysyy hänellä vahvana. Aamu päiväkodissa on ihan tarpeeksi kolmevuotiaalle, iltapäivät ja illat on sitten lähinnä vapaata leikkiä ja ulkotouhuja varten. Muuta ehtii oppia sitten myöhemminkin.

Elämäni madamina

Kuuma heinäkuu soljuu hiljalleen eteenpäin ja olemme yhä Saudi-Arabiassa. Saimme eilen viimein pojan paperiasiat kuntoon ja pääsemme kesälomalle parin viikon päästä. Sitä ennen täytyy vielä hetki kestää kesän kuuminta ja hiljaisinta aikaa. Leirimme on kuin autiokaupunki, sillä kaikki jotka suinkin voivat ovat paenneet maasta kesäloman viettoon. Osa miehistä on yhä täällä ja painaa töitä sillä välin kun vaimot ja lapset lomailevat inhimillisimmissä lämpötiloissa, mutta muuten on tosiaan kovin rauhallista. Eipä sillä, 47 asteen lämpötila ei houkuttele viettämään aikaa paljoa ulkona, joten kukaan ei liiku ainakaan päiväaikaan ulkona sen enempää kuin on pakko – ketään ei näe kaduilla senkään vuoksi.

Tytär on ollut nyt heinäkuun ajan kesäleirillä aamuisin nelisen tuntia, ja se on ollut todella pelastus arjen pyörityksessä. Tyttö näkee kavereitaan (kesäleiri järjestetään samassa päiväkodissa jossa tytär käy normaalisti vuoden mittaan, joten osa lapsista on ryhmätovereita) ja saa vähän ohjattua ohjelmaa, kuten uimista, leipomista, askarteluja ja retkiä. Minä ehdin sillä välin hoitaa vauvaa ja vähän hengähtää aamuisin. Päädyimme myös palkkaamaan meille osa-aika -nannyn, yhden ylimääräisen parin käsiä. Nannymme Susan käy meillä arkisin 12-17 ja auttaa lastenhoidossa ja siivoamisessa. Tai pitäisikö sanoa että hoitaa siivoamisen, hän on nimittäin todella tehokas siivoamaan! Meillä ei ole koskaan ollut niin siistiä kuin nyt kun Susan aloitti meillä! Susan on kotoisin Filippiineiltä ja hänellä on kotona kaksi jo teini-ikää lähestyvää poikaa ja työssäkäyvä mies. Susan on oikein mukava ja tehokas, mutta hänen englanninkielen taitonsa on hieman heikko. Meillä onkin ollut lukuisia hauskoja kommelluksia tässä alkuun kun olen yrittänyt opettaa hänelle talon tapoja. Kerran Susan oli täyttämässä silitysraudan vesisäiliötä mieheni nenäkannulla ja toisen kerran hän oli pessyt kahvinkeittimen suodatinpussin ja kysyi, mihin sen voisi laittaa kuivumaan… ja kun opastin tiskikoneen käytössä ja yritin näyttää kuinka lapsilukko toimii, hän heittäytyi maahan halaamaan polviani sanoen ”slow madam, my English not so good!” En ole eläissäni tuntenut itseäni niin etuoikeutetuksi ja kiusaantuneeksi samaan aikaan!

Mietin todella pitkään nannyn palkkaamista juuri tämän etuoikeutetun länsimaalaisen naisen asemani vuoksi. Aina en ole todellakaan ollut madam. Tulen ihan tavallisesta perheestä Suomessa jossa ei koskaan oltaisi ajateltukaan kotiapulaisen palkkaamista – tosin Suomessa se nyt on muutenkin kallista ja hyvin harvinaista hupia. Lukion jälkeen lähdin itse au pairiksi Irlantiin ja kokemus ei ollut mitenkään auvoinen. Au pair -perheeni äiti kävi töissä ja opiskeli, joten minä hoidin lapsia ja kotia melkein koko ajan. Perheen äiti ei myöskään ollut mukavin tai ymmärtäväisin työnantaja, ja päädyinkin lopulta lähtemään perheestä kesken vuoden. Au pair -aikojen jälkeen tein vuosia töitä kahviloissa ja ravintoloissa samalla kun opiskelin, eli olen tottunut olemaan itse sitä niin sanottua palvelusväkeä – siivoamaan toisten tiskit, tarjoilemaan heille ruoat, kestämään välillä inhottaviakin ihmisiä. Kaikki tämä on vaikuttanut tietysti siihen miten itse haluan muita kohdeltavan, enkä ikimaailmassa haluaisi jotenkin tylyttää toista vain sen vuoksi että voin. Siksi osa-aikainen nanny on varmasti paras vaihtoehto meille, sillä jos meillä asuisi joku koko ajan, ns. live-in nanny, miettisin jatkuvasti onko hänellä kaikki hyvin ja kohtelemmeko häntä reilusti. Yritänkin nyt tarjota silloin tällöin Susanille kahvia tai teetä ja samalla vähän kysellä miten menee. Vastaus on aina ei kiitos, ja Susan porheltaa jo siivoamaan seuraavaa kohdetta tai rauhoittelemaan lapsia. Vettä hän sentään suostuu ottamaan vesiautomaatistamme, siitäkin aina ilmoittaa tosin ensin että madam, täytän nyt vesipulloni. Tyttären syntymäpäiviltä ylijäänyttä kakkua hän suostui ottamaan niin, että samalla touhusi jotain keittiössä ja söi seisten, yhdellä kädellä…

Toinen puoli nannyn palkkaamisessa oli se, että tarvitsemmeko todella apua. Minähän en käy töissä, satunnaisia freelancer-töitä lukuun ottamatta. Suomen opetukseni on nyt tauolla pojan syntymän jälkeen määrittelemättömäksi ajaksi. Tytär käy osa-aikahoidossa, joka ensi vuonna on jo esikoulu, sillä täällä aloitetaan koulunkäynti neljävuotiaana ja tytär on jo kolme. Kaiken kaikkiaan asiat ovat siis varsin hyvin, voin olla kotona vauvan kanssa ja tyttärenkin kanssa suurimman osan päivästä. Täällä nannyn tai siivoojan palkkaaminen on melko edullista, niin edullista että se on varsin mahdollista kaltaisellemme expat-perheelle. Pärjäisimme varmasti ilmankin Susania, mutta pärjäämme paljon paremmin kun hän on meitä auttamassa, ja minun on täytynyt opetella pois luterilaisesta ”ei tarvi auttaa, kyllä minä pärjään yksinkin” -ajattelusta. Sillä miksi emme palkkaisi apua kun meillä kerran on siihen mahdollisuus ja hyvää työvoimaa on tarjolla? Miksi en antaisi jonkun muun siivota taloa sillä välin kun voin itse leikkiä lasten kanssa? Tai jos minun täytyy pistäytyä jossain, miksi en ottaisi vastaan mahdollisuutta jättää lapset lyhyeksi aikaa toisen aikuisen hoitoon?

 

Automatka Riadiin

Molemmat lapsemme ovat syntyneet Saudi-Arabiassa, ja ensimmäisen lapsen jäljiltä oli jo mielessä se, että ulkomailla syntyminen tuottaa jonkin verran ylimääräistä paperityötä. Syntymätodistus pitää kääntää englanniksi (se tulee tietenkin arabiaksi) ja käännös pitää vahvistaa oikeaksi, ja sitten pitää hakea Suomen kansalaisuutta. Vasta tämän jälkeen voi anoa Suomen passia ja passia anotaan Riadin Suomen suurlähetystössä. Passin saatuaan pitää vielä anoa iqamaa, oleskelulupaa, sekä Saudi-Arabian viisumia. Toisin kuin monessa maassa Saudi-Arabiasta tarvitsee voimassaolevan viisumin paitsi maahan tullessa myös maasta poistuessa. Olemme nyt keskellä tätä ruljanssia ja viime viikonloppuna lähdimme automatkalle Riadiin anomaan passia nuoremmalle lapsellemme. Uusimme samalla tyttärenkin passin, sillä tyttären vauvakuvasta on tullut jo muutaman kerran valitusta erityisesti Suomen maahantulossa siitä että kuva ei vastaa enää lapsen ulkonäköä.

Meiltä Riadiin on noin neljän tunnin ajomatka. Tie Riadiin on pitkä ja pölyinen, sillä suurin osa matkasta ollaan aavikolla. Isompaa asutusta tulee vasta sitten Riadin esikaupunkialueella vastaan. Matkalla näkee lähinnä hiekkaa, silloin tällöin kameleita, paljon rekka-autoja ja aina toisinaan huoltoaseman. Matkan voi periaatteessa tehdä yhdessä päivässä – neljä tuntia Riadiin, hoitaa asiat siellä, ja neljä tuntia takaisin – mutta kahden lapsen kanssa tämä ei tuntunut kovin houkuttelevalta idealta. Päätimmekin jäädä yöksi Riadiin ja hoitaa passiasiat vasta sitten seuraavana päivänä. Sitä paitsi edellisestä matkastani Riadiin on jo lähes kolme vuotta, joten oli ihan mukavaa viettää yksi yö pääkaupungissa. Vauvan ja kolmevuotiaan taaperon kanssa kaikessa kestää paljon aikaa – koko ajan jollakulla on vessahätä, tai vaippa pitää vaihtaa, tai on nälkä ja jano, tai päiväuniaika, tai joku itkee… mutta onnistuimme kuitenkin Riadissa käymään vähän ostoksilla ja syömään illalla kivassa ravintolassa. Ja tietenkin hoitamaan asiat suurlähetystössä, mikä oli koko matkan päätarkoitus.

Riad on paljon isompi kaupunki kuin missä asumme nyt, joten ostoskeskuksiakin on joka lähtöön. Kun pubeja tai muita huvituksia ei juuri ole ja ulkonakin on todella kuuma näin kesällä, saudit kokoontuvat mielellään ostareihin pyörimään. Riad on myös konservatiivempi kuin itärannikko missä asumme, koska Riadissa on perinteisesti ollut vahva kuningashuoneen vaikutus ja suhteessa vähemmän länsimaalaisia. Me valkoihoiset, sinisilmäiset ja vaaleahiuksiset suomalaiset (minulla on suomalaisittain tummat hiukset mutta täällä olen lähes blondi, jos paikallisilta kysyy) saimmekin jonkin verran huomiota osaksemme. Matkalla pysähdyimme huoltsikalla jossa jokaisella näkemälläni naisella oli abayan lisäksi kasvot täysin peitetty ja jopa hansikkaat kädessä, ettei käsistä näy ihoa. Minä pyyhälsin paikalle ilman huivia ja abayakin oli rikki niin että siitä puuttui yksi nappi ja polveni vilkkuivat kovassa tuulessa abayan alta…. aika pitkää tuijotusta sain osakseni. Selvästi ainakaan pienemmillä paikkakunnilla ei vielä irroitella pukeutumisen suhteen, vaikka kruununprinssi olikin sitä mieltä että abaya ei olisi pakollinen asu Saudeissakaan (lue lisää esim. täältä). Jonkinmoinen näky olimme myös Riadissa, sillä ostaessani uusia sandaaleita koko kenkäkaupan naisvaltainen henkilökunta hyökkäsi kännykät ojossa ottamaan kuvia pienestä pojastamme ja nipistelemään poskesta että mashallah, he is so cute, look at the eyes! En erityisemmin tykkää siitä että lapsiani tullaan kuvaamaan ja hypistelemään ja yritän aina poistua tilanteesta nopeasti. Suomalaiselle tuollainen käytös tuntuu tungettelevalta, täällä se on normaalia eikä sillä tarkoiteta mitään pahaa.

Suomen suurlähetystössä kävimme sunnuntai-aamuna (sunnuntaihan on täällä viikon ensimmäinen työpäivä) ja saimme paperiasiat nopeasti ja hyvin hoidettua. Tapasimme myös suurlähetystön varapäällikön, joka oli juuri tullut autoilemasta kaupungilta. Muutenhan tässä ei olisi mitään outoa, mutta varapäällikkö on nainen ja naisethan eivät ole pitkään aikaan saaneet ajaa autoa Saudi-Arabiassa. Viime sunnuntai, 24.6., olikin ensimmäinen päivä jolloin naiset pääsivät rattiin. Suomen suurlähetystön naiset olivatkin päättäneet lähteä heti kokeilemaan uusia oikeuksiaan. Uutisiinkin asti he pääsivät Suomessa, samoin kuin suomalaisbloggaaja Blue Abaya, joka oli ensimmäinen eurooppalainen nainen joka läpäisi ajokokeen täällä Saudi-Arabiassa. Naiskuskeja on nyt alkanut näkyä jonkin verran katukuvassa. Itselläni ei ollut edes Suomessa ajokorttia ja mietin, ryhdynkö sitä ajamaan täällä. Juuri tällä hetkellä en ainakaan, vauvaelo vie suurimman osan ajastani nyt. Lisäksi liikenne täällä on aika kaoottista enkä tiedä haluaisinko siksi ajaa ylipäätään Saudeissa. Naisten ajo-oikeuden astuttua voimaan näin somessa uutisen, jossa saudi-miehet valittivat että naiset ajavat niin huonosti, mm. pysähtyvät punaisiin liikennevaloihin ja noudattavat nopeusrajoituksia, ja tällaisella käytöksellä sotkevat koko liikenteen. Uutinen oli pilauutinen ja satiirimielessä tehty, mutta kuten aina, satiirin pitää osua suht lähelle todellisuutta voidakseen todella toimia!

Gergean-juhlaa

Alkuviikosta sähköpostiini pamahti ilmoitus siitä, että tyttären päiväkodissa juhlittaisiin tällä viikolla Gergean-juhlaa, joten lapset voisivat halutessaan pukeutua perinneasuihin ja tuoda pieniä lahjoja toisilleen, jopa masaharati tulisi käymään juhlissa. Minä ja mieheni emme olleet koskaan kuulleetkaan moisesta juhlasta saati masaharatista, mutta lähetin mieheni ostamaan suklaata tarjottavaksi juhlaa varten ja laitoin vähän siistimmän mekon tyttären päälle eilen, kun juhlaa vietettiin (saudiarabialaisia perinneasuja meillä ei ole, varsinkaan taaperokoossa). No, pienellä googlauksella selvisi että Gergean-juhla liittyy Ramadaniin, muslimien pyhään paastokuukauteen, jota on vietetty jo muutaman viikon ajan. Gergean on nimenomaan lasten juhla: perinteisesti lapset ovat kiertäneet naapurustossa laulaen lauluja ja keräten herkkuja ja pähkinöitä naapureilta. Eli vähän kuin halloween, paitsi että pukeudutaan perinnevaatteisiin! Gergeania vietetään yleensä Ramadanin 13., 14. tai 15. päivänä, täydenkuun aikaan. Ja mitä tulee masaharatiin – kyseessä on perinteisesti ollut mies, joka kiertää naapurustossa rumpua soittaen ja laulaen, herättäen aamuyöstä mahdollisesti nukkuvat ihmiset syömään ja juomaan ennen kuin aurinko nousee.  Ramadanin aikaanhan muslimit paastoavat auringonvalon aikaan ja syövät ja juovat öisin, joten ei kannata missata viimeistä mahdollisuutta syödä aamuyöstä ennen auringonnousua.

Päiväkodin sähköpostissa luki että lapset voivat halutessaan tuoda lahjoja ja herkkuja juhlaan, mutta pakollista se ei ole. Oltuamme tämän kouluvuoden samassa päiväkodissa osasin jo aavistaa, että suurin osa vanhemmista kyllä laittaa lastensa mukaan jotain. Tyttären päiväkodin lapsista ainakin 80 % on arabeja, ja suurin osa varmaankin saudeja. Muitakin kansallisuuksia toki on. Päiväkoti käyttää sähköistä viestintäjärjestelmää, jonka kautta tulee joka viikko kuvia siitä mitä lapset tekevät. Näitä kuvia katsellessa huomaa ryhmän koostumuksen kansallisuuksien suhteen: tyttäreni ryhmässä on noin 20 lasta, ja heistä kolme on vaaleita pellavapäitä – tyttäreni mukaan lukien. Loput ovat arabeja. On ehkä stereotypia sanoa että arabit ovat vieraanvaraisia ja tykkäävät juhlia isosti, mutta usein tämä stereotypia pitää paikkansa. Minun on ollut välillä vaikea tottua siihen miten paljon täällä annetaan lahjoja, ja tämä ei koske pelkästään arabeja mutta myös expateja. Jos järjestetään juhlat, ne järjestetään yleensä melko suureellisesti, ohjelmaan ja asuihin panostaen. Ja jos juhlissa tarjotaan ruokaa, sitä on aina valtavat määrät – tämän näkee myös paikallisissa ravintoloissa, joissa annokset ovat yleensä valtavia. Näin ollen päiväkodin Gergean-juhlissakin oli todella panostettu lasten asuihin ja lahjoihin. Meillä oli jokaiselle tyttären ryhmäläiselle pieni suklaapatukka, mutta tytär tuli kotiin valtavan kassin kanssa joka oli täynnä suklaata, keksejä, ilmapalloja, kyniä ja vihkoja, pähkinöitä jne. Olipa kassissa Ramadan-lyhtykin, johon saa sähkövalon päälle! Meidän pienet suklaapatukat näyttivät aika surkeilta tämän lahjamäärän äärellä… jouduin kyllä piilottamaan suurimman osan herkuista, sillä tytär ilmoitti jo päiväkodista kotiin tullessaan että hänellä on vähän huono olo. Mistäköhän johtuisi!

Juhlan ohjelmassa oli ollut eräänlainen bändi, joukko perinneasuihin pukeutuneita miehiä jotka soittivat rumpua ja lauloivat. Ilmeisesti tässä joukossa oli ollut se mystinen masaharatikin. Lapset olivat sitten laulaneet ja tanssineet mukana ja antaneet lahjoja toisilleen. Lapsille oli myös tehty hennatatuointeja. Tästä päiväkoti kyllä ilmoitti etukäteen ja pyysi kertomaan, jos emme halua lapselle hennatatointia tai jos lapsi on allerginen hennalle. Tyttärellemme ei ollut koskaan laitettu hennaa aiemmin joten allergisuudesta meillä ei ollut tietoa, mutta päätimme että antaa tytön nyt kokeilla hennatatuointia. Suomessa minun on vaikea kuvitella että päiväkodissa tai lapsille ylipäätään tehtäisiin mitään tällaista, mutta Saudeissa hennaaminen on suuri osa kulttuuria, myös lapsilla jo hyvin nuoresta iästä lähtien. Kaikissa isoissa juhlissa koristaudutaan hennalla, erityisesti naisille tehdään tatuointeja käsiin ja jalkoihin. Usein hennaa laitetaan myös ison elämänvaiheen muutoksen kunniaksi, esimerkiksi häissä tai lapsen synnyttyä. Minullekin on raskauksieni aikana useamman kerran ehdotettu hennatatuoinnin ottamista tulevan lapsen kunniaksi, mutta en ole kuitenkaan halunnut sitä tehdä raskaana ollessa – ja tätä arabit ovat ihmetelleet suuresti, sillä on ollut melkeinpä loukkaus kieltäytyä hennasta! Hennatatuointi kestää viikon pari, riippuen vähän siitä miten vahvaa henna on ja miten kauan sitä on pidetty iholla. Tytär ihmettelee suuresti omaa tatuointiaan ja sitä, että se ei lähtenytkään eilen kylvyssä irti. Säästyimme myös allergiselta reaktiolta, onneksi, mutta luulen että päiväkoti oli kyllä valinnut jotain mahdollisimman ihoystävällistä hennaa, kun lapsista on kyse.

 

IMG-20180530-WA0009

Yksi tyttären lahjakasseista ja hennatatuointi

 

Screenshot_20180530-114111

Masaharati ja kumppanit

Äitien päivät

Suomessa vietetään äitienpäivää toukokuun toisena sunnuntaina, kuten lukijani varmasti tietävät. Saudi-Arabiassa äitienpäivää vietetään yleensä jo maaliskuussa, samoihin aikoihin kuin britit juhlivat omaa vastaavaa juhlaansa. Meidän perheessä onkin viime vuosina vietetty äitienpäivää kahdesti, ensin maaliskuussa, sitten toukokuussa. Tänä vuonna toukokuun äitienpäivänä oli tavanomaista enemmän aihetta juhlaan, sillä minusta on tullut nyt kahden lapsen äiti. Poikamme syntyi huhtikuun lopussa ja totuttelemme nyt elämään nelihenkisen perheen elämää. Kiirettä ainakin on ihan uudella tavalla ja siksi en ole ehtinyt blogiakaan kauheasti päivittää, mutta kenties arki alkaa taas rullaamaan pikku hiljaa ja löydän enemmän aikaa kirjoittamiselle.

Olen nyt synnyttänyt kaksi lasta Saudi-Arabiassa ja ehkä vielä joskus kirjoitan sairaalakokemuksistani. Tyydyn nyt toteamaan että epäilen suuresti synnyttämisen olevan aika erilaista Suomessa kuin mitä se on täällä… toki vaikea sanoa, kun minulla ei tosiaan ole kokemusta Suomesta. Kaipaisin suuresti Suomen neuvolajärjestelmää. Täällä raskauden aikana tavataan lääkäriä tiuhaan, mutta synnyttämisen jälkeen ei juurikaan ole tarkastuksia, ei niin lapselle kuin äidillekään. Yleensä ottaen suku neuvoo täällä lapsenhoitoon liittyvät jutut kuten syöttämisen tai kylvettämisen, ja lääkärissä keskitytään vain mittaamaan paino, pituus ja tarkistamaan fyysinen puoli. Sama pätee äiteihin – mitään kysymyksiä jaksamisesta tai henkisestä puolesta on turha odottaa, vaan lääkäri keskittyy täysin vain fyysisiin mittauksiin ja tarkastuksiin. Vanha arabitapa on se, että synnyttänyt äiti meneekin asumaan omille vanhemmilleen lapsensa tai lapsiensa kanssa 40 päiväksi synnyttämisen jälkeen. Oma äiti auttaa lastenhoidossa ja toipumisessa raskaudesta. Minulla tietenkään ei ole mahdollisuutta tällaiseen, mutta mieheni vanhemmat olivat auttamassa täällä kolmen viikon ajan, mikä oli suuri helpotus erityisesti kolmevuotiaan tyttäremme kanssa.

Tyttäremme syntyi lähes kolme vuotta sitten mutta keskellä kuuminta kesää, ja silloin olimme pitkään ihan perheen kesken, sillä lähes kaikki ystävämme ja tuttavamme olivat matkoilla silloin. Elimme myös erilaista elämää silloin enkä tuntenut juurikaan muita pienten lasten äitejä, olimmehan tottuneet elämään kaksin mieheni kanssa ja minä kävin töissäkin. Nyt tilanne on ollut dramaattisesti erilainen. Meillä on käynyt paljon vieraita ja tyttäremme kavereita, ja suuri osa vieraista on myös tuonut tullessaan paitsi lahjoja niin myös käytännöllistä apua – olemme saaneet mm. itse tehtyjä smoothieita, tuoretta leipää, ylimääräisen vauvan sängyn/leikkikehän lainaan, ja tyttäreni päiväkotikaverien äidit ovat vieneet tytön aamuisin päiväkotiin ja hakeneet hänet iltapäivällä (minun olisi ollut vaikea ahtautua kimppataksiimme vauvan ja vauvan turvaistuimen kanssa). Yhteisöllisyys on asia josta pidän kovasti expat-elämässä, varsinkin tällaisessa elämänvaiheessa. On ollut huojentavaa tietää että voi saada apua tarvitessaan ja että meillä on tiivis yhteisö, jonka jäsenet tietävät millaista on olla kotona pienen vauvan kanssa. Olen todella arvostanut kaikkea apua, jota olemme saaneet. Välillä riittää sekin, että joku kuuntelee väsyneen äidin huolia ja sanoo että tuo on täysin normaalia, kyllä se siitä helpottaa.

Toinen asia mitä arvostaa uudella tavalla on se, että maksettua lastenhoitoapua on mahdollista saada täällä ihan eri tavalla kuin vaikkapa Suomessa. Työvoiman palkkaaminen on halvempaa ja täällä on totuttu kulttuurisesti siihen, että perheellä voi olla siivooja, nanny tai autonkuljetta apunaan. Suurella osalla expat-perheistä onkin nanny auttamassa, varsinkin jos lapsia on useampia. Mekin olemme miettineet osa-aika -nannyn palkkaamista, mutta asia saa jäädä nyt ainakin syksyyn, sillä pian kaikki pakenevat kesälomille – mukaan lukien me, kunhan saamme pojalle passin ensin hoidettua. Itse mietin vielä tarvitsemmeko nannyä ja kuinka paljon, ja tietysti sitä että miten löytää luotettava ja hyvä tyyppi, ja kuinka paljon ”koulutusta” lastenhoitaja tarvitsisi. Suomalaiset (ja omat) kasvatusperiaatteet eroavat jonkin verran siitä, miten täällä lapsia kasvatetaan, ja suuntaviivat on syytä tehdä selväksi nannyllekin. Mutta katsotaan nyt löydämmekö jonkun joka voisi auttaa meitä osa-aikaisesti, suurin osa nannyistäkin haluaisi tietysti kokopäiväduunin.

Autiomaan ruusut ja roskat

Vaihdoimme hiljan autoa isompaan ja nyt meillä on käytössä Land Rover, eli kunnon neliveto jolla pääsee ajelemaan vähän epätasaisemmallakin alustalla. Tai miehenihän autolla ajaa, sillä minulla ei ole ajokorttia eikä naisten ajo-oikeuskaan ole vielä toteutunut, tosin ensimmäiset naisten autokoulut kyllä aloittelevat toimintaansa ja puhutaan, että kesällä naisetkin pääsisivät rattiin. Uuden auton myötä olemme innostuneet koko perhe ajelemaan enemmän autiomaassa – harrastus, joka on hyvin suosittua paikallisten keskuudessa täällä. Autiomaatahan Saudi-Arabiassa riittää ja meiltäkin pääsee alle tunnissa jo jonkinsortin dyyneille rälläämään. Viime viikonloppuna lähdimme ex tempore -ajelulle aika lähelle asuinpaikkaamme, sillä olimme saaneet vihiä hyvästä paikasta löytää desert roseja eli autiomaan ruusuja,  vapaasti suomennettuna.

Desert roset ovat kristallisoituneita hiekkamuodostelmia, joita löytyy kuumista ja kuivista paikoista, eli yleensä hiekka-autiomaista. Ne voivat olla kooltaan mitä vaan muutamasta sentistä valtavan suuriin, monimetrisiin möhkäleisiin. Niitä voi löytää autiomaan pinnasta tai joskus voi joutua myös hieman kaivamaan syvemmältä, varsinkin jos kyseessä on iso muodostelma. Viikonlopun retkellämme mieheni ja tyttäreni löysivät valtavan monta pientä desert rosea, kun minä löysin lähinnä kivettynyttä kamelinkakkaa ja muutama liskon… tasan ei käy onnenlahjat! Olimme jo lähdössä pois autiomaasta, kun näimme autosta käsin melko suuren desert rosen. Se oli niin hyvässä kunnossa että epäilen että joku oli kaivanut sen esiin hiekan alta, mutta todennut liian painavaksi kannettavaksi ja jättänyt paikoilleen. Miehelläni oli tekemistä nimittäin saada se nostettua auton takakonttiin, sen verran painavasta kivettymästä oli kyse! Nyt tuo samainen autiomaan ruusu odottaa takapihallamme sitä, että saisin aikaiseksi vielä putsata sen kunnolla hiekasta. Putsauksessa täytyy olla melko varovainen, sillä kivettymä voi rikkoutua helposti. Sitten luulen että tämä kaunis desert rose pääsee paraatipaikalle ulko-ovemme läheisyyteen.

Autiomaassa ajelu on aina vähän jännää, sillä sinne voi jäädä helposti jumiin jos ei osaa ajaa hyvin hiekassa – ja jumiin voi toki jäädä paraskin kuski, sillä hiekka on ajo-alustana ennalta-arvaamaton. Pitkille autiomaaretkille ei pitäisikään koskaan lähteä yksin eikä vain yhdellä autolla, ja mukaan on syytä varata juotavaa, syötävää ja erinäisiä tarvikkeita mahdollisia pysähdyksiä varten, kuten nyt vaikka lapio ja liinoja. On myös hyvä idea kertoa jollekulle minne suunnilleen on menossa ja mihin mennessä viimeistään pitäisi olla takaisin. Tällä kertaa olimme vain perheen kesken liikkeellä yhdellä autolla, ja siksi pysyttelimme lähellä isoa tietä ja asutusta. Itse asiassa taisimme ajaa ainakin kerran jonkun nomadin pihapiirissä, sen verran kiukkuisia koiria lähti peräämme kun siellä ajelimme! Näimme myös kamelinkasvattajia ja aidattuja lampaita ajellessamme. Autiomaassa elää tosiaan yhä nomadeja, tosin näillä nomadeilla on yleensä nelivedot ja asuinrakennukset sähköineen, eli he eivät liiku yksinomaan kameleilla ja asusta teltoissa. Romanttinen nomadi-käsitys a la Arabian Lawrence on siis historiaa, mutta kyseessä on toki yhä mielenkiintoinen tapa elää. Ainoa asia mikä tekee minut surulliseksi näillä autiomaaretkillä on se roskan määrä mikä täällä heitetään luontoon. Monin paikoin autiomaata käytetään kaatopaikkana ja sinne käydään dumppaamassa kaikki mahdollinen roska. Siellä sitten villit koirat syövät roskia ja näkymä on lohduton, joka paikassa on jätteitä joita tuuli pöllyttää ympäriinsä. Ongelma on sama myös kaupungilla, roskat heitetään helposti kadulle ja ajatellaan että joku muu siivoaa ne. En tiedä auttaisiko aika ja valistus tässä asiassa – minusta tuntuu, että länsimaissakin on herätty vasta viime vuosikymmeninä vihreämpiin arvoihin ja siihen, että roskaaminen ei ole kovin coolia eikä tee asuinympäristöstä ainakaan viihtyisämpää. Toivoa sopii.

IMG-20180407-WA0016

Löytämämme Desert Rose