Teatterin ihmemaa

Kaikki, jotka ovat lukeneet blogiani, tietävät kuinka olen näinä Saudivuosinamme valittanut useasti siitä, miten vähän täällä on tekemistä, ainakin mitä tulee kulttuuriin. Kun saavuimme mieheni kanssa maahan vuonna 2014, havaitsimme pian ettei kuningaskunnassa ollut konsertteja, teattereita (niin elokuva- kuin näyttämö-) tai oopperaa, taidenäyttelyitä oli hyvin harvassa ja hyvin valituista aiheista, ja museoitakin oli vähänlaisesti ja nekin keskittyivät maan historiaan tai islamilaisuuteen tavalla tai toisella. Asiat ovat kuitenkin pikkuhiljaa muuttumassa Saudi-Arabiassa, kuten uutisistakin on voinut lukea, onhan maassa esiintynyt jopa pop-tähtiä hiljattain ja elokuvateatterit ovat avanneet tai ainakin avaamassa ovensa. Cirque du Soleil vieraili täällä itärannikolla viime kuussa Saudien kansallispäivän kunniaksi, ja maailmanluokan klassista musiikkiakin on ollut mahdollista nähdä livenä nyt täällä.

Mekin onnistuimme viimein hyppäämään edistyksen kyytiin ja kävimme viime viikolla ensimmäistä kertaa teatterissa Saudi-Arabiassa – ei siis elokuvateatterissa, vaan katsomassa näytelmää. Tarkemmin sanottuna kyseessä oli musikaali, esityksessä oli vanha kunnon klassikko Ihmemaa Oz. Tähän näytelmään/musikaaliin itselläni liittyy lämpimiä muistoja lapsuudesta, sillä näyttelin aikoinaan koulunäytelmässä itse Lännen ilkeää noitaa eli Wicked Witch of the Eastia. Luonnerooli, kuten mieheni on useasti todennut… Ihmemaa Ozia esitti täällä amerikkalainen ryhmä, joka esiintyi Saudi-Arabiassa vain 10 päivän ajan. Liput olivat luonnollisesti aika haluttuja, mutta onnistuimme saamaan liput torstai-illalle. Esitys kesti sen verran myöhään että halusimme mennä teatteriin viikonloppua vasten, ettei tyttärellä olisi koulupäivää seuraavana päivänä. Poika jouduttiin jättämään kotiin, 1,5-vuotias nyt ei olisi millään jaksanut esitystä seurata ja lipuissakin luki että näytökseen on alaikäraja 4 vuotta. Onneksi nanny Susan tuli meille iltavuoroon ja otti pienen miehen hoitoon sillä välin kun minä, mieheni ja tytär kävimme teatterissa.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen oli outoa istuutua odottavaisena teatterin punaisille penkeille ja kuunnella, kuinka orkesteri harjoitteli esitystä varten. Olin erityistä iltaa varten pukeutunut mekkoon ja korkokenkiin ja jopa meikannut (tämä ei siis ole tavallinen arkiasuni, leikkikentälle riittää yleensä sortsit ja t-paita). Esitys pidettiin melko uudessa ja hienossa kulttuurikeskuksessa, joka nykyään on monenlaisen aktiviteetin keskus täällä itärannikolla. Kulttuurikeskukseen sisäänpääsyyn pitäisi riittää peittävä asu naisille, esim. pitkät housut ja paita, mutta pelasin varman päälle ja saavuin paikalle abayassa – jonka sitten kyllä riisuin teatterissa sisällä, varsinkin huomattuani että vierustovereinani oli amerikkalainen pariskunta. Abayasta oli kyllä hyötyä, teatterissa oli ilmastointi hirveän kylmällä (tyypillistä täällä), ja abaya toimi peittona minulle ja tyttärelle. Mutta olihan se hienoa istua normaaleissa, länsimaalaisissa, kauniissa vaatteissa teatterissa ja katsoa ihan normaalia näytelmää. En tiedä voiko sitä vapauden tunnetta ymmärtää ihminen, joka ei ole asunut näin suljetussa yhteiskunnassa mitä Saudi-Arabia on ollut ja mitä se yhä aika pitkälti on.

Itse näytelmä oli hyvä. Toteutus oli aika uskollinen elokuvaversiolle ja esiintyjät olivat rautaisia ammattilaisia. Melkein hauskinta oli seurata tytärtä, joka varsinkin alkuun ihmetteli että ovatko nuo todella oikeita ihmisiä ja ettei tämä tulekaan televisiosta. Hieman teatterinautintoa häiritsi se, että aika monet saapuivat katsomaan esitystä reippaasti myöhässä, ja häpeilemättä lompsivat paikoilleen kaikessa rauhassa jopa puoli tuntia esityksen alun jälkeen. Aikakäsitys täällä on aika paljon joustavampi kuin vaikkapa pohjoismaissa, eikä myöhästymisellä ole samanlaista stigmaa kuin Suomessa olisi. Tytär piti teatterista siinä määrin että ilmoitti heti seuraavana aamuna herättyään lähtevänsä uudelleen katsomaan samaa näytelmää, ja meinasi suuttua meille kun selitimme ettei meillä ollut liput kuin yhteen näytökseen. Nyt toivonkin että tänne tulisi jokin toinen teatteriproduktio pian.  Nyt kun olemme saaneet vähän maistaa kulttuuria, olemme täysin koukussa edes niihin pieniin paloihin, joita meille suodaan silloin tällöin tässä maassa!

 

Mainokset

Arkea ja iskuja

Viikon sisään on tapahtunut kaksi merkittävää asiaa, joista toinen on ollut merkityksellinen lähinnä perheemme sisällä, toinen merkityksellinen koko valtion ja maailmankin tasolla. Aloitetaan siitä, mikä on ollut merkityksellistä meidän perheessämme. Tytär aloitti sunnuntaina koulutaipaleensa Saudi-Arabiassa! En olisi viisi vuotta sitten uskonut näkeväni tätä päivää – ajattelin aikoinaan että olemme maksimissaan muutaman vuoden Saudi-Arabiassa, sitten on aika palata kotiin. Mutta täällä ollaan yhä, ja koska Saudeissa kouluun mennään jo neljävuotiaana, alkoi tyttärelläkin koulu. Se ei kyllä paljoa eroa esikoulusta jota tytär kävi viime vuonna, päivät ovat yhä aika lyhyitä (koulu loppuu 12.30) eikä ainakaan vielä ole tullut läksyjäkään. Oikeasti koulu tuntuukin olevan enemmän suomalaisen esikoulun tuntuista, enkä ole myöskään törmännyt täällä oppivelvollisuuden käsitteeseen, eli en tiedä mitä olisi tapahtunut jos tytär ei olisi mennyt kouluun. Kukaan tuskin olisi tullut häntä kotoa hakemaankaan.

No, mutta koulussa tytär nyt on ja tuntuu nauttivan kovasti. Edellisvuoden luokkatovereista suurin osa näyttää jatkaneen samassa koulussa, vaikka vaihtoehtoja koulupaikkoihin olisi kyllä runsaasti. Paitsi että tytär on nyt koulussa, poika aloitti myös päiväkodissa, samassa laitoksessa. Poika on nyt 1,5-vuotias ja mietin toki että onko hän liian nuori päiväkotiin, mutta kyseessä on osa-aikahoito, hänkin pääsee kotiin jo 12.30. Muutama tunti aamulla ohjattua ohjelmaa ja leikkimistä muiden taaperoiden kanssa on minusta ihan hyväksi, plus poika oppii toivottavasti samalla englantia. Tytärhän on oikeastaan kaksikielinen, vaikka suomi onkin ehkä piirun verran vahvempi englantia. Koska molemmat lapset ovat aamulla hoidossa tai koulussa, minulla on jälleen päivittäin muutama tunti aikaa ihan vain itselleni, mikä on varsin mukavaa. Aloitin viime viikolla taas suomen yksityistuntien antamisen. Tänä syksynä minulla on vain yksi oppilas, suomalaisen ystäväni brittiaviomies, joka suunnittelee muuttavansa Suomeen ensi vuonna. On vaihteeksi mukavaa opettaa aikuista, sillä suomen opetuksessa minulla on enemmän kokemusta aikuisten kuin lasten opettamisesta, vaikka täällä olenkin pääasiassa opettanut lapsia. Palkkasin myös itselleni PT:n eli personal trainerin kahtena aamuna viikossa. Tässä ollaan hieman epämukavuusalueella sillä olen urheilun suhteen enemmän yksinäinen susi kuin laumasielu – tykkään juosta, uida ja joogata ihan omassa rauhassani -, mutta ajattelin että jos koskaan haluan saada ammattimaisia neuvoja kuntosaliharjoitteluun ja ruokavalioon, niiden aika on nyt jos koskaan. Kahden lapsen jäljiltä en ole ihan yhtä tikissä kunnossa kuin Saudi-Arabiaan saapuessani, ja toisaalta nyt minulla on kerrankin aikaa tällaiseen, kun en ole töissä, satunnaisia opetuksia lukuun ottamatta.

Meidän perheen osalta syksy on siis lähtenyt käyntiin hyvin ja arkirutiinit pyörivät jälleen, mutta maassa on tapahtunut muutakin kuin pienen perheemme arkisia tapahtumia. Aika moni sukulainen tai tuttava onkin jo ottanut yhteyttä liittyen viime lauantaisiin drooni-iskuihin, jotka kohdistuivat paikallisen öljy-yhtiön Saudi-Aramcon öljykentille. Tapahtuma on ollut iso uutinen Suomessakin, ja nyt iskuilla pelätään olevan vaikutuksia paitsi maailmantalouteen myös maailmanrauhaan. Iskut tapahtuivat Abqaiqissa ja Khuraisin öljykentällä, ja näistä kahdesta varsinkin Abqaiq on melko lähellä meitä, olemme siellä käyneetkin muutamaan otteeseen. Meillä on täällä kaikki hyvin eivätkä iskut ole näkyneet arjessa muuten kuin niin, että Aramcon leirin turvallisuustasoa on nostettu, sisäänpyrkivät tarkastetaan entistä tiukemmin. Iskujahan on koko ajan ollut Jemenin rajalla, mutta näin suuri isku näin kaukana Jemenistä pistää tietysti miettimään. Yhdysvallat ja Trump ovatkin jo kärkkäänä syyttämässä Irania iskusta, mikä voi johtaa pahoihinkin konflikteihin Iranin ja Yhdysvaltain välillä. Saudi-Arabia ja Iran käyvät muutenkin koko ajan kylmää sotaa, mutta tilanteen eskaloituminen tekisi huonoa kaikille osapuolille. Saudi-Arabia on kovasti yrittänyt profiloitua rauhallisena, vakaana maana, johon länsimaalaisetkin uskaltaisivat sijoittaa. Tällainen isku oli luonnollisesti iso isku näille haaveille, puhumattakaan siitä millaisen jäljen isku jätti öljyntuotantoon, joka ei ole vielä päässyt entiselle tasolleen.

Nyt sitten odotellaan mitä maailman johtajat suuressa viisaudessaan päättävät. Toivon kovasti rauhallisen ajan jatkuvan, mutta jos niin ei käy, meidän täytyy miettiä myös omaa asemaamme tässä maassa. Mutta tällä hetkellä kaikki on meillä hyvin enkä erityisemmin pelkää uusia iskuja, varsinkin kun edellisetkin oli suunnattu selvästi valtion tuotantolaitoksiin eikä siviilejä kohtaan.

Kotiinpaluu

Kaikelle on aikansa, on myös aika palata kotiin pitkältä lomalta Suomesta. Tänä kesänä minä ja lapset olimme seitsemän viikkoa lomalla Suomessa (ja piipahdimme myös viikon verran Tanskassa moikkaamassa kavereita), ja mieskin lomaili useamman viikon Suomen kamaralla. Kesälomat ovat aina meille yllättävän kiireistä aikaa, sillä lyhyessä ajassa (no, tällä kertaa edes vähän pidemmässä ajassa) pitää yrittää hoitaa kaikenlaisia juoksevia asioita ja yrittää nähdä sukulaisia ja kavereita. Saudi-Arabia tuntuu kovin rauhalliselta hektisen kesäloman jälkeen, ja tällä hetkellä otan mielelläni vastaan rauhallisuuden, mutta tiedän myös että jossain vaiheessa elo täällä alkaa tuntua taas liiankin rutinoituneelta. Täällä on yhä hirvittävän kuuma, mikä rajoittaa kovasti ulkonaoloa, mikä on erityisesti lapsille tylsää. Leirissä on myös vielä aika hiljaista, sillä monet ovat joko yhä lomalla tai sitten muuttaneet kokonaan pois. Tänä vuonna kaveripiirissäni täällä Saudi-Arabiassa on käynyt kato kovalla kädellä, suurin osa läheisimmistä ystävistäni on joko muuttanut kokonaan Saudeista tai sitten vaihtanut leiriä, mikä Saudeissa on iso juttu. Kun en aja autoa ja liikkumiseen menee paljon aikaa, näen luonnollisesti eniten ihmisiä jotka asuvat kanssamme samassa leirissä. Leiriytyminen on vahvaa monella muullakin tapaa, esimerkiksi en halua lähteä juurikaan harrastuksiin (omiin tai lasten) leirin ulkopuolelle, koska taksilla kulkeminen on aikaavievää ja maksaahan se rahaakin.

Ensi viikolla tulee viisi vuotta siitä kun pakkasin matkalaukkuni ja hyppäsin lentokoneeseen kohti Saudi-Arabiaa. En olisi silloin ajatellut, että me olisimme niin pitkään täällä. Tunne siitä, että olemme tosiaan olleet pitkään täällä, on saanut vahvistusta siitä että niin moni tuttava ja kaveri on jo lähtenyt maasta, ja me olemme yhä täällä. Viidessä vuodessa on tapahtunut hirveän paljon, isoin muutos tietysti on ollut se että olen nyt kahden lapsen äiti. Tänä kesänä Suomessa onnistuin tapaamaan muutamia ystäviä yliopistoajoiltani Suomessa, ja se sai minut mietteisiin siitä millaiseen positioon palaan jos ja kun palaamme Suomeen. Aika moni ystäväni ja tuttavani on varsin hyvässä työssä, vakituisissa työpaikoissa, tekemässä sellaisia juttuja joita olen aina ajatellut oikeiden aikuisten tekevän – ja minusta ei aina vieläkään tunnu kovin aikuiselta…! Nyt olen ollut (melko) tyytyväinen kotiäiti, joka harrastaa töissäkäymistä, mutta haluaisin kyllä palata jollain aikataululla töihin.  Viidessä vuodessa on myös Suomessa ehtinyt tapahtua paljon, ne kontaktit jotka minulla olivat vahvoina lähtiessäni ovat haalistuneet, ja moni kanssasiskoni- ja veljeni on ehtinyt viidessä vuodessa kartuttaa työkokemustaan ihan eri tavalla kuin minä. Okei, minä olen kartuttanut elämänkokemusta, mutta en tiedä miten paljon potentiaaliset työnantajat sitä arvostavat.

Joskus elämä Saudi-Arabiassa tuntuu kuin unelta. Siihen vaikuttaa varmasti osaltaan se, että me kaikki tiedämme ajan täällä päättyvän lopulta, ja sitä ajan loppumista sekä odottaa että pelkää samaan aikaan. Koska kaikki on aina täällä niin epävarmaa, elämä on koko ajan sellaista yksi jalka oven välissä -elämää – koskaan ei tiedä, milloin pitää lähteä vaikka työtilanteen tai maan turvallisuustilanteen vuoksi. Ja koska talo on vuokralla ja huonekalut leirin omaisuutta, ei oma kotikaan ole täysin sellainen kuin se olisi jos sisustaisi itse alusta alkaen. Kulttuuri on kovin erilainen kuin Suomessa, vaikka minähän elän jossain kulttuurissa kulttuurin sisällä, expat-elämä ei ole samanlaista kuin mitä elämä saudeilla on Saudi-Arabiassa vaan jälleen joku omanlaisensa, outo jaettu kokemus. Otetaan esimerkiksi se, kuinka ihmisiä tulee ja menee koko ajan. Se vaikuttaa omalta osaltaan ystäväsuhteiden solmimiseen, useimmat ihmiset ovat vain hyvän päivän tuttuja, joiden huomaa jossain vaiheessa vaihtavan taas paikkaa.

Yksi asia, jota tiedän tulevani kaipaamaan Saudi-Arabiasta, sitten kun lähdön aika tulee, on nannymme Susan. Maassa, jossa ei ole sukulaisia auttamassa ja jossa mieheni on säännöllisesti poissa maasta työmatkoillaan, en voi olla kuin kiitollinen Susanista joka ilmestyy meille joka arkipäivä 12.00, hoitaa tiskit, pyykit, imuroi, pesee lattiat, järjestää tavarat ja leikkii lasten kanssa, kunnes lähtee 17.00 kotiinsa tai seuraavaan työpaikkaansa. Minulla ja Susanilla ei ole aina sama näkemys esimerkiksi lasten kasvatuksesta – Susan on aivan liian hellämielinen ja hemmottelisi lapsemme pilalle, jos antaisin -, mutta arvostan todella paljon apua lapsiperhearjessa ja tiedän sen olevan luksusta. Susan oli kesän meillä eräänlaisena talonmiehenä, kävi pari kertaa viikossa kastelemassa kukat ja katsomassa että talossa on kaikki hyvin. Emme olisi varsinaisesti tarvinneet tällaista palvelua, mutta en raaskinut laskea Susania täysin ilman töitä seitsemäksi viikoksi, kun tiedän hänen tarvitsevan palkkaa. Susan oli tosin poissaollessamme onnistunut haalimaan yhtä sun toista tavaraa taloomme, täältä löytyi mm. polkupyörä pojallemme, erinäisiä leluja, työnnettävä auto ja pari jalkapalloa. Susan oli ollut siivoamassa yhdellä leirimme perheellä joka oli muuttanyt maasta pois kesän aikana ja ottanut sieltä meille yhtä sun toista, tietenkään kysymättä haluammeko tavaroita… ja ei siinä vielä mitään, mutta kaiken kruunasi kilpikonna, jonka Susan oli myös adoptoinut ja antanut asustella vapaana puutarhassamme. Sain aikamoisen slaagin kun heräsimme ensimmäiseen aamuun loman jälkeen kotona ja puutarhan ovelta näin kilpikonnan lattialaatoilla! Luulin ensin sen karanneen joltakulta, mutta sitten selvisi että Susan oli sen ottanyt meille, yllätykseksi lapsille. Meillä olikin sitten miehen kanssa pieni työ selittää Susanille, ettemme halua kilpikonnaa – tai oikeastaan mitään lemmikkieläintä – tähän elämäntilanteeseen, mitä Susan ei oikein ymmärtänyt. Hänen mielestään oli ihan ok antaa kilpparin elellä vapaana puutarhassa ja syöttää sille mitä nyt sattuu keittiöstä löytymään, kyllähän se pärjää itsekseenkin. Kilpikonna-gate selvisi kuitenkin parhain päin kun Susan otti kilpikonnan kotiinsa, jossa se nyt viihdyttää Susanin kahta poikaa.

20190823_133953

Susanin yllätys

Al Hasa, revisited

Tänä vuonna kesäkuu on ollut kiireistä aikaa meidän perheessämme. Alkukuusta olin lasten kanssa mukana mieheni työmatkalla Abu Dhabissa, sitten tulikin ramadanin päättävä eid-juhlaviikko, ja pian sen jälkeen läksimme koko perhe Lontooseen kahdeksi viikoksi, jälleen mieheni työmatkalle mukaan. Tuntuu, että olen lähinnä pakannut tai purkanut matkalaukkuja koko kuukauden, ja että mieheni on ollut töissä koko ajan. Mutta eid-viikolla onnistuimme sentään koko perhe käymään täällä Saudeissa Al Hasassa, muutaman tunnin ajomatkan päässä olevassa sisämaakaupungissa, joka on erityisesti tunnettu luolistaan ja vehreistä palmumetsistään. Alueella on paljon taatelinkasvatusta ja matalia vuoria – joita itse kyllä kutsuisin enemmän kumpareiksi -, joihin on aikojen saatossa muodostunut hienoja luolastoja. Luolat ovat ilmeisesti syntyneet siksi, että alue on jossain vaiheessa ollut  kokonaan veden alla ja vesi on kaivertanut kiviainesta.

Al Hasan matka oli tavallaan paluu juurille, sillä mehän kävimme mieheni kanssa siellä kaksin ensimmäisenä vuotenamme Saudeissa (flashback lähes viiden vuoden taakse löytyy täältä). Silloin halusimme vierailla katsomassa kuuluisia luolia, mutta meillä oli vaikeuksia edes löytää niitä, sillä turismi Saudi-Arabiassa oli vielä enemmän lapsenkengissä kuin mitä se nyt on. Luolia ei oltu merkitty karttaan, niille ei ollut minkäänlaisia opasteita (ainakaan englanniksi), ja ajelimme hyvän aikaa ympäri Al Hasaa etsien oikeaa paikkaa. Joitakin luolia löysimmekin, mutta näyttävimmät jäivät varmaan sillä kertaa näkemättä. Muistan, että kapusimme hyvän aikaa hiekkaista mäkeä ja ihmettelimme osin grafitein töhrittyjä luolia, ja sitä miten roskaista siellä oli. Yritimme käydä Al Hasassa ja luolilla uudestaan tammikuussa 2015, kun mieheni vanhemmat vierailivat ensimmäisen kerran Saudi-Arabiassa. Olimme silloin varanneet paikallisen matkanjärjestäjän kautta reissun, jossa oli tarkoitus ajella autiomaassa, tutustua Al Hasan kaupunkiin – ja vierailla luolissa. Emme koskaan päässeet matkalle, sillä Saudi-Arabian edellinen kuningas kuoli matkaa edeltävänä yönä, ja kuningaskunnassa kaikki oli suljettuna seuraavana päivänä kunnioituksen merkkinä, myös matkatoimistot, ja kaikki retket oli peruttu.

Aikaa on kulunut siis useampi vuosi edellisestä reissustamme Al Hasaan. Monet tuttavistamme ovat vierailleet luolilla lähiaikoina ja kertoneet, että nykyään ne on helpompi löytää, sillä ne on nyt merkitty karttaan ja niiden ympärille on jopa rakennettu pieni infokeskus, josta kierros luolille alkaa. Niinpä uskaltauduimme lähtemään Al Hasan luolille vielä kerran, ja tällä kertaa mukana kaksi lasta. Ja toden totta, tällä kertaa löysimme luolat helposti. Niiden luona oli tosiaan infokeskus, ravintola ja jopa pieni museo, jossa vierailimme nopeaan, ennen kuin astuimme ulos 48 asteen lämpöön tallustamaan kohti luolia. Matka ei onneksi ollut pitkä, siinä kuumuudessa! Paljon oli muuttunut viime vierailustamme. Tie luolille oli päällystetty asfaltilla, sen varrella kuului kovaäänisistä arabiankielistä musiikkia ja säkeitä koraanista, ja näyttävät valonheittimet olivat odottamassa ilta-aikaa, jolloin luolat valaistaisiin. Luolissa sisällä oli miellyttävän viileää ja lämpötila pysyy sisällä itse asiassa samana ympäri vuoden, näin opimme myöhemmin. Pääreitti luolastoon oli myös päällystetty asfaltilla ja seinillä näkyi aina silloin tällöin turvakameroita, ja roskiksia oli säännöllisin väliajoin. Välillä saattoi jostain luolan sivuhaarasta nähdä vilaukselta kyllä lisää luolia, joita ei oltu retusoitu vaan jotka olivat täysin luonnontilassa – sellaisina kuin me mieheni kanssa ne näimme silloin melkein viisi vuotta sitten. Emme kuitenkaan poistuneet merkityltä reitiltä, vaikka luonnontilassa olevat luolat näyttivätkin kutsuvilta. Emme halunneet eksyä, ja luulen että turvakamerat ovat luolassa muun muassa juuri siksi, ettei kukaan lähtisi hortoilemaan pimeisiin luoliin itsekseen. En voinut olla ajattelematta että oliko luolien ”kunnostus” turistikuntoon mennyt sitten kuitenkin vähän yli, niin kuin täällä niin usein menee. Niissä oli vähän liiankin helppo liikkua ja ne olivat vähän liian siloiteltuja minun makuuni, vaikka hienoja ne olivat toki nytkin.

Saavuttuamme luolista takaisin meille pidettiin vielä oma, pieni infotilaisuus luolista. Siinä kävi ilmi, että vierailemamme luolasto oli vain yksi kahdestatoista, isosta luolastosta, ja että loput 11 ovat yhä enemmän tai vähemmän luonnontilassa (onneksi!). Infotilaisuudessa tarjoiltiin kahwaa ja taateleita, kerrottiin arabialaisesta kalligrafiasta ja lopuksi käteen iskettiin ”Understanding Islam” -opus. Olinkin jo tilaisuuden aikana arvellut, että oppaamme teki työtä uskonnollisista lähtökohdista. Täällä on yleistä ilmoittautua vapaaehtoistyöhön esimerkiksi moskeijaan ja sillä tavoin osoittaa olevansa hyvä muslimi. Infotilaisuuden jälkeen vierailimme myös hyvin paikallisessa ravintolassa, jossa menut olivat arabiaksi ja tarjoilivat puhuivat hyvin auttavaa englantia. Google translatorin ja auttavan arabian kielen taitomme avulla yritimme sitten selvittää mitä ruokaa tilata ja mitä ruoat sisälsivät, mutta yllättävän hyvin selvisimme tästäkin ravintolareissusta. Ja ruoka oli hyvää sekä varsin edullista.

Päällimmäisenä matkasta jäi hienojen luolien lisäksi mieleen se, kuinka paljon Saudi-Arabia on muuttunut jo sinä aikana, kun me olemme maassa asuneet. Muutamassa vuodessa esimerkiksi turismi on alkanut pikku hiljaa nostaa päätään. Viisi vuotta sitten Al Hasan luolilla meitä kohtasi roskameri ja arabiankieliset grafitit, nyt turismikeskus jossa meille kerrottiin alueesta englanniksi. Ero on melkoinen. Paljon muutakin on tapahtunut. Viime viikonloppuna Jeddassa, maan länsirannikolla, oli Backstreet Boysin konsertti, johon myönnettiin jopa viisumeita ulkomaalaisia vierailijoita varten. Jos joku olisi sanonut minulle viisi vuotta sitten, että Backstreet Boys esiintyy Saudi-Arabiassa, olisin ajatellut että hyvä vitsi, heh heh, mutta nyt tällaisiakin, melko länsimaalaisia asioita tapahtuu. Jeddaan on avannut myös taannoin yökerho, joka on luonnollisesti täysin alkoholiton, ja joka on itseasiassa enemmän teatterityyppinen paikka kuin tanssibaari, mutta silti, suuri ero aiempaan kulttuuritarjontaan nähden. Näitä uutisia lukiessa miettii sitä, pysyykö muutostahti yhtä nopeana seuraavana viitenä vuotena kuin mitä se on nyt ollut. Ja jos pysyy, ovatko Saudi-Arabian kaikki kansalaiset mukana täysin rinnoin tässä kiihkeässä muutoksessa vai tuleeko vastareaktioita.

 

Valmistujaiset vip-paikoilta

Ramadan, muslimien pyhä kuukausi, on jälleen täällä. Perinteiseen tapaan päiväaikaan ei sovi syödä tai juoda julkisilla paikoilla, ravintolat aukaisevat ovensa vasta auringonlaskun jälkeen, ja kaupat ovat auki lyhyemmän aikaa päivisin mutta ovat yöllä auki pikkutunneille. Muslimityöntekijöillä on lyhyemmät työpäivät, ja tyttären päiväkodissa koulu alkaa myös tuntia myöhemmin. Lasten ei toki tarvitse paastota, mutta koska vanhemmat paastoavat päivisin, myös lasten vuorokausirytmi muuttuu helposti ramadanin aikaan vielä yöpainotteisemmaksi kuin ennen. Senpä vuoksi monet päiväkodit ja koulut muuttavat aukioloaikojaan ramadanin aikaan. Tyttären koulussa myös osa opettajista on muslimeja, joten heille paastoaminen töissä ja vielä näin kuumaan vuodenaikaan on varmasti aika vaikeaa. Lyhyempi työpäivä voi siksi tulla tarpeeseen heille.

Ramadanin vuoksi monet koulut pitivät valmistujaisensa jo huhtikuun lopussa, ennen kuin paastokuukausi alkoi. Saudi-Arabiassa graduation amerikkalaiseen tyyliin, hattuineen ja diplomeineen, on iso sana. Itsekin osallistuin sinä vuonna kun olin koulussa töissä koulun vanhimpien valmistujaisiin. Nämä noin 18-vuotiaat graduates suuntasivat sitten seuraavaksi yliopistomaailmaan, tai ehkä osa suoraan töihin, tai osa naimisiin ja kotirouvaksi, kukapa tietää. Mutta tämä innostus valmistujaisiin ulottuu usein myös muille luokka-asteille, jopa esikouluun, kuten saimme tänä vuonna huomata kun tyttären koulussa järjestettiin myös valmistujaiset. Tytär ei ollut vielä valmistuvien joukossa vaan luokkaa alempana, mutta hänen luokkansa esitti juhlassa hienon tanssi- ja laulushown, joten mekin vanhempien ominaisuudessa pääsimme seuraamaan juhlia.

Valmistujaiset oli järjestetty – yllättäen – mahdollisimman hienoiksi. Saudeissa enemmän on enemmän, mitä tulee koristeluihin ja juhliin, joten osasinkin odottaa hienoja puitteita. Salissa oli oma ääniteknikko ja valaistusasiantuntija, lava oli koristeltu hienoksi, ja salin eteen oli varattu vip-sohvat vähän paremmille ihmisille. Me tavalliset vanhemmat istuimme ihan tavallisilla penkeillä. Olin jo ennen juhlia nähnyt nämä vip-sohvat ja olimme muiden äitien kanssa pohtineet, kenelle ne on varattu. Huhu kertoo, että tyttären luokalla tai rinnakkaisluokalla on paikallisen prinsessan lapsi. Kuninkaallisuus voisi olla ihan hyvä meriitti vip-paikkaan, myönnetään, mutta ilmeisesti sohvat oli varattu koulun omistajan (joka on nuori saudinainen) perheelle. Perhe omistaa muutaman muunkin koulun täällä, ja pari leiriä, ja yksi osa kaupunkia on nimetty heidän mukaansa, eli ihan köyhästä poppoosta ei ole kyse. Vaikka vip-sohvilla oli erikseen laput joissa kerrottiin niiden olevan varatut, se ei kuitenkaan estänyt joitakin muita (arabi)vanhempia istumasta niille – ja kieltäytymästä vaihtamasta paikkaa, kun heitä pyydettiin poistumaan!

No, juhlat potkaistiin käyntiin muutamalla puheella ja kuvakollaasilla vuoden tapahtumista, ja sitten valmistuvat, 5-vuotiaat lapset, kävelivät lavalle yksi kerrallaaan. Jokaisella oli mittojen mukaan tehty valmistujaiskaapu ja hattu, ja he esittivät saudi-arabian kansallislaulun. Tämän jälkeen seurasi diplomien jako, ja sitten meidän tyttäremme luokka esiintyi. Tyttären luokka esitti laulun It’s a small world after all, ja heidät oli puettu eri kansallisuuksien asuihin laulun sanomaan sopien. Koska tytär on luokkansa – ja koulunsa – ainoa suomalainen, hänelle oli teetetty ompelijattarella ”Finland costume”. Mekko oli kaunis ja hyvin tehty, mutta siitä tuli kyllä enemmän mieleen saksalainen kuin suomalainen perinneasu, mutta ei se nyt ole niin justiinsa. Luokan muut lapset saivat esittää mm. kreikkalaisia (ajattele klassista antiikin kreikan asua), napatanssijaa (!), kiinalaista, venäläistä, olipa yhdellä armeija-asukin, jonka funktio jäi vähän hämäräksi. Esitys oli kuitenkin oikein hieno ja tippa linssissä seurasin lasten laulua ja tanssia, vaikkakin omaa tytärtä jännitti sen verran paljon että pieni jäätyminen tuli lavalla. Tytär ei sentään onneksi itkenyt lohduttomana kuten jotkut lapset, jotka sitten kiipesivät päiväkodin tätien sykkyyn lohdutettavaksi.

Vaikka valmistujaiset jo vietettiinkin, koulu jatkuu kuitenkin suht normaalisti toukokuun loppuun, jolloin ramadan loppuu ja koittaa viikon mittainen eid-juhla. Ramadanin aikaan tosin näyttäisi, että päiväkodin ohjelma on paitsi lyhyempi myös vähän rennompi. Eilen lapset taisivat uida suurimman osan aamusta – yleensähän jo tytön luokalla opetellaan arabiaa, matematiikkaa, englantia ja kuvataidetta, joka päivä. Ramadanin ensimmäisenä päivänä tytär toi myös koulusta kotiin ramadan-lyhdyn, jonka arabian opettaja oli jokaiselle antanut, ja ison pussin herkkuja, jonka joku luokkatoveri oli hänelle antanut. Ramadanin ja erityisesti eidin aikaan annetaan paljon lahjoja ja syödään herkkuja – aikuiset toki vasta sitten auringonlaskun jälkeen -, joten odotan tänäkin vuonna järkyttävää kasaa herkkuja, jotka kulkeutuvat päiväkodista kotiin ja joita saan säännöstellä tyttärelle sitten pitkin loppukesää. Ramadan ja eid ovatkin hieman kuin meidän joulu, molempiin liittyy omat traditionsa, perheen ja ystävien näkeminen on tärkeää, ja ruoka on isossa osassa molempia juhlia.

Vuotava katto ja pihit suomalaiset

Tänä keväänä Saudi-Arabiassa on satanut usein. Vasta viime viikonloppuna täällä oli iso ukkosmyrsky, jonka myötä satoi reilusti. Ja aina kun täällä sataa, koko infrastruktuuri natisee liitoksissaan. Me olimme itse asiassa viikonloppuna rajan toisella puolella Bahrainissa, mutta sama myrsky sielläkin riehui. Sateen myötä hotellimme katto vuoti ja hotellin käytävillä leijaili vieno viemärin tuoksu. Matka läheiseen ostoskeskukseen kesti 45 minuuttia, sillä liikenne oli aivan kaaoksessa ja tiet muuttuivat lammikoiksi. Vähän jännitti palata takaisin Saudien puolelle, sillä koskaan ei tiedä onko kotitalossa tulvinut, jos on tällainen myrsky.

Viimeisimmän reilut puoli vuotta meidän kotitalomme katto on vuotanut sateella. Vuotopaikka on aina sama, yläkerran kylpyhuoneen katon yksi kulma. Paitsi että katto vuotaa, vesi joka tulee katosta läpi haisee pahalta. Blogini lukijat muistavat ehkä sen, kuinka talomme katolta lapioitiin taannoin iso kasa linnun paskaa. Koska katolta valuva vesi haisee vahvasti scheisselta, on meillä ollut koko ajan epäilys että joko katolla tai sitten katon rakenteissa on yhä sitä itseään. Yleensä muuten katon vuotaminen ja yläkerrassa leijaileva kakan haju on sattunut samaan aikan kun mieheni on ollut työmatkalla, joten olen kätevänä emäntänä saanut hoitaa asiaa, tai siis lähinnä mopannut lattioita ja yrittänyt saada huoltomiehet paikalle.  Mehän asumme compoundissa, eräänlaisessa suljetussa leirissä, ja talomme vuokraan kuuluu myös huoltopalveluiden käyttö. Jopa hehkulamput tullaan vaihtamaan puolestasi ja kuvat ripustetaan seinälle, jos siis vain onnistut saamaan huoltomiehet paikalle. Joka kerta kun katto on vuotanut, olen soittanut huoltomiehille että voisitteko tulla katsomaan mikä on ongelmana. Yleensä ketään ei ole ilmestynyt paikalle. Kun sataa, suurin osa taloista kärsii vuotavasta katosta tai muista ongelmista, I give you that, mutta on silti mystistä miten meidän taloomme huoltomiehet eksyvät niin kovin harvoin eivätkä ainakaan koskaan heti ensimmäisenä.

Olen päätynyt kahteen lopputulemaan. Ensinnäkin huoltomiehet tulevat, jos mieheni soittaa – tai vielä parempi, laittaa heidän pomolleen sähköpostia. Jos minä soitan, huoltomiesten boss man sanoo aina vain puhelimeen coming, madam, mutta ketään ei näy. En tiedä onko se naiseuteni vai olenko liian kiltti – naapurin venäläinen nainen osaa vaatia puhelimessa palvelua, mutta minulle tämä ei ole luontaista. En ole mikään pomottaja ja minun täytyy todella suuttua, että alkaisin ketään käskyttää puhelimessa. Toisekseen olen kautta rantain saanut selville että suurin osa leirin asukeista tippaa huoltomiehiä, eli antaa heille pienen rahan kiitokseksi huoltotöistä. Minäkin tippaan jos kyse on jostain ylimääräisestä hommasta, niin kuin nyt vaikka silloin kun puutarhurit kantoivat painavan hiekkalaatikon kaverini pihalta meidän pihalle, tai jos pyydän laittamaan kuvia seinälle. Mutta vuotava, paskanhajuinen katto on mielestäni aikalailla sellainen perusasia, joka leirin pitäisi huoltaa, ja kieltäydyn tippaamasta huoltomiehiä sellaisista töistä jotka heidän pitäisi hoitaa ilman muuta. Tulos: olemme varmasti huoltomiesten toimiston seinällä jollain mustalla listalla. Pihit suomalaiset, jotka eivät tippaa – heidän talonsa voi odottaa vähän aikaa, hoidetaan ensin muut, maksavat asiakkaat.

En tiedä miksi tämä ärsyttää minua niin kovin (paitsi että paskanhajussa ei ole kiva asua, toki), mutta olen siinä määrin ärsyyntynyt etten halua enää soittaa huoltomiehille. Mieheni on hoitanut asiaa sähköpostitse, ja joku oli kattoa käynytkin katsomassa sillä välin kun olimme poissa. Nyt ongelma on kuulemma hoidettu. Tosiasiassahan tilanne selviää vasta kun seuraavan kerran sataa, sillä kattoa on katsettu monta kertaa aiemminkin ja aina sanottu että nyt asia on korjattu – ja silti katto on vuotanut. On minulla toki myötätuntoakin huoltomiehiä kohtaan. Leirissämme alkaa näkyä talojen ikä ja rakentamisen vaihteleva laatu, ja heillä on varmasti aika paljon töitä. Huoltomiesten koulutus ei ole samalla tasolla kuin mitä se Suomessa olisi, joten työn laatu ja tehokkuus ei myöskään ole ihan sitä, mihin olemme tottuneet. Työmiehet eivät myöskään ole mitään valtavan rikkaita, vaikkakin työn Saudi-Arabiassa täytyy maksaa parempaa palkkaa kuin mitä he kotimaassaan saisivat, sillä muutenhan he eivät olisi jättäneet perheitään ja saapuneet tänne töihin. On luonnollista, että he yrittävät säästää minkä voivat. Annamme säännöllisesti mieheni kanssa rahaa hyväntekeväisyyteen täällä. Joka vuosi on useampi keräys leirimme henkilökunnalle, ja heille voi myös lahjoittaa vaatteita ja tavaroita. Erityisesti miesten kengät ja siistit vaatteet ovat haluttuja. Nannymme viimeksi kävi läpi ensin hyväntekeväisyyteen matkalla olleet vaatekassit ja noukki sieltä erityisesti minun vanhoja vaatteitani. Filippiiniläiseen, suorasukaiseen tapaansa nanny heilutteli nuoruuden bailumekkoja (joilla on todella paljon ollut käyttöä täällä…) edessäni ja kysyi ”madam, you small before?”.

Yksi asia, mitä todella kaipaan Suomesta, on yhteiskunta jossa ei tarvitse tipata tai maksaa ylimääräistä siitä että saa edes perusasiat tehtyä. Muistelen esimerkiksi aiempaa työtäni yliopistolla, jossa neuvoin opiskelijoita heidän kurssivalinnoissaan ja muissa opiskeluun liittyvissä asioissa. Huoltomiestemme logiikalla olisin vain hoitanut ne oppilaat, joilla olisi ollut varaa tipata. Mitä parempi tippi, sitä paremmat neuvot. No, tämä nyt on kärjistetty esimerkki, sillä minähän olin Suomessa ihan keskipalkkaisessa työssä, jossa muuten lahjusten otto oli tiukasti kielletty. Olenkin sitä mieltä, että hyväntekeväisyys ja toisten auttaminen on hyvästä, mutta vielä parempi olisi jos jokainen voisi saada sellaista palkkaa, että sillä voisi tulla toimeen tarpeeksi hyvin. Suurin kysymys tässä vain on se, mikä on tarpeeksi hyvä toimeentulo. Samasta asiastahan keskustellaan Suomessakin, mm. leipäjonojen ja perustulon kohdalla. Suomessa sentään tilanne ei ole yhtä polarisoitunut kuin täällä, missä on selvästi herrat ja palvelijat erikseen, ja jossa osan ihmisistä on pakko elää hyväntekeväisyyden varassa. 

Loppukevennyksenä kuva matkastamme ostoskeskukseen lauantaina. Huomaa rampissa vellova vesimäärä, vaikka olemme ajamassa ylämäkeen!

20190416_082120 (1)

Hiekkaa, hiekkaa, enemmän hiekkaa

Olimme muutama viikko sitten perheen kanssa lomalla Rub´al-Khalissa, eli Empty Quarterissa, eli vapaasti käännettynä tyhjässä neljänneksessä. Kyseessä on suuri autiomaa-alue, joka ulottuu Saudi-Arabian eteläosista Arabiemiraatteihin, Omaniin ja Jemeniin. Tyhjä neljännes on nimensä mukaan suurimmaksi osin tyhjä pysyvästä asutuksesta, sillä se on maailman suurin yhtenäinen hiekka-autiomaa. Olimme jo pitkään halunneet tehdä sinne matkan, mutta koska lapset ovat vielä niin kovin pieniä ja koska valtava autiomaa on aika vaikea matkakohde, emme olleet olleet aivan varmoja miten reissata Rub al-Khaliin. Päädyimme hotellimajoitukseen, sillä Arabiemiraattien puolella, muutaman tunnin ajomatkan päässä Abu Dhabista sijaitsee Anantara-hotelliketjun autiomaahotelli. Kyseessä ei ole mikään camping-alue vaan pikemminkin luksushotelli omine villoineen, uima-altaineen, kylpylöineen ja fine dining -ravintoloineen, joten otimme tällä kertaa autiomaalomaan herraskaisen otteen. Kenties ensi kerralla menemme oikeasti telttailemaan autiomaahan, vaikka tosin täytyy sanoa että ihastuin siinä määrin Anantaran hotelliin että menisin koska tahansa sinne takaisin – varsinkin jos pikkurahasta ei olisi pulaa.

Päätimme ajaa hotellille ja olimme Google Mapsin kautta katsoneet sopivan reitin ja suunnitelleet ajomatkan, jonka piti kestää 8-9 tuntia suuntaansa. Koko matkan pääsi ihan oikeita teitä perille, joten mikään off-roading -matka ajo hotellille ei ollut. Matkalla kyllä sattui yhtä ja toista kommellusta, kuten usein automatkailussa käy. Olimme katsoneet tarkkaan huoltoasemat matkan varrelle, ihan jo siksi ettei bensa pääsisi loppumaan autiomaassa ja myös siksi, että kahden alle neljävuotiaan lapsen kanssa pysähdyksiä tarvitaan hieman useammin kuin pelkällä aikuisten porukalla. Jo ensimmäisellä pysähdyspaikallamme oli paikallista tunnelmaa, kun huoltoaseman yhteydessä oli mm. lihakauppa, jonka ikkunassa roikkui isoja paloja kamelia ja lammasta. Tätä ei ABC-asemalla näe! Myös lounaamme syötiin erittäin autenttisessa miljöössä Saudi-Arabian ja Arabiemiraattien rajalla. Muutamakin huoltoasema ennen rajaa oli suljettu, tai niiden ravintolat oli suljettu, ja lounaamme venyi pitkälle iltapäivään tämän vuoksi. Päästyämme Arabiemiraattien puolelle menimme rajakylän ainoaan löytämäämme ravintolaan, joka näytti ulkoapäin siltä että ruokamyrkytys on taattu. Mutta ruoka oli itse asiassa oikein hyvää – ja edullista – intialaista ruokaa. Tytärkin nautti innolla dhal-keittonsa ja poika veteli hyvällä ruokahalulla kanaa ja riisiä.

Toinen, hieman vakavampi kommellus sattui pitkällä Arabiemiraattien puolella. Emme olleet enää kaukana hotellista, kun keskellä autiomaata tie olikin suljettu. Edessä oli portti, jonka mukaan tietä pitkin jatkaminen ei ollut sallittua koska öljykentällä oli kaasujen vuoksi räjähdysvaara. Meidän ei auttanut muuta kuin kääntyä takaisin ja ajaa aika pitkä matka takaisin isolle tielle, jolta sitten etsimme uuden reitin hotellille ja pääsimme tankkaamaan lisää bensaa. Autiomaassa ei tosiaan ole bensa-asemia ihan joka kulmalla, joten tankattava oli aina kun siihen oli mahdollisuus. Tämän kiertotien vuoksi ajoimme viimeiset kaksi tuntia pilkkopimeässä autiomaassa, mikä oli aika stressaavaa miehelleni joka oli kuskina. Päivästä tuli myös pitkä, ajoimme lopulta kaiken kaikkiaan 12 tuntia ja olimme hotellissa vasta todella myöhään perillä.

Hotelli oli kaikin puolin hieno ja tarjosi monenlaisia aktiviteetteja. Tytär risti hotellin Jasminin palatsiksi (Aladdin on ollut kova sana viimeaikoina meidän perheessä). Pienten lasten kanssa jälleen kerran ehkä hienoimmat ja hurjimmat autiomaaretket jäivät tekemättä, mutta mieheni kävi yksin (tai siis hotellin oppaan kanssa mutta ilman minua ja lapsia) ajelemassa autiomaassa dyyneillä. Koko perheen voimin vuokrasimme sandboardin, eräänlaisen pulkan tai laudan jolla saattoi laskea hiekkadyynejä alas. Tässä suurin ongelma oli tosin se, että dyynejä sai kiivetä aika paljon ennen kuin sai edes jonkinlaiset vauhdit alas, ja keskipäivän kuumuudessa väsähdimme kaikki aika äkkiä. Hauskaa se silti oli. Näimme myös paikallisia eläimiä, kameleita, hevosia, salukikoiria. Hotellissa oli myös metsästyshaukka esillä, mutta se ei käsittääkseni ollut vapaana luonnossa vaan pidettiin kiinni koko ajan. Nämä haukat ovat todella arvokkaita, joten ei sinänsä ihme. Mieheni näki myös ajellessaan autiomaassa oryxin, joka on Arabian niemimaalla viihtyvä antilooppi. Niitä ei ole valtavasti enää luonnossa, mutta tämä yksilö oli ilmeisesti tullut juomaan hotellin mailla oryxeille erikoisesti rakennetun vesipisteen luokse.

Autiomaan tähtitaivas on jotain aivan muuta kuin mitä on tottunut kotonamme näkemään. Suomessa ehkä Lapin erämaissa voisi olla yhtä hyvä näkyvyys. Koska hotellimme oli keskellä autiomaata eikä siinä lähellä ollut juuri muuta asutusta, tähdet ja linnunrata näkyivät erityisen hyvin. Ylipäätään isojen hiekkadyynien ympäröimänä oleminen oli jotenkin rauhoittavaa, vaikka lapset kyllä pitivät huolen siitä että liikaa ei päässyt rentoutumaan tälläkään lomalla… matkalla takaisin kotiin ajoimme hyvän aikaa tietä jolla ei näkynyt yhtään toista kulkijaa. Välillä autiomaassa saattoi näkyä pari kamelia, siinä kaikki. Maisema oli muutenkin kuin jostain toisesta maailmasta, sillä joka puolelle kun katsoi saattoi nähdä pelkästään dyynejä dyynien perään. Pitkään aikaan ei ollut yhtään puuta tai edes pensasta, pelkkää hiekkaa. Se oli melkeinpä pelottavaa. Tuntui kuin olisi ajanut jossain apokalyptisessä maailmassa, jossa melkein kaikki elämä on lakannut ja vain kamelit paimentavat hiekka-aavikolla.

20190308_173044

Hotelli autiomaan syleilyssä

20190307_084338

Matkalla voi tosiaan nähdä kamelin tai pari