Arjen apulaiset

Mieheni matkustaa paljon työnsä puolesta. Tälläkin hetkellä hän on työmatkalla Lontoossa, joskin on palaamassa onneksi kotiin tänään illalla. Kun mieheni on poissa, pyöritän arkea kahden lapsen kanssa yksinhuoltajana, kuten tapaan sanoa puolivakavissani. Mutta en onneksi ole totaalisen yksin vaan minulla on loppujen lopuksi paljon apukäsiä arjessani, vaikka sukulaiset ovatkin kaukana Suomessa eivätkä siten voi auttaa arjessamme.

Arkisin tytär käy esikoulua ja poika käy samassa koulussa hoidossa. Koulubussi lähtee leirimme keskusaukiolta 7.30, ja aamulla kipitämme bussiin enemmän tai vähemmän kiireessä. Yritän laittaa eväät ja koulupuvut jo valmiiksi edellisenä iltana, sillä en ole aamuihmisiä ja inhoan etsiä hukassa olevia tavaroita kiireessä. Kouluun meidät ja naapurin toisen perheen vie pikkubussilla intialainen kuskimme Haris. Haris on iso mies, joka ei paljoa puhele, mutta on luotettava ja ajallaan. Haris myös ajaa meidät vanhemmat takaisin kotileiriin sitten kun lapset on saatu kouluun. Koulureissuilla vaihdan kuulumiset muiden äitien kanssa ja juttelen tyttären ja pojan opettajien kanssa kaikki käytännön asiat – onko vesipullo hukassa, tarviiko poika vaihtovaatteita, kenen synttärit ovat seuraavalla viikolla, ja niin edelleen.

Kun lapset on saatu kouluun, alkaa muutama tunti omaa aikaani. Kolmena aamuna viikossa tapaan personal trainerini Mohamedin. Aloitin treenaamaan Mohamedin kanssa syyskuussa, sillä kahden lapsen synnytyksen ja vauvavuosien jälkeen tuntui että kuntoni on aika huono. En myöskään ollut kauheasti ehtinyt urheilla silloin kun poika oli vielä kotona, nyt aamujen hoitopaikka mahdollistaa sen että voin urheilla – ainakin silloin kun lapset eivät ole kipeänä, mikä aina sekoittaa pakkaa. Mohamed on puoliksi egyptiläinen, puoliksi italialainen, ja hän on asunut mm. Venäjällä ja Saksassa. Hän puhuukin montaa eri kieltä ja treenaa monien eri kansallisuuksien kanssa. Salaa Mohamed haaveilee muutosta takaisin Eurooppaan ja erityisesti pohjoismaihin, sillä hän haluaisi saada tyttärensä kouluun siellä. Minulta hän kyselee silloin tällöin siitä millaista Suomessa on asua. Vastaan aina että olen itsekin ollut jo kohta kuusi vuotta poissa Suomesta, mutta kyllä siellä on monia hyviä asioita, kuten puhdas ilma, hyvä koulutus ja siellä on melko turvallista. Personal trainer tuntuu yhä aika luksukselta. Luultavasti minulla ei ihan pian tule olemaan varaa tai aikaa palkata sellaista sitten jos ja kun palaamme Suomeen, varsinkin jos ajatuksena on että palaan töihin jollain aikataululla. Nyt onkin hyvä aika panostaa omaan hyvänvointiin. Tavoitteena on, että oppisin tekemään painonnosto-ohjelman itse, ja voisin seurata sitä sitten kun en enää treenaa Mohamedin kanssa. Mohamed antaa myös ohjeita ruokavalion suhteen, joita seuraan enemmän tai vähemmän tunnollisesti. Olen kyllä huomannut eron omassa jaksamisessa ja ulkomuodossa sen jälkeen kun aloitin treenaamaan Mohamedin kanssa, ja vaikka treenit ovat rankkoja, tykkään kovasti niistä.

Aamuisin yritän hoitaa myös kaiken muun sellaisen, mikä vaatii aikaa ja keskittymistä. Kuten esimerkiksi tämän blogin kirjoittamisen, mutta myös suomen tuntieni suunnittelun tai jos minulla on muita töitä hoidettavanani. Välillä käyn ostosbussilla kaupungin ostareissa ostoksilla ja tapaan ystäviä, Viime aikoina olen yrittänyt siivota talosta ylimääräisiä tavaroita kierrätykseen.

Lapset pääsevät koulusta puolenpäivän aikaan, ja ajelemme taas bussilla Harisin kyydillä hakemaan lapset ja sitten palaamme kotiin. Puolenpäivän aikaan saapuu myös nannymme Susan, joka on kanssamme arkisin noin 12-17. Susan on reilu 50-vuotias, pieni filippiiniläinen nainen, jonka mies on täällä töissä ja jonka teini-ikäiset lapset käyvät filippiiniläistä koulua täällä. Viime aikoina Susan on kyllä puhunut siitä, että hän aikoo lähettää teini-ikäiset poikansa Filippiineille käymään koulua ja asumaan veljensä kanssa. Saudi-Arabiassa täytyy maksaa nykyään eräänlaista veroa tai maksua perheestä. Esimerkiksi mieheni maksaa minusta ja lapsista maksua, joka tuplaantuu joka vuosi. Filippiiniläiselle perheelle maksut alkavat olla jo aika kalliita, ja ymmärrän että Susan haluaisi poikien palaavan Filippiineille, mutta hän tuntuu myös olevan vähän surullinen asiasta. Täällä on paljon filippiiniläisiä naisia, jotka ovat jättäneet ihan pienetkin lapsensa esimerkiksi oman äitinsä hoitoon ja tulleet paremman elannon perässä tänne, ja se on kyllä todella surullista. Itse saa olla onnekas siinäkin asiassa, että perhe saa olla yhdessä eikä rahan vuoksi lapsia tarvitse erottaa vanhemmistaan.

Susan  siivoaa, tiskaa, pesee pyykit ja silittää. Tarvittaessa Susan katsoo myös lapsia, mikä on iso apu arjessa erityisesti silloin kun mieheni ei ole täällä. Opetan kerran viikkoon suomea iltapäivisin, ja silloin Susan on lasten kanssa. Susan yleensä myös vahtii poikaamme tiistai-iltapäivisin, jolloin tyttärellä on balettitunti. Koska balettitunti on eri leirissä, joudun kulkemaan sinne taksilla (en aja eikä meillä ole kahta autoa), ja käyn yleensä vielä ruokakaupassakin sillä välin kun tytär on tanssimassa. Tämä arkiruljanssi on helpompi hoitaa ilman kohta kaksivuotiasta poikaamme, varsinkin kun minulla on yleensä kiire hoitaa kaikki ostokset ja ehtiä sitten vielä hakemaan tytär tanssitunnilta ajoissa. Jos mieheni ei ole työmatkalla tai ylitöissä, hän pääsee hakemaan minut ja tyttären tanssitunnilta, muuten joudun pyytämään taksikuskia odottamaan ja ajamaan meidät myös takaisin. Vakikuskinamme on ollut jo parin vuoden ajan intialainen Aboobacker, jonka veljet ja veljenpojat ovat myös kuskeina täällä Saudeissa. Aboobacker tuntee meidät hyvin ja kuljettaa mielellään minua ja lapsia, ja tuo välillä meille yllätyksenä intialaista ruokaa kotiovelle. Aboobacker haaveilee paluusta Intiaan perheensä luo. Hän on isosta perheestä ja vanhin poika peri perheyrityksen (leipomo), muut ovat etsineet onneaan mm. täältä Saudi-Arabiasta. Aboobacker on jo itsekin isoisä ja rakennuttaa koko ajan isompaa taloa Intiaan, koska perhe laajenee koko ajan. Hän on harras muslimi ja tykkää keskustella Intian poliittisesta tilanteesta kanssani.

Kun iltapäivän harrastukset ja minun opetukseni on hoidettu, Susan lähtee omaan kotiinsa tai vielä iltatöihin viiden jälkeen, ja minä alan valmistella samaan aikaan iltaruokaa lapsille ja itselleni. Syömme yleensä viimeistään kuuden maita, sillä lapset menevät yleensä nukkumaan jo 19.30 mennessä, aamut ovat sen verran aikaisia. Olen itsekin sängyssä jo yhdeksän maita, ja sitten arki jatkuu suunnilleen samanlaisena seuraavana päivänä, kunnes saapuu viikonloppu tai loma, ja silloin onkin sitten eri jutut.

Tavaramarkkinat

Kotileirissämme alkoi pari viikkoa sitten hyväntekeväisyyskeräys, jossa kerran viikkoon tavarat tullaan hakemaan kotiovelta ja sitten ne lajitellaan eri hyväntekeväisyyskohteisiin. Näin tässä hyvän mahdollisuuden päästä eroon kaikenlaisesta vauvatavarasta jolle ei enää ole käyttöä, ja muutenkin siivota kaappeja. Kun saavuin Saudeihin viisi ja puoli vuotta sitten, mukanani oli reppu ja yksi iso matkalaukku. Olimme mieheni kanssa postittaneet muutaman paketillisen tavaraa Saudeihin, mutta saavuimme maahan aika pienen omaisuuden kanssa. Suomen päässä asunto oli ollut vuokra-asunto ja suurin osa huonekaluista meni myyntiin tai annoimme eteenpäin. Muistan miten ihanalta tuntui jättää kaikki tavara taakseni, ja muistan myös miten helppoa oli pitää ensimmäinen Saudi-asuntomme siistinä, koska meillä ei oikeasti ollut mitään ylimääräistä. Vaikka olemme mielestäni olleet varsin maltillisia kuluttajia koko Saudeissa olomme ajan, on tässä vuosien varrella meille hiipinyt kummasti aika paljon tavaraa. Lasten tavaroita on varmasti eniten, ja ne ovat kaikkein näkyvimpiä – leluja on joka paikassa, pojalla on vielä syöttötuoli ja pinnasänky, ja niin edelleen. Pakkasinkin hyväntekeväisyyteen mm. lasten vaatteita, hyväkuntoisia mutta pieneksi jääneitä kenkiä, vauvasängyn peitteitä ja musiikkimobilen ja niin edelleen.

Olen aiemminkin kertonut siitä, kuinka Saudi-Arabiassa kierrätys ei ole samalla tasolla kuin vaikka pohjoismaissa. Kulttuuri on sellainen, että kaikki ostetaan uutena jos vain voidaan, ja sitä pidetään köyhyyden merkkinä jos joutuu ostamaan tai ottamaan vastaan vaikka käytettyjä vaatteita. Tämä tekee esimerkiksi lastenvaatteiden myymisestä tai kierrättämisestä hankalaa. Joitakin vauvajuttuja olen yrittänyt myydä täällä, ja aika huonolla menestyksellä. Hinta saa olla tosi matala, ja joitakin juttuja ei oteta edes ilmaiseksi. Laitoin myös omia vaatteita kierrätykseen ja tarjosin samalla nanny Susanille mahdollisuuden ottaa ensin parhaat päältä, jos haluaa. Nanny Susan on minua huomattavan paljon pienempi ja lyhyempi, mutta kyllä vaatekassista oli jotain mukaankin lähtenyt. Nanny Susan kävi läpi vaatteitani ja kysyi joka vaatteen kohdalla ”Why madam, why? This is nice!” Susan on sillä lailla vanhan kansan ihminen, että hän ei voinut ymmärtää miksi laitoin ehjiä, suht hyväkuntoisia vaatteita pois (sanalla sanoen en ymmärrä miksi kierrätykseen pitäisi laittaa jotain rytkyjä, ne nyt joutavat roskikseen). Selitin sitten Susanille että minulla on aika paljon vaatteita, osa on liian suuria (hankittu raskausaikana tai heti lasten syntymän jälkeen), osa liian pieniä (Suomen ajoilta) tai muuten vaan eivät ole enää minun tyylisiäni.

Tavaroiden sortteeraminen ja Susan saivat kyllä minut miettimään omaa kulutustani. Olen aina ollut aika säästäväinen, tai no riippuu varmaan keneltä kysytään, kaikki on suhteellista. Mutta olen mielestäni aika järkevä kuluttaja ja en yleensä osta turhaa. Mutta on niitä harhaostoksia kaapissani ja muutenkin tavaraa on kertynyt tosiaan tässä vuosien varrella. Jotkut lapsille ostetut tavarat ovat jälkikäteen tarkasteltuna olleet sellaisia, että ilmankin olisimme pärjänneet. Ylipäätään se, kun tietää että joku päivä tämä maallinen omaisuus täytyy jälleen pakata ja osa siitä lähettää Suomeen… se saa miettimään miten paljon tavaraa ihminen todella tarvitsee. Ja mihin päätyy kaikki tämä roina mitä meilläkin on? Esimerkiksi nyt niin rakkaat lelut jäävät auttamatta pois kun lapset kasvavat, eikä käytetyille leluillekaan meinaa täältä löytyä ottajia. Ja kun miettii mikä on maailman tila ja kun katsoo esimerkiksi täällä Saudeissa tienvarsia jotka ovat täynnä roskaa, tuntuu jotenkin älyttömältä ainakaan itse enää suuresti lisätä roskamäärää. Siksi olisi niin hienoa, jos vaikkapa meidän hyväkuntoisille lastenvaatteille löytyisi vielä joku ottaja ja että niitä voisi pitää ainakin vielä yksi lapsi.

War! What is it good for?

Kenties tämä soul-klassikko alkoi soida myös lukijan päässä, samoin kuin vastaus otsikon kysymykseen (absolutely nothing). Sota on ollut täällä jälleen ihmisten mielessä. Paitsi että Jemenissä yhä soditaan, ovat Iran ja Amerikka kärhämöineet viime viikkoina sen verran paljon, että sodan mahdollisuutta on väläytelty. Saudi-Arabian liittolaisuutta mahdollisessa sodassa ei tarvitsisi kahta kertaa kysyä, välit Iraniin ovat valmiiksi jo huonot, kun taas Amerikka on ollut läheinen yhteistyökumppani pitkään. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä että kukaan ei kuitenkaan oikeasti haluaisi sotia, joten toivotaan että tilanne rahoittuu ja tästäkin kriisistä selvitään. Suomesta käsin monet ovat kysyneet näkyykö konflikti meidän arjessamme jotenkin, ja vastaus on että ei. Se ei näy oikeastaan ollenkaan, kaikki on ihan rauhallista täällä. Ihmiset ovat odottavalla kannalla, ja nannyni kysyi kuiskaten eräs päivä että madam, ovatko nämä uutiset oikeita, mitä tulee tapahtumaan. Sanoin nanny Susanille että kukapa tietää mitä tulee tapahtumaan, mutta odotetaan nyt ja katsotaan miten asiat edistyvät.

Tällainen konflikti oli jotenkin ankea alku uudelle vuodelle ja uudelle vuosikymmenelle. Maailmassa olisi niin paljon korjattavaa jo ilman uusia riitojakin. Joskus mietin, saammeko koskaan ihmiskuntana ratkaistua esimerkiksi köyhyyttä, sairauksia tai ilmastonmuutosta, kun meidän on niin vaikea löytää yhteistä säveltä.

No, keskitytään mikrotason asioihin vähän aikaa, niistä voi olla helpompi saada otetta. Saudi-Arabiassa ilmoitettiin ennen joulua että ravintoloiden ei ole enää pakollista pitää erillisiä sisäänkäyntejä perheille ja yksinäisille miehille. Aikaisemminhan ns. sinkkumies, eli mies jolla ei ole seurassaan naista, ei ole voinut mennä perhepuolelle istumaan ravintolassa. Perhepuolella istuvat perheelliset miehet ja sinkkunaiset. Ajatuksena on ollut välttää miesten ja naisten mahdollisuuksia solmia (epäsopivia) tuttavuuksia julkisilla paikoilla. Tosiasiassa tätä sääntöä ei olla niin tiukasti enää valvottu, ja nyt tosiaan ravintola saa itse päättää pitääkö erilliset sisäänkäynnit näille kahdelle eri joukolle vai ei. Täällä on viime vuosina noussut hirveästi uusia kahviloita ja ravintoloita, ja nyt tuonne meidän rantabulevardille on noussut lähes klubia muistuttava ravintola, jolla on oma ranta. Viimeksi kuin ajoimme siitä ohi oli ovella aikamoinen jono jonottamassa sisäänpääsyä ja ulkona rantatuolilla istui naisia abayoissaan ja niqabeissaan siemaillen alkoholittomia drinkkejään. Ajat muuttuvat. Mieheni saudi-työkaverin mukaan uuden kahvilan suosio perustuu täällä lähinnä siihen, voiko siellä bongata nuoria, naimattomia arabinaisia, ainakin näin miehen näkökulmasta. Ruoalla ja juomalla ei ole niin väliä. Voin kyllä uskoa tämän väittämän, sillä vaikka tiukimpia sääntöjä onkin vähän höllennetty, ei täällä vieläkään ole helppoa tavata romanttisessa mielessä vastakkaisen sukupuolen edustajia.

Paljon on ollut puhetta siitä että seuraavaksi jokainen ravintola ja kauppa saisi itse päättää sulkeeko liikkeen ovet rukouksen ajaksi vai ei. Tosiasiassa tätäkin sääntöä jo vähän rikotaan. Olin uuden vuoden aattona lasten kanssa paikallisessa sisäleikkikerhossa. Tytär leipoi kakkua ohjatulla tunnilla ja pojan kanssa kävimme pallomeressä ja kiipeilemässä. Lähdin pojan kanssa viereiseen kahvilaan kahville odottaessamme tyttären tunnin loppuvan, ja kun pääsin kahvilan ovelle tajusin rukouksen juuri tulleen. Ovi oli kiinni ja verhot oli laskettu ikkunan eteen. Päätin kuitenkin kokeilla ovea, ja koska se oli auki, astuimme sisään pojan kanssa. Hieman arastellen menin tilaamaan kahvia eikä siinäkään ollut mitään ongelmaa, barista-poika teki kahvini, laskutti sen, ja otti sitten rukousmattonsa ja meni yhteen kahvilan kulmaan rukoilemaan.

Jos vaan rauha säilyy, voi 2020-luku tuoda monia uusia edistysaskelia Lähi-idän maille. Haasteita riittää mm. ilmaston lämpenemisen ja inhimillisen kärsimyksen lopettamisen kanssa (ajattelen nyt erityisesti Jemeniä). Konservatiivisimmat muslimit joutuvat miettimään, miten suhtautua esimerkiksi sosiaalisen median yhä uusiin mahdollisuuksiin. Ja luultavasti lähivuosina näemme Saudi-Arabiassa myös uuden, nuoren kuninkaan, jos MBS:n nousua ei katkaise mikään.

Lipstick battles

Otsikko kuulostaa paremmalta englanniksi kuin suomeksi, mutta huulipunataisteluista aion tosiaan kirjoittaa tänään. Takana on kiireinen kuukausi johon on mahtunut appivanhempien vierailu, pari offroading-reissua autiomaahan, kaksi aika pahaa flunssaa ja kolmet tyttären kaverisynttärit. Tänä vuonna koulukavereiden synttärit ovat ottaneet uusia kierroksia ja kaksilla synttäreillä teemana on ollut yllättäen prinsessat – ja molemmat synttärit järjestettiin kaupungilla lasten sisäleikkipuistoissa, joissa oli järjestettyä ohjelmaa pikku prinsessoille. Molemmissa prinsessasynttäreissä osa osallistujista tuli paikalle meikattuna, punaisessa huulipunassa ja ripsi- ja luomivärissä. Ja nyt puhutaan siis neljävuotiaista tytöistä! Minulla ja tyttärellä on ollut viime aikoina paljon keskusteluja siitä miksi äiti ei tykkää että hän käyttää lipstick (tytär puhuu nykyään englantia ja suomea sekaisin, ja välillä heittää väliin arabiaa). Tytär tietysti haluaisi meikata kun kaveritkin meikkaavat, mutta tähän mennessä olen suostunut ainoastaan silloin tällöin laittamaan kynsilakkaa tyttärelle. En tiedä olinko jotenkin naiivi kun ajattelin että tämä keskustelu olisi käyty vasta vähän myöhemmällä iällä…?

Koko meikkihössötys alkoi oikeastaan viime keväänä kun tyttärellä oli koulussa luokkakuvaus. Opettaja ja apuopet (lasten koulussa on pääopen lisäksi 1-2 apuopettajaa per luokka, ja lisäksi aunty, joka auttaa esim. vessassa käymisessä) olivat päättäneet meikata tyttären luokan tytöt luokkakuvaa varten. Lipstickiä oli ainakin laitettu. Olin aika ihmeissäni kun asia minulle selvisi ja laitoin koululle asiasta sähköpostia kertoen, että en halua tyttäreni meikkaavan näin nuorena. Nyt sama asia toistui tänä syksynä koulussa. Ensin tytär tuli kotiin huulipunat huulillaan ja kertoi luokkatoverinsa Deemin meikanneen hänet. Ihmettelin siinä vähän että miksi tytöillä on meikit mukana koulussa ja tietävätköhän opettajat, mitä tytöt puuhaavat, mutta päätin odottaa vielä toisen päivän ennen kuin ottaisin kouluun yhteyttä. Seuraavana päivänä tytär tuli kotiin paitsi huulipunissa niin kynnet laitettuna – neljä kerrosta eri väristä kynsilakkaa neljävuotiaan taidoilla levitettynä, tarkalleen ottaen. Kun olin puoli tuntia hinkannut niitä erivärisiä kynsilakkoja tyttären sormista pois olin valmis ottamaan kouluun uudelleen yhteyttä. Selitin että meidän perheessämme – ja kultturissa – yleensä neljävuotiaat eivät meikkaa, enkä erityisesti pidä siitä että koulussa meikataan. Sanoin ymmärtäväni että arabikulttuurissa monet lapsetkin meikkaavat tai heitä meikataan, mutta minulle ja minun tyttärelleni tämä ei sovi. Asia erikseen jos kyse on vaikka koulunäytelmästä jossa tarvitaan maskeerausta, mutta meikkaaminen muuten vaan ei ole minusta vielä tarpeellista. Koulusta tuli nopeasti pahoittelut asiasta, tyttären opettaja (joka on varsin mukava) kertoi että he olivat puhuneet lelujen yms. jakamisesta, ja tytöt olivat halunneet jakaa meikkejään. Vähän epäselväksi kyllä jäi että miksi niillä neljävuotiailla on alun alkaenkaan meikit mukana koulussa…?

Tämän jälkeen tytär ei ole palannut koulusta enää meikattuna kotiin, mutta tunnen samaan aikaan olevani kaamea tiukkismutsi joka valittaa turhasta. Kenenkään muun luokkatoverin vanhemmilla, eikä varsinkaan äideillä, tunnu olevan asian kanssa mitään ongelmaa. No, tytön luokkatoverit ovat suurimmaksi osaksi arabeja, kaksi etelä-amerikkalaista tyttöä on myös ja yksi aasialainen poika. Olen tätä meikkidilemmaa päivitellyt naapurin eurooppalaisten äitien kanssa ja yksi heistä totesi viisaasti, että ehkä arabitytöt meikataan niin nuorella iällä ja puetaan myös tosi aikuismaisesti (tämä keskustelu käytiin sen jälkeen kun olin nähnyt lastenvaateliikkeessä tekonahkahousut 2-vuotiaalle) siksi, että hyvin pian heille koittaa abayan ja huivin pidon aika. Tyypillisesti täällä teini-iässä aletaan pitää abayaa julkisilla paikoilla, tosin joissakin perheissä jo aiemmin, joten pienet tytöt todella puetaan kuin prinsessat niin kauan kuin se on mahdollista. Ja tavoite on olla mahdollisimman tyttömäinen (tai jopa naisellinen?), mitään unisex-hörhötyksiä ei lastenvaatemuodissa täällä näe. Muistan aina sen kun odotin tytärtä emmekä suostuneet kertomaan onko tulossa tyttö vai poika, ja silloiset työkaverini lähes suuttuivat minulle. He kokivat etteivät voineet ostaa lahjaa vauvalle jos eivät tienneet sen sukupuolta.

Tällaisia kulttuurieroja tällä kertaa! Saapa nähdä mitä tytär tuumaa jos ja kun muutamme Suomeen. Jotenkin minusta tuntuu että Suomessa lapset saavat tässä Instagram-ajassakin kuitenkin olla lapsia vähän pidempään, ainakin mitä tulee aikuismaisiin vaatteisiin ja meikkaamiseen.

Autiomaaretki ja kaverisynttärit

Kirjoitan blogiani tänään poikkeuksellisesti kahvilassa, sillä vein tunti sitten tyttären luokkatoverin synttäreille paikalliseen leikkikerhoon / lasten aktiviteettikeskukseen. Mies vei pojan kotiin päiväunille ja minulla oli ajatuksena tulla kahvilaan synttäreiden ajaksi mm. kirjoittamaan blogia, mutta jäin tunniksi (!) suustani kiinni tytön luokkatovereiden äitien kanssa tiputtaessani tytärtä juhliin. Saudityyliin synttärit ovat hyvin näyttävät – teemana on prinsessat, ja jätin taakseni salillisen pikku prinsessoita, jotka leipovat pitsaa ja joille on varattuna vaikka mitä aktiviteettia ja hienot lahjapussit jokaiselle – ja myös meille äideille oli varattu kahvia ja virvokkeita, enkä kehdannut heti paikalta poistua tällaisen vieraanvaraisuuden edessä. Synttärisankari on saudityttö, jonka äiti kertoi että hänen serkkunsa miehineen olivat asuneet Suomessa viimeiset neljä vuotta, serkun mies oli ollut Saudi-Arabian suurlähettiläänä Suomessa ja vasta tänä vuonna he olivat vaihtaneet asemapaikkaansa. Pieni maailma, todella! Jäin itse asiassa mielelläni juttelemaan muiden äitien kanssa, sillä en voinut vastustaa halua nähdä mitä saudiäidit juttelevat keskenään sillä välin kun lapset ovat poissa – omat piirini koostuvat lähinnä muista länsimaalaisista, joten en juurikaan vietä vapaa-aikaa saudien kanssa. Olin varautunut siihen että naiset ovat todella laittautuneita, joten poikkeuksellisesti itsekin meikkasin ja otin paremman käsilaukun mukaan enkä lähtenyt liikkeelle varvassandaaleissa. Enkä pettynyt, synttäreille purjehti toinen toistaan loisteliaampia naisia nannyineen ja hienoine lahjoineen. Keskustelunaiheet koskivat lähinnä lapsia – esittäytyminenkin oli luokkaa olen sen ja sen äiti – ja mihin kouluun he jatkaisivat tyttären nykyisestä koulusta, meidän lapsemmehan käyvät nykyisen koulun viimeistä luokkaa.

No, nyt pääsin kuitenkin karkaamaan kahvilaan sillä tekosyyllä että minulla on töitä, ja pääsen kirjoittamaan siitä mistä minun pitikin alun perin kirjoittaa, nimittäin autiomaaretkestämme. Kävimme pari viikkoa sitten koko perhe autiomaassa mieheni offroad-kerhon kanssa. Meitä oli kaiken kaikkiaan kahdeksan autoa ja olimme yötäkin autiomaassa. Minulle tämä oli ensimmäinen näin pitkä reissu autiomaahan, olen aikaisemmin ollut vain päiväseltään. Lähdimme perjantaina puolen päivän maita matkaan. Reitti koostui Saudi-Arabian itärannikon kohteista, ensimmäisenä pysähdyimme pienessä kylässä nimeltä Thaj, jossa on pronssikautinen arkeologinen kohde. Itse arkeologinen kohde oli melko hyvin aidattu eikä siitä näkynyt paljoakaan, mutta oli ihan mielenkiintoista nähdä että tässä maassa kuitenkin tehdään arkeologisia kaivauksia. Illaksi ajoimme Ships Rock -nimiselle paikalle, jossa on nimensä mukaisesti iso, laivan muotoinen kivi. Mielenkiintoisen paikasta tekee se, että ainakin seurueemme jäsenten mukaan kiven päällä on aikoinaan ollut kristillinen luostari, joka on sittemmin romahtanut. Ja totta kyllä, kiven reunoilla näkyi seinien jäänteitä ja itse kiven päällä saattoi nähdä vielä jälkiä raunioista. Jäin ihmettelemään kuinka vanha luostari on voinut olla, sillä Saudi-Arabiahan on Islamin syntypaikka ja täällä Islam on ollut vallitsevana uskontona todella pitkään. Yritin etsiä tietoa paikasta internetistä, mutta tietoa löytyy heikosti, mikä on tyypillistä Saudi-Arabialle. Tässä maassa on paljon nähtävää, mutta tietoa nähtävyyksistä voi olla todella vaikea löytää.

Ships Rockin päälle pystyi kiipeämään, mutta kiipeäminen jäi minulta väliin jo pelkästään sen vuoksi, että reitti huipulle vaati ensin ryömimistä melko matalassa ja pimeässä luolassa 10-15 metrin ajan. Mieheni ja tyttäreni kyllä ryömivät reitin pariinkin otteeseen, ja mieheni jopa kiipesi huipulle. Reitti ylös oli luolan päätepisteessä olevasta kuilusta, johon joku oli aikoinaan virittänyt melko heppoiset narutikkaat. Maisemat kyllä kuulemma olivat hienot ylhäältä, mutta minulle riitti kiven ihailu alhaalta käsin.

Tässä mieheni ja poikani ovat matkalla kivelle, tytär on lähtemässä ryömimään luolaan, ja eräs seurueemme jäsenistä on kiipeämässä kiven päälle.

Autiomaassa pimeys tulee äkkiä ja se on hyvin kokonaisvaltainen, olimmehan sen verran kaukana ihmisasutuksesta. Oli tärkeää saada leiri kokoon ennen pimeää ja aloittaa leirinuotio ja iltaruoan valmistus. Illalla ja erityisesti yöllä tähdet ja kuutamo näkyivät hyvin, ja oli tunnelmallista istua leirinuotiolla. Yhdellä porukalla oli mukanaan kitara ja lauloimme mm. Beatlesia nuotiolla – porukka koostui meistä suomalaisista, muutamasta italialaisesta seurueesta, intialaisista, kanadalaisista, amerikkalaisista ja briteistä. Seuraavana aamuna joukkoon liittyi vielä yksi saudimies. Minä ja poika nukuimme autossa, autostamme saa takapenkit alas niin että sinne mahtuu melko mukavasti nukkumaan kaksi ihmistä, ja mieheni ja tyttäreni nukkuivat teltassa. Yöllä oli vielä varsin lämmin, lämpötila laski piirun verran alle 30 asteen, joten varsinkin nukkumaan mennessä oli aika hikistä sekä autossa että teltassa.

Seuraavana aamuna herätys oli aikaisin – aurinko nousi viiden maita ja suurin osa porukasta heräsi pian kuuden jälkeen. Aamupalan jälkeen kävimme katsomassa paikkaa, jossa oli fossilisoituneita simpukoita siltä ajalta kun Saudi-Arabia oli suurimmaksi osaksi meren peittämänä. Simpukoita oli ihan joka puolella, joten niitä ei tarvinnut varsinaisesti erikseen etsiä. Sitten lähdimme ajamaan hienoille dyyneille ja kallioisten mäkien päälle, keskelle autiomaata. Olimme aika lailla keskellä ei mitään, välillä näimme kameleita ja beduiineja, mutta pitkään oli myös aivan autiota. Kolme autoa myös eksyi pääjoukosta ja heitä etsiessä meni 1,5 tuntia, jolloin me muut pidimme lounastaukoa ja pari kokeneinta kuskia kävi etsimässä eksyneet lampaat. Pari autoa myös hajosi, toisesta meni rengas ja toisesta etupuskuri dyynistä laskeutuessa, mutta nämäkin saatiin korjattua suht hyvin. Autiomaahan ei koskaan saisi lähteä yksin eikä ilman hyviä varusteita juuri tällaisten tilanteiden vuoksi.

Kaiken kaikkiaan reissu oli tosi hieno, vaikka oli kiva palata myös kotiin suihkun ja sähkön pariin. Meillä on muutaman viikon päästä uusi reissu luvassa, katsotaan mitä kaikkea sillä kertaa näemme!

Leirinuotiolla, Ships Rock auringonnousuun aikaan ja autiomaassa kasvavia villimeloneja.

Teatterin ihmemaa

Kaikki, jotka ovat lukeneet blogiani, tietävät kuinka olen näinä Saudivuosinamme valittanut useasti siitä, miten vähän täällä on tekemistä, ainakin mitä tulee kulttuuriin. Kun saavuimme mieheni kanssa maahan vuonna 2014, havaitsimme pian ettei kuningaskunnassa ollut konsertteja, teattereita (niin elokuva- kuin näyttämö-) tai oopperaa, taidenäyttelyitä oli hyvin harvassa ja hyvin valituista aiheista, ja museoitakin oli vähänlaisesti ja nekin keskittyivät maan historiaan tai islamilaisuuteen tavalla tai toisella. Asiat ovat kuitenkin pikkuhiljaa muuttumassa Saudi-Arabiassa, kuten uutisistakin on voinut lukea, onhan maassa esiintynyt jopa pop-tähtiä hiljattain ja elokuvateatterit ovat avanneet tai ainakin avaamassa ovensa. Cirque du Soleil vieraili täällä itärannikolla viime kuussa Saudien kansallispäivän kunniaksi, ja maailmanluokan klassista musiikkiakin on ollut mahdollista nähdä livenä nyt täällä.

Mekin onnistuimme viimein hyppäämään edistyksen kyytiin ja kävimme viime viikolla ensimmäistä kertaa teatterissa Saudi-Arabiassa – ei siis elokuvateatterissa, vaan katsomassa näytelmää. Tarkemmin sanottuna kyseessä oli musikaali, esityksessä oli vanha kunnon klassikko Ihmemaa Oz. Tähän näytelmään/musikaaliin itselläni liittyy lämpimiä muistoja lapsuudesta, sillä näyttelin aikoinaan koulunäytelmässä itse Lännen ilkeää noitaa eli Wicked Witch of the Eastia. Luonnerooli, kuten mieheni on useasti todennut… Ihmemaa Ozia esitti täällä amerikkalainen ryhmä, joka esiintyi Saudi-Arabiassa vain 10 päivän ajan. Liput olivat luonnollisesti aika haluttuja, mutta onnistuimme saamaan liput torstai-illalle. Esitys kesti sen verran myöhään että halusimme mennä teatteriin viikonloppua vasten, ettei tyttärellä olisi koulupäivää seuraavana päivänä. Poika jouduttiin jättämään kotiin, 1,5-vuotias nyt ei olisi millään jaksanut esitystä seurata ja lipuissakin luki että näytökseen on alaikäraja 4 vuotta. Onneksi nanny Susan tuli meille iltavuoroon ja otti pienen miehen hoitoon sillä välin kun minä, mieheni ja tytär kävimme teatterissa.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen oli outoa istuutua odottavaisena teatterin punaisille penkeille ja kuunnella, kuinka orkesteri harjoitteli esitystä varten. Olin erityistä iltaa varten pukeutunut mekkoon ja korkokenkiin ja jopa meikannut (tämä ei siis ole tavallinen arkiasuni, leikkikentälle riittää yleensä sortsit ja t-paita). Esitys pidettiin melko uudessa ja hienossa kulttuurikeskuksessa, joka nykyään on monenlaisen aktiviteetin keskus täällä itärannikolla. Kulttuurikeskukseen sisäänpääsyyn pitäisi riittää peittävä asu naisille, esim. pitkät housut ja paita, mutta pelasin varman päälle ja saavuin paikalle abayassa – jonka sitten kyllä riisuin teatterissa sisällä, varsinkin huomattuani että vierustovereinani oli amerikkalainen pariskunta. Abayasta oli kyllä hyötyä, teatterissa oli ilmastointi hirveän kylmällä (tyypillistä täällä), ja abaya toimi peittona minulle ja tyttärelle. Mutta olihan se hienoa istua normaaleissa, länsimaalaisissa, kauniissa vaatteissa teatterissa ja katsoa ihan normaalia näytelmää. En tiedä voiko sitä vapauden tunnetta ymmärtää ihminen, joka ei ole asunut näin suljetussa yhteiskunnassa mitä Saudi-Arabia on ollut ja mitä se yhä aika pitkälti on.

Itse näytelmä oli hyvä. Toteutus oli aika uskollinen elokuvaversiolle ja esiintyjät olivat rautaisia ammattilaisia. Melkein hauskinta oli seurata tytärtä, joka varsinkin alkuun ihmetteli että ovatko nuo todella oikeita ihmisiä ja ettei tämä tulekaan televisiosta. Hieman teatterinautintoa häiritsi se, että aika monet saapuivat katsomaan esitystä reippaasti myöhässä, ja häpeilemättä lompsivat paikoilleen kaikessa rauhassa jopa puoli tuntia esityksen alun jälkeen. Aikakäsitys täällä on aika paljon joustavampi kuin vaikkapa pohjoismaissa, eikä myöhästymisellä ole samanlaista stigmaa kuin Suomessa olisi. Tytär piti teatterista siinä määrin että ilmoitti heti seuraavana aamuna herättyään lähtevänsä uudelleen katsomaan samaa näytelmää, ja meinasi suuttua meille kun selitimme ettei meillä ollut liput kuin yhteen näytökseen. Nyt toivonkin että tänne tulisi jokin toinen teatteriproduktio pian.  Nyt kun olemme saaneet vähän maistaa kulttuuria, olemme täysin koukussa edes niihin pieniin paloihin, joita meille suodaan silloin tällöin tässä maassa!

 

Arkea ja iskuja

Viikon sisään on tapahtunut kaksi merkittävää asiaa, joista toinen on ollut merkityksellinen lähinnä perheemme sisällä, toinen merkityksellinen koko valtion ja maailmankin tasolla. Aloitetaan siitä, mikä on ollut merkityksellistä meidän perheessämme. Tytär aloitti sunnuntaina koulutaipaleensa Saudi-Arabiassa! En olisi viisi vuotta sitten uskonut näkeväni tätä päivää – ajattelin aikoinaan että olemme maksimissaan muutaman vuoden Saudi-Arabiassa, sitten on aika palata kotiin. Mutta täällä ollaan yhä, ja koska Saudeissa kouluun mennään jo neljävuotiaana, alkoi tyttärelläkin koulu. Se ei kyllä paljoa eroa esikoulusta jota tytär kävi viime vuonna, päivät ovat yhä aika lyhyitä (koulu loppuu 12.30) eikä ainakaan vielä ole tullut läksyjäkään. Oikeasti koulu tuntuukin olevan enemmän suomalaisen esikoulun tuntuista, enkä ole myöskään törmännyt täällä oppivelvollisuuden käsitteeseen, eli en tiedä mitä olisi tapahtunut jos tytär ei olisi mennyt kouluun. Kukaan tuskin olisi tullut häntä kotoa hakemaankaan.

No, mutta koulussa tytär nyt on ja tuntuu nauttivan kovasti. Edellisvuoden luokkatovereista suurin osa näyttää jatkaneen samassa koulussa, vaikka vaihtoehtoja koulupaikkoihin olisi kyllä runsaasti. Paitsi että tytär on nyt koulussa, poika aloitti myös päiväkodissa, samassa laitoksessa. Poika on nyt 1,5-vuotias ja mietin toki että onko hän liian nuori päiväkotiin, mutta kyseessä on osa-aikahoito, hänkin pääsee kotiin jo 12.30. Muutama tunti aamulla ohjattua ohjelmaa ja leikkimistä muiden taaperoiden kanssa on minusta ihan hyväksi, plus poika oppii toivottavasti samalla englantia. Tytärhän on oikeastaan kaksikielinen, vaikka suomi onkin ehkä piirun verran vahvempi englantia. Koska molemmat lapset ovat aamulla hoidossa tai koulussa, minulla on jälleen päivittäin muutama tunti aikaa ihan vain itselleni, mikä on varsin mukavaa. Aloitin viime viikolla taas suomen yksityistuntien antamisen. Tänä syksynä minulla on vain yksi oppilas, suomalaisen ystäväni brittiaviomies, joka suunnittelee muuttavansa Suomeen ensi vuonna. On vaihteeksi mukavaa opettaa aikuista, sillä suomen opetuksessa minulla on enemmän kokemusta aikuisten kuin lasten opettamisesta, vaikka täällä olenkin pääasiassa opettanut lapsia. Palkkasin myös itselleni PT:n eli personal trainerin kahtena aamuna viikossa. Tässä ollaan hieman epämukavuusalueella sillä olen urheilun suhteen enemmän yksinäinen susi kuin laumasielu – tykkään juosta, uida ja joogata ihan omassa rauhassani -, mutta ajattelin että jos koskaan haluan saada ammattimaisia neuvoja kuntosaliharjoitteluun ja ruokavalioon, niiden aika on nyt jos koskaan. Kahden lapsen jäljiltä en ole ihan yhtä tikissä kunnossa kuin Saudi-Arabiaan saapuessani, ja toisaalta nyt minulla on kerrankin aikaa tällaiseen, kun en ole töissä, satunnaisia opetuksia lukuun ottamatta.

Meidän perheen osalta syksy on siis lähtenyt käyntiin hyvin ja arkirutiinit pyörivät jälleen, mutta maassa on tapahtunut muutakin kuin pienen perheemme arkisia tapahtumia. Aika moni sukulainen tai tuttava onkin jo ottanut yhteyttä liittyen viime lauantaisiin drooni-iskuihin, jotka kohdistuivat paikallisen öljy-yhtiön Saudi-Aramcon öljykentille. Tapahtuma on ollut iso uutinen Suomessakin, ja nyt iskuilla pelätään olevan vaikutuksia paitsi maailmantalouteen myös maailmanrauhaan. Iskut tapahtuivat Abqaiqissa ja Khuraisin öljykentällä, ja näistä kahdesta varsinkin Abqaiq on melko lähellä meitä, olemme siellä käyneetkin muutamaan otteeseen. Meillä on täällä kaikki hyvin eivätkä iskut ole näkyneet arjessa muuten kuin niin, että Aramcon leirin turvallisuustasoa on nostettu, sisäänpyrkivät tarkastetaan entistä tiukemmin. Iskujahan on koko ajan ollut Jemenin rajalla, mutta näin suuri isku näin kaukana Jemenistä pistää tietysti miettimään. Yhdysvallat ja Trump ovatkin jo kärkkäänä syyttämässä Irania iskusta, mikä voi johtaa pahoihinkin konflikteihin Iranin ja Yhdysvaltain välillä. Saudi-Arabia ja Iran käyvät muutenkin koko ajan kylmää sotaa, mutta tilanteen eskaloituminen tekisi huonoa kaikille osapuolille. Saudi-Arabia on kovasti yrittänyt profiloitua rauhallisena, vakaana maana, johon länsimaalaisetkin uskaltaisivat sijoittaa. Tällainen isku oli luonnollisesti iso isku näille haaveille, puhumattakaan siitä millaisen jäljen isku jätti öljyntuotantoon, joka ei ole vielä päässyt entiselle tasolleen.

Nyt sitten odotellaan mitä maailman johtajat suuressa viisaudessaan päättävät. Toivon kovasti rauhallisen ajan jatkuvan, mutta jos niin ei käy, meidän täytyy miettiä myös omaa asemaamme tässä maassa. Mutta tällä hetkellä kaikki on meillä hyvin enkä erityisemmin pelkää uusia iskuja, varsinkin kun edellisetkin oli suunnattu selvästi valtion tuotantolaitoksiin eikä siviilejä kohtaan.