Suuri Saudi-Arabian road trip, osa 2

Abhasta ja Aseerin alueelta lähdimme muutaman päivän jälkeen kohti Jeddaa ja Punaista merta. Reittivaihtoehtoja oli kolme: nopein reitti olisi vienyt Abhasta suoraan rannikolle ja siitä rannikkoa pitkin Jeddaan, ja kaksi muuta tietä kulkivat ison osan matkasta vuoristossa ja olivat siksi hitaampia – mutta ehkä matkanäkymiltään kuitenkin vaihtelevampia. Päädyimme kahdesta vuoristoreiteistä siihen nopeampaan, sillä Jeddaankin oli taas koko päivän ajo edessä, ja halusimme pysähtyä matkalla katsomaan ainakin yhtä nähtävyyttä vähän pidemmäksi aikaa. Reitti oli varsin kaunis, ajoimme varsinkin alkuun varsin kiemuraisia vuoristoteitä, jotka aina välillä sukelsivat tunneleihin. Jonkin aikaa ajoimme pitkin solaa, jossa oli aika paljonkin pienasutusta ja maanviljelystä, mutta jossakin välissä käännyimme vuoristoisemmalle tielle jolla oli jälleen varsin hiljaista. Palvelut olivat tällä tiellä vähissä ja kävin kaikkien aikojen hirveimmässä huoltoaseman vessassa tällä vuoristotien pahasella. Täällä yleiset vessat ovat yleensäkin aika hirveitä, varsinkin huoltoasemilla, mutta tämä oli aivan omaa luokkaansa. Täällä vessat ja puhdistautumistilat ovat huoltoasemilla moskeijan yhteydessä, ja luonnollisesti naisille ja miehille on omansa. Mutta tällä pienellä vuoristoasemalla en löytänyt kuin miesten vessan, jonne livahdin mahdollisimman nopeasti, nenästä kiinni pitäen ja käsidesiä lutraten jälkikäteen (käsienpesu ei luonnollisesti ollut mahdollista). Onnekseni sinne ei eksynyt kukaan mies samaan aikaan!

No, matka jatkui, ja aloimme lähestyä nähtävyyttä jota halusimme pysähtyä katsomaan vähän tarkemmin. Kyseessä oli noin puolessävälissä matkaa oleva Al Ain -niminen vanha kylä, joka oli Wikipedian mukaan noin 600 vuotta vanha. Se oli todella vaikuttava 49 talosta koostuva kylä, joka oli rakennettu vuoristopuron äärelle. Puron vuoksi alue oli poikkeuksellisen vehreää ja siellä kasvoi muun muassa banaanipuita. Kylän puutarhassa apinat mellestivät ja linnut lauloivat, mutta muuten saimme aika yksin tutustua paikkaan. Kylään astuessamme näimme jonkin sortin infopisteen – alue on periaatteessa kunnostettu turistikohteeksi -, mutta se ei ollut auki, emmekä nähneet yhtään henkilökuntaa koko aikana kun olimme kylässä. Näimme toisen saudeista koostuvan porukan nopeasti pihalla, mutta he eivät lähteneet kapuamaan kylän huipulle, toisin kuin me. Satuimme paikalle puolen päivän aikaan ja kapuaminen oli kieltämättä aika hikistä puuhaa. Aina välillä poikkesimme vanhoihin taloihin sisälle viilentelemään. Jälleen kerran turvamääräykset eivät olleet ihan suomalaisella tasolla – taloissa ei ollut minkäänlaista opastusta tai valoa, ja niihin oli melko helppo eksyä. Puhumattakaan lepakoista ja muista ihanista olioista joita niissä asusti… ihan kylän huipulla kävimme vähän vuorotellen, sillä kapuaminen sinne oli kaksivuotiaalle pojallemme liian rankkaa. Minä kävin huipulla ensin yksin ja onnistuin pelästyttämään ison apinalauman, joka piti majaa huipulla – ja apinat pelästyttivät myös minut perinpohjaisesti.

Al Ainista jatkoimme matkaa rannikolle, missä maisema muuttui yksitoikkoiseksi autiomaaksi. Kaiken lisäksi viimeisimmät ajotunnit Jeddaan ajoimme hiekkamyrskyssä emmekä nähneet muutamaa metriä pidemmälle. Lapset nukkuivat autossa molemmat makeasti, Al Ainiin kapuaminen oli sen verran rankka kokemus. Jeddaan saavuimme sopivasti illaksi ja pääsimme jälleen sivistyksen pariin. Vuoristopäivien jälkeen oli kiva kirjautua hotelliin, jossa oli muutamakin hyvä ravintola ja jossa toimi suihkut kunnolla. Jedda oli meistä muutenkin varsin vaikuttava kaupunki, jossa meillä oli ikävä kyllä aikaa viettää vain yksi kokonainen päivä. Jos olisimme olleet siellä toisen päivän, olisimme mielellään menneet koko perhe sukeltamaan ja snorklaamaan – Punainen meri pitäisi olla varsin hyvä sukellus- ja snorklauskohde, varsinkin Saudien puolella missä turismia on huomattavan paljon vähemmän kuin esimerksi Egyptissä.

Jeddassa kävimme ensin tutustumassa aamupäivällä vanhaan kaupunkiin ja souqiin, katumarkettiin. Huomasimme kyllä varsin pian että souqiin olisi kannattanut mennä mieluummin illalla, kahdestakin syystä. Ensinnäkin suurin osa kaupoista aukesi vasta myöhään iltapäivällä, ja toisekseen oli niin hirveän kuumaa ja kosteaa liikkua valoisaan aikaan näillä vanhan kaupungin kapeilla kaduilla. Noin 45 minuutin kävelyn jälkeen meidän oli pakko luovuttaa, varsinkin kun suunnittelemamme museo (joka olisi tarjonnut viilennystä) ei ollut auki, ilmeisesti koronan vuoksi. Näimme kuitenkin jonkin verran Jeddan vanhan kaupungin arkkitehtuuria, joka on aika erilaista kuin täällä itärannikolla. Jedda on ollut aina kiireinen satamakaupunki, jossa monet eri kulttuurit ovat sekoittuneet, ja sen kyllä huomasi. Kaupunki tuntui samaan aikaan vanhalta ja modernilta.

Kävimme Jeddassa lisäksi paitsi tapaamassa yhtä kaveriperhettä myös vähän kävelemässä Punaisen meren rannalla – olihan tämä meille ennestään tuntematon vesialue koettava edes jollakin tapaa. Meren rantakin oli parhaimmillaan oikeastaan illalla auringon laskiessa, jolloin kaupungin asukkaat tulivat ulkoilemaan ja viettämään aikaa rantabulevardilla. Olimme erittäin vaikuttuneita siitä, että rantabulevardin keskellä kulki leveä, monta kilometriä pitkä pyörä- ja kävelytie. Se oli myös ihan täynnä kävelijöitä, juoksijoita ja pyöräilijöitä. Monet perheet olivat tulleet viettämään iltaa, ja ilokseni näin vaikka kuinka monen saudinaisen polkevan abayan helmat hulmuten. Rohkeimmilla oli vain farkut ja pitkä musta pusero, ja huivi tietysti. Olisi mahtavaa jos meillä olisi samanlainen kevyen liikenteen väylä täällä itärannikolla!

Pidimme kovasti Jeddasta ja siellä olisi voinut viettää enemmänkin aikaa, mutta matkan piti jatkua. Seuraavassa ja viimeisessä matkakertomuksen osassa liikumme Jeddasta Taifiin, ja sieltä kotiin itärannikolle.

Suuri Saudi-Arabian road trip, osa 1

Miehelläni alkoi elokuun puolessavälissä lähes kuukauden mittainen loma. Sama loma, joka meidän piti pitää jo maaliskuussa ja lentää Suomeen, mutta joka sitten peruuntui pandemian iskiessä. Olimme siirtäneet lomaa jo useamman kerran toivoen että pääsisimme Suomeen, mutta Saudi-Arabian rajat pysyvät kiinni. Lopulta tuli ajankohtaiseksi pitää loma, pääsi Saudeista ulos tai ei. Ja koska emme päässeet matkustamaan Saudi-Arabian kuningaskunnan ulkopuolelle, päätimme tehdä ison road tripin täällä Saudeissa. Olemme asuneet Saudi-Arabiassa jo kuusi vuotta, joten oli jo korkea aika lähteä tutkimaan laajemmin tätä isoa maata, jossa ei juurikaan ole vieläkään maan ulkopuolista turismia, paitsi joka vuotiset pyhiinvaeltajat. Yritystä turismin aloitukseen oli viime syksynä jolloin turistiviisumi lanseerattiin ja joitakin ulkomaalaisia turisteja tulikin maahan. Mutta korona teki stopin turismille täälläkin, joten nyt maassa matkustavat vain Saudit ja ne ulkomaalaiset, jotka ovat jääneet tänne jumiin – kuten me.

Matkareitiksi valikoitui koti – Riad – Abha – Jeddah – Taif – Riad – koti. Käsittelen tässä blogikirjoituksessa matkan ensimmäistä pätkää, Riadia ja erityisesti Abhaa ja sen ympäristöä. Riadiin meiltä ajaa neljä-viisi tuntia, vähän riippuen siitä kuinka pahat ruuhkat pääkaupungissa on. Vietimme ensimmäisen yön Riadissa ja ostimme sieltä vähän vielä eväitä ja tarvikkeita matkaa varten. Riadista Abhaan matkaa on minimissään 10 tuntia, ja meillä meni matkaan muutaman pysähdyksen kanssa lähes 12 tuntia. Se oli pitkä päivä, ja rankin koko matkalla. Riadissa maasto on vielä aika lailla punaista autiomaata, mutta sielläkin on joitakin jyrkkiä kallioita (esimerkiksi Edge of the world, jossa kävimme viime vuonna). Abha sen sijaan on jo korkella vuoristossa ja huomattavan paljon vihreämpää seutua. Matkalla Riadista Abhaan näimme kuinka autiomaa vaihtui pikkuhiljaa kiviseksi ylängöksi ja lopulta ihan oikeaksi vuoristoksi – ja tiet muuttuivat kapeammiksi vuoristoteiksi. Pitkiä matkoja oli täysin asumatonta seutua. Lähinnä näimme kameleita, lampaita ja vuohia.

Saudit pakenevat mielellään vuoristoon kesällä, ja se on ymmärrettävää. Meillä itärannikolla on kesällä aina yli 40 astetta päivällä lämmintä, pahimmillaan lähempänä 50 astetta. Abhassa oli 19 astetta ja satoi hieman kun saavuimme sinne illalla. Päivällä lämpötila oli mukava 20-30 astetta, ja mitä korkeammalle vuorille meni, sitä kylmempi luonnollisesti oli. Meillä oli kaksi kokonaista päivää Abhassa, ja ensimmäisenä päivänä kävimme tutustumassa kylään nimeltä Rijal Almaa. Se on vanha kylä paikalla jossa on ollut asutusta tuhansien vuosien ajan – sen kautta on kulkenut mm. kauppakaravaaneja kameleineen Medinasta ja Mekasta kohti Jemeniä ja Omania. Rijaj Almaa kutsutaan joskus piparkakkukyläksi rakennustyylin vuoksi: talot ovat tummanruskeita ja niissä on erivärisiä pieniä ikkunoita. Rijaj Almassa saimme aika rauhassa tutkia paikkaa. Vaikka kyseessä on turistipaikka ja vaikka siellä oli aika paljonkin ihmisiä, siellä ei ollut varsinaisesti opastusta eikä monia (suomalaisittain) vaarallisia paikkoja ollut mitenkään aidattu. Ihan korkeimpaan taloon pääsi kapuamaan, vaikka portaissa ei ollut kaiteita ja talossa oli lattia osin romahtanut ja parvekkeelle emme uskaltaneet ollenkaan sen heppoisen olemuksen vuoksi. Matka Rijaj Almaan oli varsinainen nähtävyys itsessään, varsinkin viimeiset 15 kilometriä jotka tultiin alas vuorelta aikamoista serpentiinitietä. Puolivälissä vuorta oli pysähtymispaikka, jossa monet viilentelivät ylikuumentuneita jarrujaan heittämällä vettä niiden päälle. Meidän maastoautossamme alennusvaihteen ja moottorijarrutuksen ansiosta jarrut onneksi kestivät varsin hyvin. Minä ainoastaan roikuin kauhukahvassa…

Kävimme samalla reissulla myös niin sanotulla pilvibulevardilla, Cloud cornichella, joka puolestaan oli korkealla Rijaj Almaan yläpuolella. Itse asiassa niin korkealla, että siellä pilvet pyyhkivät tietä säännöllisesti, siitä nimi. Paikalliset olivat kerääntyneet vuorille sankoin joukoin piknikille. Me pysähdyimme matkalla ostamaan kukkaseppäleet minulle ja tyttärelle. Olimme nähneet niitä runsaasti Rijaj Almaassa sekä miehillä että naisilla, ja olin jo etukäteen lukenut kuinka Aseer-alueella (jonka pääkaupunki Abha on) on perinteenä pitää kukkaseppeleitä, tosiaan myös miesten. Pieni seppeleiden myyjäpoika ei puhunut luonnollisesti sanaakaan englantia ja koska me olimme ainoat länsimaalaiset kilometrien säteellä, luulen että ylihintaa tuli maksettua seppeleistä. Pilvibulevardilla huomasin myös, kuinka eräs paikallinen nainen abayassaan ja niqabissaan heilutteli abayaansa minulle ja puhui jotain arabiaksi. Hymyilin ja pudistin päätäni. Olen kulkenut koko kesän ilman abayaa täällä itärannikolla, pukeutunut peittävästi toki. Länsirannikolla näkee aika paljon rennompaa pukeutumista paitsi ekspateilla myös saudinaisilla, jotka saattavat kulkea esim. abaya auki. Tällä Rijaj Almaan ja pilvibulevardin reissulla minulla oli päällä keltavalkoinen maksimekko ja farkkutakki, ja voin sanoa että aikalailla erosin kaikista muista naisista. Abhassa melkein kaikilla naisilla oli musta abaya ja niqab, vain ihan muutamalla arabinaisella oli vain päähuivi, niin että kasvot näkyivät. Lisäksi näimme Rijaj Almaassa ainoastaan yhden toisen länkkäriperheen, muuten paikalla oli vain saudeja. Meitä siis tuijotettiin koko loman ajan aika pitkään, ja lapsia toki myös ihasteltiin. Usein kun käänsin päätäni huomasin että minua ja/tai lapsia kuvattiin salaa. Olimme siis itse varsinainen nähtävyys näiden kaikkien upeiden paikkojen keskellä.

Toisena Abhan päivänä ajoimme Al Habala -nimiseen paikkaan. Sekin on vanha kylä, joka sijaitsee erikoisessa paikassa vuoren rinteellä. Siellä on asunut miesten yhteisö 80-luvulle saakka, ja he ovat laskeutuneet kylään 300 metriä suoraa jyrkännettä alas köysitikkailla – muuten kylään ei olekaan päässyt. Nykyään kylä on tyhjillään, ja sinne pääsee köysiradalla. Köysiradat olivat yllättävän suosittuja täällä päin maata, menimme köysiradalla myös Abhassa kaupunkia katsellen. Al Habalan kylään ei päässyt korona-rajoitusten vuoksi kävelemään, joten saimme ihailla sitä ainoastaan köysiradan kyydistä. Läheisessä luonnonpuistossa pidimme piknik-lounasta, ja ihmettelimme sitä miksi Saudi-Arabia on niin roskainen maa. Kaiken luonnonkauneuden keskellä se todella iskee silmään kuinka kaikki paikat ovat täynnä roskia – tyhjiä vesipulloja, muovipusseja, puoliksi syötyjä eväitä ja grillattuja kokonaisia eläimiä, autonrenkaita, huonekaluja, you name it. On ihan tavallista nähdä kuinka porukka heittää autosta roskat kadulle ajaessaan, ja tosiaan luontoon dumpataan säälittä ihan kaikki roskat. Al Habalasta matkalla takaisin Abhaan näimme onneksi muutakin kuin roskia. Alueella kasvatetaan runsaasti hedelmiä ja kasviksia, onhan alue Saudi-Arabian mittapuulla varsin vihreää ja hedelmällistä. Mekin pysähdyimme ostamaan hedelmiä katumyyjältä vielä matkalla hotellille.

Ensi kerralla: matka Punaiselle merelle ja Jeddan nähtävyydet!

Serpentiinitie matkalla Rijaj Almaan, Rijaj Alma, vuorien apinoita, köysiradalla Al Habalaan.

Expat-elämän loppu (?)

Meneillään oleva korona-pandemia on vaikuttanut koko maailmaan suuresti, ja lopulliset vaikutukset näkyvät vasta vuosien päästä, kun toivottavasti tilanne on saatu enemmän hallintaan. Tätä kirjoittaessa toinen aalto on pyyhkäisemässä yli Euroopan, ja meillä täällä Saudeissa ollaan jonkinlaisessa suvantovaiheessa. Täällä on ollut viime kuukaudet todella paljon tautitapauksia, joten meillä suvantovaihe tarkoittaa sitä että uusia tautitapauksia on reilu tuhat päivässä, kun parhaimmillaan niitä oli lähes 5000. Ei voida siis sanoa, että täälläkään voitaisiin vielä huokaista helpotuksesta.

Kun epidemia alkoi maaliskuussa, en pahimmissa painajaisissanikaan ajatellut tilanteen olevan yhä näin paha elokuun puolessavälissä. Kaikki varmasti ajattelivat että jos pari kuukautta elämme lainkuuliaisesti, syksyllä normaali elämä palaa – pääsemme Bahrainiin brunssille, koulut aukeavat, miehet palaavat työpaikoilleen. Sen sijaan Saudi-Arabia on yhä suljettu maa, josta ulos matkustaminen on vaikeaa. Saudi-Arabian kansalaiset saavat palata maahan erityisillä lennoilla tai tietyissä rajanylityspisteissä maarajoilla. Expateilla tilanne on hieman toinen. Tietyt firmat tuovat työntekijöitään ja heidän perheenjäseniään maahan erityisillä yksityislennoilla, ja ulos maasta pääsee tällä hetkellä vain niin sanotuilla evakuointilennoilla, joille täytyy anoa pääsyä oman maan suurlähetystön kautta. Lento on meille expateille yhdensuuntainen, eli jos maasta päättää lähteä, ei ole takuita että pääsee enää takaisin maahan sisään.

Matkustamisen ja koko tilanteen vaikeus sai kokonaan uudenlaisia kierroksia kun isäni kuoli muutama viikko sitten. Suomeen pääsy tässä tilanteessa on hankalaa, vaikka kuinka haluaisin matkustaa. Kävimme läpi kaikki skenaariot: minä lennän yksin lasten kanssa evakuointilennolla (jos sellaiselle pääsisimme, niihin on pitkät jonot), ja mahdollisuutena olisi se että emme pääsisi moneen kuukauteen olemaan yhdessä mieheni kanssa. Tai sitten lennämme kaikki evakuointilennolla, jolloin riskinä olisi se että jäämme kaikki Suomeen jumiin ja mies menettää työpaikkansa. Tai että mies irtisanoutuu työstään, pakkaamme kamat ja teemme niin sanotun final exitin – jätämme Saudi-Arabian taakse kokonaan ja muutamme takaisin Suomeen. Viimeinen vaihtoehto on viime aikoina tuntunut enemmän ja enemmän houkuttelevalta, mutta minulla ei ole ollut jaksamista tehdä niin isoa elämänmuutosta tässä viime viikkojen aikana. Viimeiseen asti seurasimme josko kansainväliset lennot kuitenkin aukeaisivat ja pääsisimme isäni hautajaisiin, mutta rajat pysyvät yhä kiinni. Lisäksi Suomi vihdoin ymmärsi tiukentaa omaa rajapolitiikkaansa ja alkaa seurata paremmin riskimaista saapuvien karanteenia, ja me tulisimme tietysti Suomen näkökulmasta riskimaasta ja meitä odottaisi karanteeni. Päätös oli mielestäni kyllä oikea, Suomen tautilukemat ovat kuitenkin vielä hallittavissa, jos vain siellä ollaan tarkkana tilanteen kanssa. Mutta kaikki tämä tarkoittaa sitä, että en pääse oman isäni hautajaisiin, enkä auttamaan perhettäni kaikessa käytännön järjestelyssä mitä tilanne vaatii.

Paitsi että mietin expat-elämän loppua omalla kohdallani, olen viime aikoina miettinyt sitä laajemmassakin mittakaavassa. Pandemia on osoittanut millaisia vaikeuksia meillä kansainvälisillä työntekijöillä ja heidän perheillään on silloin, kun matkustaminen ei olekaan enää mahdollista. Expat-elämä tässä laajuudessa on ollut oikeastaan mahdollista vain siksi, että lentäminen on ollut melko edullista ja joka paikkaan on päässyt melko nopeasti tarvittaessa. Pandemia pysäytti kaiken tämän. Mieheni lensi ennen lähes joka kuukausi työmatkoilleen, parhaimpina kuukausina useamman kerran. Nyt hän on ollut kotitoimistossa maaliskuun lopusta lähtien eikä paluuta työpaikalle ole tiedossa lähitulevaisuudessa. Meillä oli tapana käydä Suomessa ainakin kerran, useimmiten kaksi kertaa vuodessa. Nyt emme tiedä koska pääsemme seuraavan kerran Suomeen. Meillä on täällä leiri täynnä rikkinäisiä perheitä, joissa joku osapuoli on jäänyt jumiin jonnekin päin maailmaa. Naapurin kampaajarouva on Skotlannissa pyörittämässä kampaamoaan, ja hänen 10-vuotias tyttärensä ja miehensä ovat täällä Saudi-Arabiassa. He ovat olleet erossa maaliskuusta saakka. Toinen naapurin rouva tyttärineen pääsi työnantajan erikoiskuljetuksella Bahrainista Saudeihin kesäkuussa, oltuaan kuukausikaupalla erossa miehestään ja seikkailtuaan Englannin ja Bahrainin välillä useamman kerran. Ystäväni lähti synnyttämään kolmatta lastaan Englantiin maaliskuussa, ja on yhä sillä matkallaan. Isä ei ole vielä nähnyt uusinta tulokasta muuten kuin Skypen ja Zoomin avulla. Voisin jatkaa listaa loputtomiin. Sitten on tapauksia, joissa perheet miettivät kuumeisesti uskaltavatko he lähettää lapsensa nyt syksyllä boarding schooliin (sisäoppilaitokseen) tai collegeen ulkomaille. Aikaisemmin asiaa ei tarvinnut miettiä siltä kannalta että jos lähetän lapseni ulkomaille, olenko valmis siihen että en näe häntä vaikkapa vuoteen. Expat-äidit lensivät ennen mantereiden välejä vieden lapsiaan kouluun ja hakien heitä lomilla takaisin Saudeihin. Nyt kun matkustaminen on mitä on, aika moni expat-perhe varmasti miettii onko tämä elämä kuitenkaan hyvän palkan ja erinomaisten työetujen arvoista. Lisäksi monet firmat ovat joutuneet irtisanomaan väkeään, erityisesti kalliita expateja, joten en voi olla ajattelematta että expat-elämä tällaisena kuin me olemme sen kokeneet on loppumassa. Ja ehkä se ei ole pelkästään huono asia, onhan maapallon kannalta parempi jos yksi etuoikeutettu ihmisryhmä ei lentäisi ja matkustaisi niin paljon.

Saudi summer

Saudi summer on tämän lomakauden kuumin (monellakin tapaa) kampanja: koska Saudi-Arabian rajat pysyvät yhä kiinni, kansalaisia ja meitä maahan jumiin jääneitä ekspateja houkutellaan tutustumaan kotimaanmatkailuun. Eikä siinä mitään, Saudi-Arabia on iso maa jossa on paljon nähtävää, ja nyt kun turismi on jonkinlaisessa nupussaan paikkoihin on helpompi tutustua kuin vaikkapa kuusi vuotta sitten kun saavuimme maahan. Mutta ulkona on joka päivä sellainen 45 astetta lämmintä ja maassa todetaan joka päivä uusia korona-tapauksia 3000 – 4000 kappaletta, ja nämä kaksi asiaa hieman laimentavat ainakin minun hinkuani lähteä lomailemaan Saudeissa. Etelässä Jemenin rajalla olisi vuoristoa ja siten vähän kylmempää ilmatilaa, mutta Jemenin rajalle ei ehkä ole viisasta mennä juuri nyt pyörimään. Haluaisin käydä Al-Ulassa (Jordanin Petraa muistuttava ikivanha kivimonumentti), mutta se on yhä kiinni turisteja varten tehtävien rakennustöiden vuoksi – paikalle on suunnitteilla ainakin hotelleja ja ravintoloita – ja jälleen kerran, on ihan todella kuuma samoilla aavikolla tähän aikaan vuodesta. Jeddaan länsirannikolle olisi kiva mennä, siellä olisi hienoa Punaisen meren sukellusta jne., mutta länsirannikolla ja Riadissa on koko ajan ollut kaikista pahimmat koronan madonluvut.

Meillä olisi kesäloma buukattuna elokuun puolesta välistä eteenpäin. Se samainen loma, joka meidän piti pitää maaliskuussa ja lentää Suomeen. Toiveissa olisi yhä päästä Suomeen, mutta en tiedä onko se mahdollista. Huhumylly käy kovana siitä milloin kansainväliset lennot taas aukeavat, päivämäärä jota olemme kuulleet on 1.8. Mutta vaikka maasta pääsisikin ulos, ei ole mitenkään sanottua että takaisin pääsee niin helposti, varsinkin kun emme ole Saudi-Arabian kansalaisia. Tällä hetkellä evakuointilennot ovat olleet yhdensuuntaisia, eli takaisin ei ole ollut tulemista. Suomessa meillä saattaisi hyvinkin olla edessä joko karanteeni tai koronatesti (näistä kahdesta ottaisin mieluummin jälkimmäisen, sillä kahden viikon karanteeni kolmen viikon lomasta on aika iso siivu). Jos pääsisimme vielä takaisin Saudeihin, täällä voisi olla myös vuorossa 14 vuorokauden kotikaranteeni. Joten suoraan sanottuna en tiedä kannattaako lähteä täältä yhtään mihinkään, juuri nyt.

Viime viikot ovat olleet muutenkin aikamoista tunteiden vuoristorataa kaikin puolin ja mietittävää on riittänyt. Miehen työpaikalla oli mittavat irtisanomiset, ja vaikka mies on yhä töissä, todella moni tuttumme sai kenkää. Ja täällä ei ole mitään yt-käytäntöjä vaan lähtö tulee nopeasti ja varoittamatta. Aika on sanalla sanoen haastava pakata kamppeensa ja lähteä maasta – sillä maasta on lähdettävä kun töitä ei enää ole. Monet yrittävät myydä autojaan ja muuta omaisuuttaan, mitä eivät voi ottaa mukaan. Näin korona-aikaan ostovoima ei kuitenkaan ole parhaimmalla tasolla, joten voi olla aika hankala päästä eroon vaikkapa käytetystä autosta. Synkin tilanne on niillä jotka ovat yhä ulkomailla jumissa ja ovat irtisanottuja, he eivät pääse edes maahan enää sisään hoitamaan asioitaan vaan firma pakkaa heidän tavaransa ja lähettää ne heille.

Viimeksi kirjoitin siitä kuinka meidän tuli palata normaaliin elämään 21.6. alkaen, ja ihmeekseni aika moni asia normalisoituikin kesäkuun lopussa. Meidän leiri aukesi jälleen vierailijoille, joten Susan tuli meille töihin takaisin. Myös leirin uima-altaat aukesivat jälleen ilman vuoronumeroja ja kuntosalikin aukesi viimein. Viime viikolla palasinkin treenaamaan PT:ni Mohamedin kanssa. Kunto ei ollut kovin kaksinen… onneksi olin sentään käynyt tiuhaan kävelemässä näinä kuukausina. Sitten tuli vielä tieto että tyttären koulu avaisi ovensa 19.7., tosin vain kesäleirinä ja tiukoin turvajärjestelyin. Odotamme yhä lisätietoa tästä.

Kaikki tuntui tosiaan normalisoituvan pikkuhiljaa, mutta tuntui – ja tuntuu – jotenkin hullulta että yhteiskunta aukesi näinkin paljon, kun koronaluvut ovat yhä niin korkeita täällä. Return carefully on se lause jota täällä on toitotettu. Ja niinpä sitten kaiken tämän normaaliin paluun keskellä tällä viikolla tulikin tieto, että leirimme asukkaalla on todettu positiivinen koronanäyte. Kuntosali ja ravintola menivät heti kiinni, varsinkin kun kyseinen henkilö oli ehtinyt vierailla salilla ennen näytteen ottamista. Sairastuneen henkilöllisyys selvisi minulle melko nopeasti, asumme melko pienessä yhteisössä ja täällä on vaikea pitää mitään salassa. Hän tai hänen perheensä eivät ole meidän ystäväpiirissämme, mutta tunnemme ihmisiä jotka ovat olleet tekemisissä ko. perheen kanssa. Minä ja mieheni olemme molemmat myös olleet viikon sisällä salilla, joten on pieni mahdollisuus että tauti on tarttunut meillekin. Olemmekin nyt vapaaehtoisesti olleet lähinnä kotona ja karsineet sosiaaliset kontaktit minimiin. Susan on ollut kotona pari päivää, hän pelkää tartuntaa tosissaan koska hänen miehensä on ollut niin sairas. Mohamed ei luonnollisesti pääse treenaamaan kanssani kun sali on kiinni, ja tyttären pienet kaverisynttärit piti perua myös tältä viikolta. Eipä sillä että vieraita olisi tullutkaan, suurin osa leirimme asukkaista on varmasti tämän ja ensi viikon aika hissukseen. Meillä ei ole ollut mitään oireita, mutta myös leirimme korona-potilas on ollut käsittääkseni oireeton – hänet oli testattu ainoastaan siksi että hänen työkaverinsa oli sairastunut.

Nyt sitten vain odotellaan. Vähän käy sääliksi meidän korona-potilastamme, sillä tosiaan suurin osa tietää kenestä on kyse ja siinä on aikamoinen sosiaalinen stigma. Jotkut varmasti ajattelevat, että tuo toi koronan meidän lintukotoomme, kiitos vaan. Ja aikamoista naapurikyttäystä on varmasti luvassa lähipäivinä. Kyllä itsekin kurtistin kulmiani kun näin että altaalla oli torstaina juhlat, koska juuri nyt olisi mielestäni hyvä välttää moista. Mutta pitää olla nyt varovainen ettei koko homma mene noitavainoiksi missä porukkaa ilmiannetaan sosiaalisen eristäytymisen puutteesta. Se ei varmasti tekisi hyvää yhteisölle. Elämme erikoisia aikoja!

Odottavan aika on pitkä

Blogistani on tullut viime kuukausina Saudi-Arabian korona-tilannetta tiukasti seuraava julkaisu, mikä on sinänsä ymmärrettävää, onhan korona ja sen mukanaan tulleet rajoitukset olleet elämäämme mullistavia monella tapaa. Mutta vähän jo alkaa olla väsymystä koko virukseen ja kaikkeen mitä se on tuonut tullessaan – mieluummin kirjoittaisin jostain ihan muusta, ja kaikista eniten toivoisin että elämä voisi taas olla normaalimpaa. Olemme jo yli kolme kuukautta eläneet erikoistilassa.

Viimeksi arvuuttelin mitä tulee tapahtumaan eidin jälkeen. Osin arvaukseni menivät oikeaan, osin väärään – helpotuksia tuli enemmän kuin olin ajatellut, mutta toisaalta mieheni ei ole vieläkään palannut toimistolle vaan kotityöt jatkuvat. Tunne onkin että etätyö on viimein lyönyt läpi Saudi-Arabiassakin, missä tyypillisesti on ollut työpöydän ääressä, toimistossa, viihtymisen kulttuuri ja etätyötä on vieroksuttu.

Lockdownin vaiheet, inshallah

Tästä oheisesta kuvasta näette, minkälaisia helpotuksia meille tuli eidin loputtua. Ulkonaliikkumiskielto on nyt ajalla 06.00-20.00, ravintolat aukesivat, moskeijat aukesivat (paitsi Mekassa ja Medinassa, joissa tautitilanne on vielä vaikea), saamme liikkua oman kaupungin ulkopuolella ja kotimaan lennot alkoivat taas. Vastineeksi meille tuli maskipakko julkisilla paikoilla, 1000 rialin ja mahdollisen karkoituksen pelotteella, olemmehan maassa jossa rangaistukset ovat aina aika kovia. Maskipakosta liikkuu monenlaista huhua, jotkut tulkitsevat asiaa niin että aina kun on oman kodin ulkopuolella sitä tulisi käyttää, olit sitten autossa, kävelemässä yksin tai urheilemassa. Me olemme maskeja käyttäneet kaupoissa käydessä, ja nyt viime viikolla kävimme ensimmäistä kertaa koko perhe kahvilla ja leivoksilla ostarin kahvilassa. Myös lapset pitivät maskeja tällä reissulla, vaikkakin kaksivuotias poika ei siitä erityisemmin välitä. Tytär pitää sitä yllättävän kuuliaisesti. Kahvilassa toki maskin sai ottaa pois syödessä, istuimmehan omassa pöydässä yksinäisyydessä (pöytiä on vähennetty turvavälien pitämiseksi) ja menukin piti ladata viivakoodilla omaan kännykkään. Elektroninen menu saattaa olla tulevaisuuden juttu. Kahvilareissulla jälleen useampi paikallinen olisi myös hirveän mielellään tullut taputtelemaan ja suukottelemaan vaaleita lapsiamme – jotkut asiat eivät tunnu muuttuvan koronasta huolimatta.

Ja sen, että sosiaalinen eristäytyminen ei ole ehkä mennyt ihan 100 % jakeluun kaikilla täällä, näkee tautiluvuista. Eidin ja täydellisen ulkonaliikkumiskiellon aikana luvut lähtivät hyvään laskuun, mutta sitten kun ulkonaliikkumiskieltoa höllennettiin, luvut ovat lähteneet puolestaan jyrkkään nousuun. Tällä viikolla uusia sairastuneita on ollut joka päivä yli 3000, pahimmillaan lähes 4000 päivässä. Kuolleita ei ole vieläkään hälyttävästi, mikä kertoo osaltaan siitä että täällä testataan paljon ja myös niitä, joilla ei ole oireita. Nyt myös tauti leviää nimenomaan saudien keskuudessa, kun se alkuun levisi erityisesti (köyhien) siirtotyöläisten keskuudesssa. Kun katsoo näitä lukuja ja katsoo tuosta ylläolevasta kaaviosta että 21.6. pitäisi meille koittaa normalcy, normaalit ajat, ei tarvitse olla kovinkaan pessimismiin taipuvainen jos ajattelee että ehkä ihan normaaliin päiväjärjestykseen ei vielä viikon päästä palata.

Huhumylly käy kiivaana, niin kuin aina täällä, siitä mitä nyt sitten tapahtuu. Osa suurlähetystöistä on varoittanut jo kansalaisiaan siitä, että uusi lockdown, täydellinen ulkonaliikkumiskielto, on tulossa. Toisaalta monet arvioivat että silta Bahrainiin, causeway, aukeaisi jälleen, tosin luultavasti vain harvoille ja valituille kuten bahrainilaisille jotka ovat jääneet jumiin tänne ja mahdollisesti armeijan henkilökunnalle (molemmissa maissa on paljon brittiarmeijan henkilökuntaa). Kansainvälisten lentojen huhutaan alkavan lentää 1.8. alkaen, nythän täältä on päässyt pois ainoastaan ja vain eri maiden järjestämillä evakuointilennoilla. Mutta hirveän vaikea tietää mitä voisi tapahtua nyt, asiat voivat mennä suuntaan tai toiseen. Tuntuu, että fokus täällä on siirtynyt pikkuhiljaa taudin täydellisestä tukahduttamisesta – se juna meni jo, tapauksia on yli 100 000 – siihen että taudin kanssa voitaisiin elää. Yhteiskunnan on pakko varovasti avautua, sillä yhteiskunnan sulkemisen seuraukset ovat jo nyt olleet rankkoja, niin kansantalouden kuin yksilöidenkin kannalta.

Meidän leirinkin pitäisi avautua ulkopuolisille vieraille 21.6. alkaen, mikä tarkoittaisi sitä että nanny Susan voisi tulla takaisin töihin. Jee! Mutta kuten sanottua, en pidätä hengitystäni sen suhteen että näin voisi oikeasti tapahtua. Kotileirissämme uima-altaat (meillä on kaksi allasta, toinen kaikille, toinen vain aikuisille) aukesivat viime kuun lopussa, mutta maksimissaan viisi henkilöä saa olla altaalla samaan aikaan ja uima-aika pitää varata etukäteen. Kaikki aurinkotuolit on siivottu pois, eikä vessaan tai suihkuun pääse. Nyt on jo tosi kuumia päiviä, joka päivä on yli 40 astetta, joten olemme varanneet melko tiuhaan uimavuoroja. On kiva että lapsillakin on jotain ulkotekemistä. Viikonloppuisin vuorot ovat olleet vaikeampia saada, mutta arkisin olen käynyt lähes joka aamu uimassa lasten kanssa sillä välin kun mies puurtaa kotitoimistossa. Kaikesta aurinkorasvasta ja varjossa pysyttelystä huolimatta meillä kaikilla alkaa olla melkoiset rusketusrajat. Ja en odota että kovin pitkälle omalta uima-altaalta päästään ainakaan hetkeen, joten tämä kesä mennee suureksi osaksi uidessa ja kotona hengatessa.

Staycation

Ramadan on loppu tältä vuodelta, ja ramadanin päättävä juhla Eid al-Fitr alkoi Saudi-Arabiassa eilen sunnuntaina. Eid oli ensin merkitty alkamaan jo lauantaina, mutta koska uuden kuun sirppiä ei nähty perjantai-iltana, meillä Eid alkoi sitten vasta sunnuntaina. Eidin myötä alkoi taas myös totaalinen ulkonaliikkumiskielto. Viimeksi arvuuttelin mitä tulisi tapahtumaan kahden viikon helpotetun ulkonaliikkumiskiellon jälkeen (ulkoilla sai rajoitetusti aikavälillä 09-17), ja vastaus oli se, että sama helpotettu ulkonaliikkumiskielto jatkuisi eidin alkuun saakka. Eid mennään täydellä ulkonaliikkumiskiellolla koko Saudi-Arabiassa, ja oikeastaan ymmärrän syyn siihen. Ramadanin päättävä Eid on juhla-arvoltaan kuin meidän joulu. Eidin aamuna perinteisesti kylvetään, pukeudutaan uusiin vaatteisiin ja lähdetään moskeijaan rukoilemaan, sen jälkeen kokoonnutaan syömään juhla-aamupalaa sukulaisten ja ystävien kanssa. Lapset ja aikuisetkin saavat lahjoja, ja paljon vieraillaan myös naapureiden luona. Luonnollisesti tänä eidinä suurinta osaa näistä traditioista on täytynyt muuttaa ulkonaliikkumiskiellon vuoksi – rukoilu ja ruokailu tapahtuvat kotona, oman ydinperheen ulkopuolisia pitäisi nähdä vain etäyhteyksien avulla ja naapureita ei pitäisi mennä morjestemaan kauempaa kuin omalta takapihalta.

Eidinä kaikilla on yleensä myös lomaa 3-4 päivän ajan, ja niin myös miehelläni. Mieheni tosin on ollut jo kahden kuukauden ajan lähinnä kotona töissä, joten ainoa ero tässä lomalla on nyt se, että hän ei puhu koko ajan työpuheluita tai naputa sähköposteja työkoneellaan. Mikä on tietysti mukavaa, lapsilla oli varsinkin alkuun hankalaa ymmärtää sitä että iskä on kotona mutta ei ehdikään leikkiä heidän kanssaan. Nyt lomalla on ollut ainakin enemmän yhteistä perheaikaa. Yleensä Eid-lomalla olemme matkustaneet jonnekin, ja mieluusti jonnekin vähän viileämpään ilmanalaan, mutta nyt emme voi lähteä edes ulos omasta leiristä kuin hoitamaan ruokaostoksia ja käymään apteekissa. Olemmekin nyt viettämässä todellista staycationia, kotilomaa. Onneksi, onneksi leirin uima-altaat (meillä on kaksi ulkoallasta, toinen perheille ja toinen, pienempi pelkästään aikuisille) avasivat uudelleen ovensa 1,5 kuukauden kiinniolon jälkeen. Mutta koska korona-virus ja sosiaalinen eristäytyminen, uimassa saa olla maksimissaan 5 henkilöä kerrallaan, uimatunti pitää varata etukäteen, aurinkotuolit on poistettu alueelta, ja wc ja suihkut on kiinni. Olemme silti ottaneet tämän mahdollisuuden uimiseen vastaan innolla ja olemme itse asiassa olleet lähesjoka päivä uimassa sen jälkeen kun uima-altaat avattiin. Ulkoilu alkaa muuten olla aika tuskaista, sillä kesä ja kesän lämpötilat ovat saapuneet. Joka päivä on ollut 40 astetta tai enemmän, joten esimerkiksi pyöräilemään pitää mennä joko hyvin aikaisin aamulla tai myöhään illalla. Päivät ovat pitkiä kökkiä sisällä kotona kahden lapsen kanssa ja uiminen tuo paljon kaivattua vaihtelua arkeen.

Tämän eid-loman ulkonaliikkumiskiellon aikana meidän pitäisi ilmeisesti käyttää appia, kännykkäsovellusta, pyytääkseemme lupa ulkona liikkumiseen. Meidän leirissämme saa tuttuun tapaan ulkoilla vapaasti, mutta jos haluaisi käydä vaikka ruokakaupassa, appin kautta pitäisi pyytää lupa ulkona käymiseen. Kokeilimme appia yksi päivä mieheni kanssa ja se antaa 3 tunnin aikaikkunan käydä ulkona, ja 3 kilometrin säteellä kotoamme. Onneksi tässä on useampikin ruokakauppa aika lähellä. Koska lapset eivät pääse sisälle kauppoihin, ei edes useimpiin ruokakauppoihin, mieheni saa käydä taas yksin kaupassa. Ylipäätään täyden ulkonaliikkumiskiellon aikana vain yksi perheenjäsen saisi olla ulkona kerrallaan, joten jos mieheni lähtee lähipäivinä täydentämään ruokavarastojamme, minä jään suosiolla kotiin lasten kanssa. Ostimme viime viikolla sen verran runsaasti ruokaa (myös pakkaseen) että periaatteessa selviäisimme eidin loppuun näillä elintarvikkeilla, mutta jotkut tuoreet ruoka-aineet alkavat olla lopussa, joten kenties yksi kauppareissu täytyy tässä eidin aikana tehdä.

Seuraava kysymys on sitten mitä eidin jälkeen tapahtuu. Jatkuuko täysi ulkonaliikkumiskielto? Tuleeko meille taas osa-aikainen ulkonaliikkumiskielto? Alkavatko Saudi-Arabian sisäiset lennot pyöriä 1.6., kuten eräässä uutisessa – joka sittemmin teilattiin valeuutiseksi – väitettiin? Oma arvaukseni on, että osa-aikainen ulkonaliikkumiskielto jatkuu, ehkä tietyin helpotuksin. Kaupat ja ostarit saanevat avata ovensa samoin rajoituksin kuin ennen eidiä. Luulen, että pian myös ihmiset alkavat palata työpaikoilleen, uskon myös mieheni etätyöskentelyn loppuvan eidin jälkeen. Paljon tietysti riippuu siitä, miten tilanne kehittyy. Täällä on testattu paljon ihmisiä, ja luvut ovat olleet monta viikkoa korkeita, tänäänkin sairastuneita on tullut yli 2000 lisää (vaikkakin tänään on neljäs perättäinen päivä kun luvut ovat pienessä laskussa, joka on ainakin jotakin). Kaikenkaikkiaan sairastuneita on noin 75 000 Saudi-Arabiassa. Toisaalta kuolleita on vain suunnilleen 400, ainakin virallisten tietojen mukaan.

Joka tapauksessa luulen, että Saudi-Arabiassakin on paineita avata yhteiskuntaa hieman ihan tiukimmasta lockdownista, ja siihen on kaksi syytä: ihmiset alkavat kyllästyä kuukausia jatkuneisiin rajoituksiin, ja toisaalta rahaa ei liiku tarpeeksi tässä tilanteessa ja talous kärsii. Suomessakin uutisoitiin siitä, kuinka kesäkuussa Saudi-Arabiassa arvonlisävero nousee 15 prosenttiin, mikä on iso hyppäys verrattuna siihen että koko arvonlisävero on ollut olemassa täällä vain pari vuotta. Täällä tarvitaan lisätuloja, erityisesti nyt kun öljyn hinta on alhaalla, ja yksi tapa kerätä rahaa on lisätä veroja. Mutta että verorahoja tulisi, ihmisten pitäisi päästä ostoksille – mikä on vähän vaikeaa täyden ulkonaliikkumiskiellon alla. Toki nettikaupat toimivat jossain määrin, mutta silti.

Vaikeinta tässä lockdownissa on se, kun ei tiedä miten kauan tätä jatkuu. Hieman kateellisena seuraamme uutisia Suomesta ja Euroopasta siitä kuinka monessa paikkaa pahimmat rajoitukset alkavat helpottaa. Meillä ei tosiaan ole kovasti helpotuksia ollut, ja niistä pienistäkin on iloittu kyllä kovasti. Ja tosiaan täytyy olla onnellinen siitä, että miehellä on töitä ja että olemme kaikki perusterveitä.

Keppiä vai porkkanaa?

Olemme eläneet nyt muutaman viikon ajan lievennetyn ulkonaliikkumiskiellon alaisina. Ulkoilla saa aikavälillä 09.00 – 17.00, ja osa kaupoista ja ostoskeskuksista on avannut jälleen ovensa, joskin tiukkojen rajoitusten kera. Kun tieto lievennyksestä tuli, aloin haaveilla reissusta autiomaahan, mutta se on jäänyt yhä haaveeksi. Emme nimittäin saisi poistua omasta kaupungista, ainakaan ilman hyvää syytä, joten emme ole päässeet autiomaahan tai minnekään muuallekaan kaupungin ulkopuolelle. Olemme sen sijaan käyneet muutaman kerran kävelemässä cornichella, kaupungin rantabulevardilla. Kun ajoimme sinne ensimmäisen kerran toissa viikonloppuna minua suorastaan jännitti. Olin ensimmäistä kertaa ulkona leiristämme kuukauteen, eivätkä lapsetkaan olleet olleet ulkona leiristä eivätkä edes istuneet autossa koko kuukautena – mieheni oli hoitanut ruokaostokset yksin käytännössä koko huhtikuun. Tytär tuijotti minua ihmeissään kun laitoin abayan päälle, sillä abayaakaan ei ollut tultua pidettyä koko kuukauteen. Ajoimme rantabulevardille kaupungin vanhan osan, souqin, kautta. Souqissa ihmisiä oli paljon kävelemässä, ostoksilla, ostamassa ruokaa jota myydään ravintoloiden ovelta tai ikkunoista – ravintolat saavat ainoastaan myydä ruokaa ulos, take awaynä. Katselin huuli pyöreänä tätä ihmisvilinää ja ihmettelin, miksi itse toteutan aika tiukkaa sosiaalista eristäytymistä kun kaupungilla meno näyttää olevan aivan toisenlaista.

Saudi-Arabiassa on testattu todella paljon ihmisiä viime viikkoina korona-viruksen osalta, ja luvut ovat olleet sen mukaisia. Joka päivä uusia tapauksia on ollut yli tuhat, ja kaikenkaikkiaan sairastuneita on jo yli 40 000 maassa. Kuolemantapauksia ei kuitenkaan ole kuin joitakin satoja, mikä on tietysti lohdullista. Voi tietysti olla että osa koronakuolemista jää merkitsemättä, mutta Saudi-Arabian väestö on pääosin hyvin nuorta, mikä voi selittää osin lukuja. Puolet väestöstä on alle 30-vuotiaita. Toinen tilastoista selviävä asia on se, että päivästä toiseen noin 80 % sairastuneista on expateja, vierastyöläisiä. Ja nyt puhutaan mitä luultavammin erilaisista expateista johon minä ja perheeni ja muut leirissämme asuvat perheet kuuluvat. Kyseessä lienee ne työläiset, jotka asuvat paljon köyhemmissä ja ahtaammissa oloissa kuin me. Kuten viimeksikin kirjoitin, on aika luonnollista että heidän joukossaan eristäytyminen ei ole niin helppoa, ja ehkä lääkäriinkään ei tule lähteneeksi niin helposti, kun rahaa ei ole ylenmäärin. Saudi-Arabia onkin tehnyt testauksia nyt työläisten asuinalueella, tullut mitä ilmeisemmin ihan ovelta ovelle testaamaan. Ja hoidon pitäisi ainakin osin olla ilmaista niille, jotka eivät siitä voi maksaa.

Ensimmäisellä matkallamme rantabulevardille aloin melkein itkeä kun minä ja tytär heitimme kengät jalasta ja kävelimme lyhyen matkaa rantahietikolla paljain varpain. Oli niin ihanaa olla ulkona, poissa omasta leiristä! Kuumahan täällä on, varsinkin päivällä, joten aikaraja 09-17 ei ole paras ulkoilulle. Lisäksi on Ramadan, joten ulkona ei saisi juoda tai syödä. Ulkoilut ovat tästä syystä olleet melko lyhyitä. Lisäksi joka kerta kun olemme rannalle käyneet, armeija on tullut melko pian tööttäilemään jeepeillään että hajaantukaa, yalla yalla, liikettä eteenpäin. Olen vähän ihmetellyt tätä, sillä en ole itse nähnyt mitään parveilua rannalla. Ihmiset liikkuvat oman perheen kesken, leikkipuistot on suljettu, enkä ole mitään juhlia tai isoja piknikejä nähnyt puistoissa tai rannoilla. Viime lauantaina olimme jälleen rannalla iltapäivällä, lapset tutkivat rapuja, medusoita ja simpukoita mieheni kanssa, ja minä päätin kävellä rantaa pitkin. Merivesi oli todella matalalla ja tuntui, että olisin voinut kävellä Bahrainiin saakka – mereen oli muodostunut pitkä niemenkärki, jota pitkin saattoi kävellä pitkälle avomerelle. Olin juuri siellä niemenkärjessä kun kuulin armeijan taas tulevan ja ilmoittavan arabiaksi kovaäänisellä että liikettä, pois rannalta. Näin mieheni ja lasten lähtevän autoa päin, ja lähdin itse melko kiireellä kävelemään kohti rantaa. Kuumahan siinä tuli melkein 40 asteen lämpötilassa, abaya päällä ravatessa puolijuoksua kohti autoa. Ja kieltämättä vähän kylmä hikikin siinä tuli, en halua joutua Saudi-Arabian armeijan kanssa mihinkään kahnauksiin.

On vähän epäselvää miksi armeija meitä sieltä rannalta komenteli pois. Ulkona pitäisi saada kyllä liikkua, kunhan muistaa olla kotona iltaviiteen mennessä ja pitää huolta siitä että ei mene liian lähelle muita. Luulen, että armeija on lähetetty partioimaan ennaltaehkäisevästi ja he melko helposti käskevät ketä tahansa rannalla kulkijaa poistumaan, jos he pelkäävät että ihmisiä alkaa kokoontua liikaa yhteen paikkaan. Saudi-Arabia ilmoitti viime viikolla kovista sakkotuomioista, jos sosiaalista eristäytymistä rikkoo. Esimerkiksi jos kutsuu kotiinsa oman perheen ulkopuolisia jäseniä, sakko on 10 000 rialia (eli noin 2500 euroa). Häistä tai muista isoista juhlista pamahtaa jo 30 000 rialin sakko, ja työntekijät voivat saada 50 000 rialin sakon jos kokoontuvat laittomasti esimerkiksi rakennustyömaalla. Jos sääntöjä rikkoo useamman kerran sakkotuomio voi tuplaantua ja lisäksi voi seurata muita seuraamuksia – oletan, että vankeustuomiokin on mahdollinen. Saudi-Arabia tuntuu tarjoavan taistelussa koronaa vastaan enemmän keppiä kuin porkkanaa, eikä luotto oman maan asukkaisiin näytä olevan korkealla.

Sakkojen ja rajoitusten vallitessa onkin mielestäni todella outoa, että ostoskeskukset saavat olla auki tänä aikana. Kävin eilen ensimmäistä kertaa kokeilemassa millaista on shoppailu tässä uudessa normaalissamme. Tein itse itselleni kasvomaskin vanhasta t-paidasta ja tyynyliinasta – kankaisia maskeja on ollut todella vaikea löytää täältä (kertakäyttöisiä kyllä saa) ja vaikka maskia ei virallisesti velvoiteta pitämään ellei ole itse sairas, aika monet maskia kuitenkin pitävät. Tiesin jo etukäteen että kauppakeskuksiin ja kauppoihin pääsyä rajoitetaan niin, että liian montaa ihmistä ei saisi olla samaan aikaan sisällä. Tiesin myös että alle 16-vuotiaat eivät ostariin pääse, joten mieheni lähti lasten kanssa ajelemaan ja käymään jollain hiekkakuopalla leikkimässä ulkoleluilla sillä välin kun minä astelin ostariin. Sisäänpääsyssä jokaisen piti seistä määrätyssä ruudussa ja odottaa vuoroaan, miehet ja naiset luonnollisesti omissa jonoissaan. Kaikilta mitattiin kuume ja jokainen kävi läpi käsien desinfoimisen eri vaiheet, jotka piti itse toistaa. Sitten työnnettiin kertakäyttöiset hanskat käteen, ja tsädäm, olin valmis ostoksille. Siinä sitten abaya päällä, kasvomaski naamalla ja kumihanskat kädessä mietin että tämä on absurdein ostoskokemukseni ikinä. Kauppa johon olisin halunnut mennä (olin etsimässä tiettyä vartalovoidetta) oli luonnollisesti kiinni, enkä tiennyt johtuiko se siitä että juuri sillä hetkellä oli vielä iltapäivän rukous käynnissä vai siitä että se oli todella jo kiinni. Päätin rukouksen loppua odotellessani astua viereiseen Zaraan, jonne näytti pääsevän rukouksesta huolimatta. Zarassa joka tolpanpäädyssä oli kyltit, joissa luki sekä arabiaksi että englanniksi että pidä fyysistä etäisyyttä muihin ostoksilla oleviin. Aina välillä kauppaa kierteli henkilökuntaa, jotka huutelivat samoja pyytöjä arabiaksi. Mutta kaikella tällä tuntui olevan aika vähän vaikutusta, sillä kauppa oli aivan täynnä naisia. Melkein syyllisenä valitsin yhden kesämekon ja kivan neuleen alennusmyynneistä – mietin koko ajan että miten voisin ostaa uusia vaatteita kun maailmassa on pandemia menossa? Koko ostoskokemuksen kruunasi se, että mallatessani neuletta itseni päälle peilin edessä (Saudeissahan ei usein ole sovituskoppeja, eikä ainakaan tässä tilanteessa), joku paikallinen nainen tuli koputtamaan minua olkapäähän ja kysymään, mistä olin löytänyt tuon neuleen, voisinko näyttää hänelle. Se siitä sosiaalisesta eristäytymisestä… vähän ennen neljää meidät myös käytännössä ajettiin ulos Zarasta ja koko ostarista, ja vaikka yritin seisoa kauempana muista ihmisistä, en voinut juurikaan väistellä kun monta sataa ihmistä tunki ulos samaan aikaan yhdestä ovesta. Ja se oli aika ahdistavaa. Shoppailut saavat kyllä jäädä väliin minulta vähäksi aikaa tämän kokemuksen jälkeen!

Nyt seuraamme jännityksellä mitä seuraavaksi. Ostareiden aukiolo ja lievennetty ulkonaliikkumiskielto on voimassa vain huomiseen saakka, sitten seuraa uudet ohjeet. Koska tautitapauksia on niin paljon, on vaikea uskoa että isoja lievennyksiä ainakaan tulisi. Ensi viikolla alkaa ramadanin lopettava eid-lomakin, enkä usko että sitä ennen kannattaa paljoa lieventää kokoontumisrajoituksia. Lähinnä toivon ettei tulisi isoja rajoituksia lisää, mutta mistäs sen taas tietää. Suomessa ja Euroopassa jo höllätään rajoituksia, täällä se kaikki tuntuu vielä kaukaiselta ajatukselta.

Ramadan, korona ja hippusellinen toivoa

Ramadan, muslimien pyhä paastokuukausi, alkoi Saudi-Arabiassa perjantaina (tai torstai-iltana, mutta perjantai oli ensimmäinen paastopäivä). Tämä on nyt jo viides ramadan jonka minä vietän Saudeissa, ja varmasti erikoisin tähän mennessä, kiitos koronan. Ramadanin aikaan muslimit tapaavat paljon sukulaisia ja ystäviä, mikä ei nyt ole niin hyvä idea, kun elämme sosiaalisen eristäytymisen aikaa. Yksi asia mikä on aina ollut hankalaa ramadanin suhteen on ollut ulkona syöminen, ainakin meille ei-muslimeille. Muslimithan paastoavat ramadanina päiväaikaan, eikä kaupungilla sovi meidänkään syödä tai juoda yleisillä paikoilla silloin. No, kaupungille ei nyt niin ole asiaa eikä ravintolatkaan ole auki, olemmehan huhtikuun alusta saakka olleet täyden ulkonaliikkumiskiellon alla, mutta osa ravintolaista on toimittanut yhä ruokaa kotiin. Ruoan tilaaminen ravintolasta saattaa olla nyt sitten vieläkin vaikeampaa kuin aiemmin. Yritimme tilata torstaina vielä pitsaa, juuri ennen ramadanin alkua, mutta emme pääseet millään läpi yhteenkään ravintolaan, vaikka aloitimme tilaamisen yrittämisen jo ennen neljää iltapäivällä. Nyt näyttää siltä että ravintolat toimittaisivat ruokaa ramadanina aikavälillä 15.00 – 03.00, mutta emme ole vielä kokeilleet toimittaako yksikään ravintola meille. No, onneksi ruokaa saa yhä kaupasta ihan hyvin.

Olen paljon miettinyt sitä, miten tilanne vaikuttaa eri lailla eri ihmisiin ympäri maailmaa. Meillä täällä Saudi-Arabiassa luokka- ja tuloerot ovat hyvin näkyviä, ja viime aikoina olen ollut huolissani nannystämme Susanista, personal traineristamme Mohamedista ja taksikuskistamme Aboobackerista. Kaikilla kolmella tulot ovat lakanneet täysin koronan myötä, eikä heille ole mitään avustusta tulossa ainakaan Saudi-Arabian valtion osalta. Olen pitänyt heihin kaikkiin yhteyttä WhatsAppilla, ja Susan kertoi miehensä olevan sairaalassa – hänellä on sydänvaivoja. Mohamed ja hänen vaimonsa ovat molemmat personal trainereita, joten heillä on talous varmasti tiukalla. Aboobackerin perhe on suurimmaksi osaksi Intiassa, mutta en tiedä mitä hän täällä tekee, kun taksia ei saa ajaa. Ylipäätään mietin työläisiä, kuten leirimme puutarhureita. He asuvat varmaan ainakin neljä miestä samassa huoneessa eikä rahaa ole tuhlattavaksi. Epäilen että heillä ei  ole minkäänlaista sairausvakuutusta, joten jos he sairastuvat, lääkärissä käyminen on hyvin kallista eikä sairaalaan lähdetä kovin helposti. Luulen että Saudi-Arabialla tulee olemaan iso työ juuri tällaisen työväestön parissa viruksen nitistämisessä.

Tänään tuli viimein, pitkästä aikaa, vähän hyviäkin uutisia. Saudi-Arabia helpottaa ulkonaliikkumiskieltoa siten, että ulkoilla saa aikavälillä 09.00-17.00. Osa kaupoista avaa jälleen ovensa (viime viikot vain ruokakaupat ja apteekit ovat olleet auki), mutta ravintolat, kahvilat, parturit, kuntosalit ja elokuvateatterit pysyvät yhä kiinni. Aloin heti suunnitella retkeä autiomaahan ensi viikonloppuna, vaikka säät alkavat olla jo liian kuumat autiomaareissuihin – tänään on ollut 41 astetta lämmintä ja ulkona on hiekkamyrsky, ei siis mikään ideaali ulkoilusää. Meillähän on asiat olleet hyvin koko ajan omassa pikku leirissämme, sillä olemme voineet ulkoilla leirin sisällä. Suuri osa ihmisistä alueellamme ei ole voinut poistua kotoaan, koiraakin on saanut käydä ulkoiluttamassa 100 metrin säteellä omasta kodistaan ja vain tiettynä aikana päivästä. Mutta olen silti viettänyt lähes koko huhtikuun kotona ja kotileirissä, lähinnä viihdyttäen ja opettaen lapsia ja kävellen iltaisin ympäri leiriämme kuin hamsteri juoksupyörässä (leirin kävelee reunoja pitkin ympäri muuten noin 12 minuutissa ja askeleita kertyy minun pienillä koivillani noin 1500 per kierros, fyi). Haluaisin ulos, ihan minne vaan, oli kuuma tai hiekkamyrsky.

Koska olemme kaikki olleet enemmän tai vähemmän jumissa pienessä kotileirissämme – osa kriittisten alojen työntekijöistä on käynyt vielä työpaikoillaan täältäkin käsin – täällä näkee koko ajan ihmisiä ulkoilemassa ja yrittämässä pysyä niin henkisesti kuin fyysistestikin kunnossa. Koska kuntosali on suljettu, jotkut treenaavat irtopainoilla ja rekan renkailla jalkapallokentällä. Aamuisin ja iltaisin näkee leiriä ympäri juoksevia ihmisiä, ja naapurikadulla vanhempi pariskunta pelaa jalkapalloa keskenään tiellä (liikennettä ei koskaan ollut valtavasti leirissämme, ja nyt sitä ei ole juurikaan). Tenniskenttä on yhä auki ja siellä mätkitään palloa nyt innolla. Ulkoilen yleensä sään salliessa lasten kanssa aamuisin mahdollisimman aikaisin ja iltapäivällä neljän viiden maita, koska keskellä päivää on niin kuuma. Näemme yleensä aika lailla samoja ihmisiä samoissa kohtaa leiriä ulkoillessamme, ja päivät alkavat muistuttaa suuresti toisiaan – elokuva Groundhog day tulee vahvasti mieleen. Myös aivan tuntemattomat ihmiset ovat alkaneet jutella minulle, erityisesti varmasti lasten vuoksi. He muistelevat yleensä omia, jo aikuisia lapsiaan, jotka ovat jossain muualla kuin täällä Saudeissa. Moni miettii ääneen että ollapa lapsi ja vailla huolia (mikä ei pidä täysin paikkaansa, tytär kyllä ymmärtää yllättävän paljon tilanteesta). Osa päivittelee kuinka korona-virus on jumalan meille lähettämä vitsaus jotta oppisimme elämään ihmisiksi. Monet juovat kahvia talojensa edessä ja tarkastelevat elämää kaduilla. Jotkut naiset ajavat autolla ympäri leiriä hissukseen että ajotaito pysyisi yllä. Muutama päivä sitten näimme miehen, joka ajoi omia hiuksiaan portailla istuen, peili kädessä.

Lasten koulu on yhä kiinni, eikä kouluilla ole ainakaan vielä valtionvallan lupaa avatakaan oviaan. Tyttärellä oli koulun zoom-palaveri viime viikolla, meille hieman epäkätevään ilta-aikaan kello 19.30 (tytär menee yleensä niihin aikoihin jo nukkumaan, mutta arabilapset tuntuvat valvovan myöhään). Oli ihan hauska nähdä tyttären luokkakavereita ja opettajaa sekä koulun omistajaa, mutta joukko neljä-viisivuotiaita ryhmäpuhelussa oli aika kaoottista kuultavaa ja katsottavaa. Kulttuurierot tulivat kyllä taas hyvin esille kun pienet arabilapset kertoivat kuinka I love you and miss you so much, ja myöhemmin tyttären luokan äitien WhatsApp-ryhmässä meno oli aivan samanlaista, höystettynä kymmenillä erilaisilla sydänemojeilla ja tunteikkailla toiveilla siitä kuinka inshallah pian lapset pääsisivät kouluun. Tyttären opettaja päätti zoom-puhelun puheeseen siitä kuinka meidän täytyy muistaa pestä käsiä, pysyä kotona ja rukoilla jumalaa lopettamaan tämän viruksen eteneminen. Epäilen, että Suomessa koulujen zoom-palaverit eivät lopu näihin sanoihin?

Elämää ulkonaliikkumiskiellon alla

Maanantaina tapahtui se, mitä olimme pelänneet seuraavaksi tapahtuvan: suureen osaan Saudi-Arabian kaupunkeja julistettiin täydellinen ulkonaliikkumiskielto. Koska Saudi-Arabiassa tämänkaltaisia päätöksiä voidaan tehdä nopeasti, kielto alkoi jo heti seuraavana päivänä. Meidän kaupunkimme ja alueemme on yksi niistä, joissa alkoi kattava ulkonaliikkumiskielto. Aiemmin meillä oli osittainen ulkonaliikkumiskielto iltaseitsemästä aamukuuteen, jota sitten kiristettiin alkamaan jo kolmelta iltapäivältä, ja sitten tuli tämä. Meidän koronatilanne ei ole mitenkään kaoottinen, tapauksia on joitakin tuhansia ja kuolemista puhutaan sadoissa, mutta otteet epidemian nujertamiseksi ovat olleet tiukkoja heti alusta alkaen Saudi-Arabiassa.

Olimme viime viikon lauantaina vielä ajelemassa autiomaassa. Koska kaikki on ollut täällä kiinni jo useita viikkoja, ovat autiomaaretket olleet niitä yksiä harvoja asioita joita on voinut tehdä. Nyt näyttää siltä että tämä retki oli viimeinen vähään aikaan. Meidän ulkonaliikkumiskieltomme sallii ainoastaan ruokakaupassa tai apteekissa tai lääkärissä käymisen, ja tämän pitää tapahtua aikaikkunassa 06.00 – 15.00 (oletettavasti hätätilanteessa ulos voi lähteä muulloinkin). Asiointi tulee hoitaa oman alueen palveluissa, mahdollisimman lähellä, ja parasta olisi jos ruoan ja lääkkeet tilaisi kotiin. Kaupassa saa käydä yksi ihminen taloudesta, ja ulkona liikkuessa pitää olla valmis selittämään miksi on liikkeellä. Mieheni onkin hoitanut jo viikkoja ruokakaupassa käymisen yksin ja minä ja lapset olemme odottaneet kotona sillä välin, mutta kieltämättä nämä uudet rajoitukset saivat minut oikeastaan ensimmäistä kertaa koko kriisin aikana pohtimaan sitä loppuuko ruoka kaupoista. No, ei ole loppunut, mutta ihan kaikkea mitä olisin halunnut ostaa ei ole aina ollut tarjolla. Tämän kanssa voimme kuitenkin elää, pääasia että jotain syötävää on tarjolla. Jopa tietyt ravintolat toimittavat yhä kotiinkuljetuksena ruokaa (ruokalähetykset eivät kuulu ulkonaliikkumiskiellon pariin), eli emme ole nälkään kuolemassa. Lähetän kuitenkin taas miehen ruokaostoksille heti huomenna aamulla kello 07.00, heti kun kauppa aukeaa, koska silloin on paras mahdollisuus saada niitä tuotteita jotka ovat olleet välillä loppu. Tällaisia tuotteita ovat olleet liha, kana, lohi, tietyt pakasteruoat ja kananmunat, ainakin meidän kokemuksella.

Asumme aika pienessä leirissä, compoundissa, täällä Saudi-Arabiassa. Leirejä on Saudi-Arabiassa joka lähtöön, joissakin on vain muutamia taloja, joissakin taas satoja tai jopa tuhansia. Isoimmat leirit muistuttavatkin omia kaupunkejaan olemukseltaan ja kooltaan. Meillä asukkaita on joitakin satoja emmekä ole minkään tietyn firman leiri. Jotkut isot yhtiöt täällä ovat rakennuttaneet omille työntekijöilleen ja heidän perheilleen omat compoundit, mutta meillä on asukkaita ihan laidasta laitaan, mitä tulee työpaikkaan. Kenties suhteellisen pieni kokomme ja se, ettemme ole minkään firman suorassa alaisuudessa on vaikuttanut siihen että meidän leirissä voi yhä ulkoilla, vaikka alueellamme onkin ulkonaliikkumiskielto. Meilläkin on uima-altaat, kuntosali ja muut yleiset tilat kiinni (ravintola toimii take-awaynä ja pieni kauppa on yhä auki), mutta leirissä voi liikkua ja jopa kaksi leikkipuistoa ovat auki. En ole kyllä päästänyt lapsia enää moneen viikkoon leikkipuistoon, sillä yritämme pitää sosiaalista eristäytymistä muihin yllä ja tämä on vaikea pala tyttärelle purtavaksi. Jos menemme puistoon, siellä on takuuvarmasti kavereita joiden kanssa haluttaisi leikkiä. Eivätkä lapset oikein jaksa muistaa sitä että ei saisi mennä ihan kiinni muihin ihmisiin. Tässä tilanteessa on kuitenkin kullanarvoista se että voimme yhä liikkua ulkona, käydä pyöräilemässä, kävelemässä, leikkiä pikkuautoilla jalkakäytävällä ja jutella muiden ihmisten kanssa, joskin mieluusti pienen etäisyyden päästä.

Lasten päiväkoti/koulu ilmoitti juuri ennen kattavan ulkonaliikkumiskiellon alkua että he jatkavat etäopetusta ja tekevät oppilaille viikottaiset puuhalaatikot sekä virtuaalisia tapaamisia luokan kesken. Laatikot olisi ollut tarkoitus noutaa koululta tai ainakin sen leirin portilta, missä koulu on (kaikki leirit on suljettu ulkopuolisilta, esimerkiksi ruokalähetys pitää noutaa portilta). Nyt tämä suunnitelma ei luonnollisesti toteudu, ja koululta tuli vain viesti että kaikki opetus on nyt tauolla ja koulu on kiinni. Olen tähän mennessä saanut ensin puuhalaatikot molemmille lapsille ja sitten opetusaktiviteetteja sähköpostin kautta, mutta nyt ei ole sitten luvassa mitään. Oletan, että koulullakin mietitään miten tästä jatketaan. Olin itse toivonut että tämä kevätlukukausi (piti alkaa nyt huhtikuun alussa ja kestää kesäkuun alkuun, täällä lukukausia on kolme vuodessa) voitaisiin siirtää kesän aikana pidettäväksi, mutta kukapa sen tietää miten kauan koulut ja lähes koko yhteiskunta pysyvät suljettuna. Pojan suhteen en kauheasti huoli, hän on niin pieni vielä ettei edes ymmärrä mitä oikeastaan tapahtuu, mutta tytär kaipaa kovasti koulua, kavereita, opettajia – ja harrastuksiansa. Baletti jatkuu nyt virtuaaliopetuksena ja yritän keksiä tyttärelle tekemistä täällä kotona.

Eristäytymisen vaikutuksista ihmismieleen on keskusteltu nyt paljon. Käynnissä on sellainen ihmiskoe, jota kukaan meistä ei olisi voinut aavistaa muutama kuukausi sitten. Niin kuin varmaan kaikilla muillakin, minulla on hyviä ja huonoja päiviä asian suhteen. Tänään on ollut hyvä päivä. Olen jaksanut keksiä lapsille tekemistä lähes koko päivän ajan, olemme onnistuneet ulkoilemaan kahdesti (huolehdin jonkin verran siitä, että lasten fyysinen tekeminen jää nyt vähemmälle ja ruutuaika on kyllä lisääntynyt siitä, mitä se yleensä on), meillä oli hyvää lohta ruoaksi pääsiäisen kunniaksi, olemme kaikki terveitä, miehellä on työpaikka, ja ylipäätään fiilis on ihan hyvä. Näen koronakriisin vaikutuksen myös laajemmalti esimerkiksi siinä kuinka luonto on elpynyt ympäri maailmaa näinä viikkoina ja mietin, voisiko yhteiskunta oppia tästä jotakin. Mutta on päiviä jolloin tuntuu että mihinkään ei pääse, en keksi mitään järkevää tekemistä lapsille, lapset huutavat, tappelevat ja riehuvat, ulkoillessa tekisi mieli sosialisoida vapaasti muiden kanssa ja antaa myös lasten leikkiä vapaasti muiden kanssa (koska niin monet muut ihmiset leirissämme niin tekevät). Ja aina välillä tuskastuttaa se, kuinka kauan tässä kaikessa voi kestää, koska pääsisimme seuraavan kerran käymään Suomessa, ja palaako yhteiskunta enää koskaan siihen mitä me joskus pidimme normaalina. Olen jonkin verran myös miettinyt sitä, millaista olisi olla eristyksissä yksin. Monet sanovat että se käy psyykkeen päälle pidemmän päälle. Minun on niin vaikea kuvitella tätä, koska minulla ei juurikaan ole aikaa yksin näinä päivänä. Kello on kohta yhdeksän illalla ja viimeinen tunti on ollut ensimmäinen hetki sitten aamukuuden, jolloin en ole hoitanut lapsia, leikkinyt, askarrellut, siivonnut tai laittanut ruokaa. Itse en toisinaan mitään niin haluaisi kuin saada olla rauhassa. Hieman kateellisena luen kavereiden Facebook-päivityksiä joissa on joogattu tuntikaupalla virtuaalijoogan tahtiin tai aloitettu etänä uuden kielen opiskelu tai luettu älytön kasa uusia kirjoja koska kerrankin on aikaa ja voin hiljentyä tärkeiden asioiden äärelle. Minulla on vähemmän aikaa itselleni kuin varmaan koskaan ennen, ja lisäksi erityisesti tyttären kohdalla tuntuu että minun täytyy olla vakaa ja vahva aikuinen, joka näyttää että ei tässä mitään hätää, kaikesta selvitään, leuka pystyyn vaan. Vaikka itsestäkään ei aina tuntuisi siltä.

Jumissa, kotona

Joka puolella maailmaa ihmiset ovat saman epäuskon vallassa. Voiko näin todella olla tapahtumassa? Kauanko tätä kestää? Miten meidän pitäisi yksilöinä ja kansakuntina suhtautua korona-viruksen aiheuttamaan uhkaan?

Täällä Saudi-Arabiassa valtio on tehnyt alusta alkaen hyvin tiukkoja rajoituksia. Täällä rajat laitettiin kiinni paljon aikaisemmin kuin monessa muussa maassa. Viime viikolla tuli tieto että kaikki leirit, compoundit, sulkevat ovensa ulkopuolisilta. Ennakoin tätä liikettä ja päästin nanny Susanin jo aikaisemmin loppukuun maksetulle lomalle. Olin aivan varma että compoundit suljetaan enkä halunnut tilannetta, jossa nanny Susan jäisi ilman tämän kuun palkkaa. Lisäksi tämän sosiaalisen eristämisen aikana ei ole hyvä idea että nannymme kulkee kotikaupunkinsa ja meidän leirin väliä joka päivä. Luonnollisesti samoin jouduin luopumaan personal trainerista, vaikka leirimme salille en ole halunnut muutenkaan mennä enää. Meillä on vielä kuntosali poikkeuksellisesti auki, luultavasti koska leirimme on pieni ja voimme soveltaa hieman sääntöjä, mutta jos jostain pöpöjä saa tähän maailman aikaan niin se on kuntosali. Nyt uusimpana rajoituksena meillä on ollut osittainen ulkonaliikkumiskielto maanantaista lähtien. Tällä hetkellä meillä se on vain iltaisin ja öisin, 19.00 – 06.00, mutta tänään juuri uutisoitiin että ulkonaliikkumiskielto aikaistetaan alkamaan jo kello 15.00 Riadissa, Mekassa ja Medinassa. Lisäksi liikkumista eri provinssien (alueiden, Suomessa puhuttaisiin maakunnista) välillä rajoitetaan. Myös maahan saapuvia tavarakuljetuksia karsitaan. Ainoastaan lääkkeet ja ruoka liikkuvat rajan yli. Tilasimme juuri viikonloppuna ison paketin kaikenlaisia lasten aktiviteettikirjoja, värikyniä jne. Dubaista, mutta nyt näyttää siltä että paketti tulee seisomaan Dubaissa jonkin aikaa.

Mieheni on ollut sunnuntaista saakka kotitöissä, mistä olen hyvin onnellinen. Hänen työnsä on ylipäätään sellaista että se on hoidettavissa etänä – eri asia olisi jos hän olisi töissä vaikka öljykentällä. Olen hyvin onnellinen myös siitä, että meillä on kolme makuuhuonetta, joista yksi on tähänkin saakka toiminut toimisto/vierashuoneena. Miehellä on ollut yllättävän paljon työpuheluita ja töitö kotona, joten on hyvä että meillä on joku paikka mihin hän voi sulkeutua lapsilta rauhaan. Lasten koulusta tuli alkuviikosta sähköposti, jossa kerrottiin koulun jatkuvan ensi viikolla siten, että he lähettävät tehtäviä sähköisesti. Tämä viikko meillä piti olla ylipäätään kevätlomaa, spring break, ja ensi viikolla piti alkaa kevätlukukausi. Kukaan ei osaa tietenkään tällä hetkellä sanoa kuinka kauan tilanne jatkuu tällaisena ja milloin koulut voisivat avata, mutta tuntuu että huhtikuu varmaan menee ainakin tällaisena kotikouluna. Olen kiitollinen siitä jos koulu lähettää meille aktiviteetteja. Tytär kaipaa kovasti tekemistä ja vaikka olemmekin tehneet yhtä sun toista, ei ole aina helppoa viihdyttää molempia lapsia. Poika on vielä sen verran nuori, ettei hän oikein jaksa keskittyä mihinkään pitkäjänteiseen, eikä poikaa voi oikein yksinkään jättää sillä välin kun opetan tytärtä.

Sosiaalisesta eristäytymisestä on puhuttu täälläkin paljon, ja se toteutuu vaihtelevasti. Olen itse yrittänyt pitää varovaista linjaa itseni ja lasten suhteen. Mies on käynyt viime aikoina ruokakaupassa, me olemme olleet vain kotileirissä. Viime viikonloppuna tosin kävimme päiväseltään autiomaassa ajelemassa. Kovin pitkälle emme uskaltaneet yhdellä autolla ajaa, mutta oli silti ihanaa olla ulkona ja tuntea lämmin aavikon hiekka varpaissa. Nyt odottelemme kielletäänkö autiomaassakin ajelu, tai saammeko kokopäiväisen ulkonaliikkumiskiellon. Täällä meidän leirissä on monenlaista suhtautumista sosiaaliseen eristäytymiseen. Useimmat ajattelevat, että leirin sisällä on yhä turvallista antaa esimerkiksi lasten leikkiä keskenään tai istua yhdessä uima-altaalla. Sitten on niitä, jotka ovat olleet jo useamman viikon täysin omissa poteroissaan. Niin paljon kuin haluaisinkin antaa lasten leikkiä kavereiden kanssa, olen joutunut nyt kieltämään sen sekä leikkikentälle menon. Meidän leiri ei ole mikään kupla. Toivottavasti emme saa virusta tänne, mutta pitäisin sitä melko todennäköisenä että se leviää meillekin. Yritämme pysyä vain oman perheen parissa, mikä ei kyllä ole aina helppoa. Koska niin monet vanhemmat antavat lastensa leikkiä yhä keskenään, ulkoillessa joudun usein muistuttumaan tytärtä siitä että kenenkään lähelle ei saisi mennä. Poika on vielä niin pieni että hän ei sinänsä kaipaa muita lapsia, mutta tyttärelle tämä on vaikeaa. Ja minulle, ulkoilu tuntuu kuin joltain miinakentältä jossa pitää koko ajan tarkkailla ettei kukaan yli-innokas lapsi tai aikuinen hyökkää iholle. En usko että eristäytyminen olisi minulle niin hankalaa jos meillä ei olisi lapsia – minulle kelpaisi oikein hyvin lukea kirjoja, pelata tietokonepelejä, katsoa Netflixiä ja siivota talo lattiasta kattoon – mutta tällä hetkellä lähes kaikki aika menee lapsia viihdyttäessä. Juoksemassa olen sentään onnistunut käymään aamuisin, mikä on ollut henkireikä kiireisissä päivissä.

Kaipaisin hirveästi suomalaista luontoa ja sitä että voisi kotoansa vain mennä metsään tai meren rannalle kävelemään. Sitähän me emme voi täällä tehdä, vaan tosiaan olemme lähinnä pienen leirimme sisällä, yrittäen vältellä muita ihmisiä. Saudivuosinamme olen kyllä oppinut kökkimään sisällä. Kesäisin Saudeissa on niin kuuma, että ulkoilu pitää hoitaa aikaisin aamulla tai illalla. Ramadanin aikaan juuri mikään ei ole auki ennen auringonlaskua, joten silloinkin ollaan lähinnä kotona, ainakin päivisin. Mutta silloinkin on voinut tavata kavereita ja pitää leikkitreffejä, mikä nyt ei ole korteissa. Mutta tästäkin selvitään. Yritän ajatella positiivisia asioita, kuten sitä että olemme kaikki samassa maassa ja perheenä koossa, emme kukaan kuulu riskiryhmään viruksen osalta ja meillä toimii yhä varsin hyvin ruokahuolto. Lisäksi ehkä ihmiskuntana selviämme tästä koettelemuksesta oppien samalla jotain. Toivoisin, että tällä kaikella voisi olla positiivisia vaikutuksia ihmisten kulutushysteriaan ja luonnonsuojeluun. Aika näyttää miten kaikessa käy.