Jää hyvästi, Saudi-Arabia

Kaikelle on aikansa, on myös aika jättää Saudi-Arabia taakse ja lähteä uusiin seikkailuihin. There, I said it! Ensi viikolla inshallah lennämme Suomeen, jossa odottaa uusi koti ja toivottavasti jollakin aikataululla myös uudet työt meille molemmille, miehelle ja minulle. Olemme asuneet Saudi-Arabiassa lähes 6,5 vuotta – ja lapset koko elämänsä – joten muutto tulee olemaan iso muutos elämässämme, mutta tällä hetkellä se tuntuu muutokselta, joka on välttämätön tehdä. En ole ollut mitenkään onneton Saudivuosinani, päinvastoin, tämä on ollut kokemuksena uskomaton seikkailu ja olen oppinut niin paljon uutta. Mutta Saudivuosillamme oli aina takaraja, tiesimme aina että emme ole jäämässä tänne loppuelämäksemme. Ja toki toisinaan kulttuurierot ovat myös turhauttaneet ja monia asioita on Suomesta ikävä, mutta minulla tulee kyllä ikävä Saudielämääkin. Esimerkiksi sitä, että näin marraskuun loppupuolella on yhä 20 astetta päivällä lämmintä ja aurinko paistaa joka päivä. Tai sitä että minulla on ollut oma personal trainer ja aiemmin myös nanny auttamassa. Tai ajomatkojamme autiomaahan, ja merenrantalomia, jopa maan massiivisia ostoskeskuksia. Ja hyvää hummusta ja arabialaista grilliruokaa ja tuoreita mangoja… näinä vuosina olemme myös saaneet paljon ystäviä ja kavereita täällä, ja viime viikkoina meillä aikuisilla on ollut monia ma’issalama -juhlia eli läksijäisiä. Lapsilla on pienet juhlat koulussansa torstaina, ja erityisesti tytär tulee varmasti kaipaamaan ystäviään ja opettajiaan.

Itse asiassa lähtöä Saudi-Arabiasta on tehty enemmän tai vähemmän koko vuosi, vaikken olekaan siitä täällä blogissa kirjoittanut. Miehen työpaikka palkitsee työntekijänsä kuuden vuoden tienoilla isolla bonuksella, ja suunnitelmamme oli pitkään lähteä sen jälkeen kun kuusi vuotta olisi täynnä. Kyseinen merkkipaalu saavutettiin kesällä, mutta koronan vuoksi maasta poistuminen oli silloin hyvin hankalaa – eikä se varsinaisesti helppoa ole vieläkään. Päätimme jäädä vähän pidemmäksi aikaa ja katsoa samalla vähän miten maailma selviää koronaviruksesta. Lapset ovat onneksi vielä niin pieniä, että koulussakäynti ei ole kriittinen tekijä muuton suhteen, ja voimme muuttaa näin keskellä kouluvuotta. Täällä tytär on käynyt jo pari vuotta koulua, mutta Suomessa esikoulu alkaisi vasta ensi syksynä. Lapset ovat itseasiassa jo hyväksytty Suomessa päiväkotiin heti tammikuusta alkaen, uuden kotimme lähellä olevaan päiväkotiin, puolipäivähoitoon. Mikä helpottaa kovasti omalla kohdallani työnetsintää Suomessa, ja lisäksi aion mennä autokouluun (minulla ei ole ajokorttia).

Koska Saudi-Arabiassa mikään virallinen asia ei ole tehty helpoksi hoitaa, ei myöskään maasta poismuuttaminen ole helpoin rasti. Saudi-Arabia on yksi harvoja maita joissa myös maastapoistumiseen tarvitsee viisumin. Ja kun muuttaa pysyvästi pois kuningaskunnasta, tarvitaan ns. final exit -viisumi. Final exitiä varten pitää mm. sulkea pankkitilit, kirjastokortit ja maksaa kaikki potentiaaliset lainat Saudi-pankeille. Autoa ei myöskään saa omistaa ja jättää Saudi-Arabiaan, vaan auto pitää joko myydä tai ottaa mukaan lähtiessä. Päädyimme ottamaan auton mukaan muutamastakin syystä. Ensinnäkin se on hyvä ja melko uusi auto, joka Suomessa maksaisi enemmän kuin mitä täällä maksoimme siitä (toki maksettavaa tulee auton viemisestä Suomeen). Lisäksi nyt ei ole paras aika myydä käytettyjä autoja kun niin moni expat on lähdössä ja käytettyjen autojen markkina on hyvin täynnä.

Auton mukaan ottaminen sinetöi sen, että kaikki tavaramme piti lähettää Suomeen jo lokakuun lopulla, jotta auton paperityöt ehditään tehdä ennen kuin final exit -viisumia pitää hakea. Olimme jo aiemmin päättäneet ottaa merikontin, jolla lähettää maallinen omaisuutemme Suomeen – kaukaiselta tuntuu se aika kun saavuimme maahan kahden matkalaukun ja muutaman postitetun paketin kanssa! Vaikka meillä ei olekaan juurikaan omia huonekaluja, tavaraa on kuitenkin kertynyt, erityisesti lasten syntymän jälkeen. Miehen työpaikka järjestää työsuhteen päättyessä tavaroiden kuljetuksen toiseen maahan, tai voi ottaa könttäsumman rahaa ja hoitaa itse kuljetuksen hankkimisen. Me teimme jälkimmäisen ja tosiaan lähes kaikki tavaramme lähtivät jo kuukausi sitten kohti Suomea. Olemme eläneet koko marraskuun matkalaukuista käsin. Ne muutamat harvat omat huonekalut joita meillä on olemme myyneet tai lahjoittaneet, ja nyt talo on jo varsin tyhjä. Lapsille ikävintä on ollut olla koko kuukausi ilman lelujansa, onneksi säät ovat suosineet ulkoleikkejä ja päiväkodissa/koulussa on voitu käydä koko kuukausi. Koronatartunnat ovat olleet laskusuunnassa täällä ja tapauksia on tällä hetkellä koko maassa itse asiassa vähemmän kuin Suomessa. Lasten hoitopaikka on säästynyt tartunnoilta ja tartuntaepäilyiltä koko syksyn ajan, mikä on ollut onni.

Lentojen päivämäärää ja aikaa on jo vaihdettu kahdesti, sillä lentoliikenne ei ole ennallaan täällä, niin kuin ei missään päin maailmaa tällä hetkellä. Maan rajat avautuvat virallisesti täysin vasta 1.1.2021, mutta maasta kyllä pääsee ulos, varsinkin jos on valmistautunut koronatestaukseen sekä siihen että lentoajat voivat muuttua eikä kaikkina päivinä lennetä kaikkia lentoja. Toivon että pääsemme omille lennoillemme ilman suurempaa härdelliä, mutta Suomeen pääsyyn uskon luultavasti täysin vasta sitten kun kone laskeutuu Helsinki-Vantaalle. Suomen päässä on sitten odottamassa kaksi koronatestiä ja niiden välissä 72 tunnin karanteeni, ja jos molemmat testit ovat negatiiviset, voimme liikkua vapaammin. Lennot tulevat olemaan mielenkiintoiset, emme ole lentäneet korona-aikana. Toivon etteivät koneet olisi kovin täynnä, jolloin turvavälejä olisi helpompi pitää. Ja että lapset jaksaisivat pitkän yölennon kunnialla. Lennämme yöllä täältä Saksaan, jossa on pitkä vaihto, ja sieltä sitten Helsinkiin.

Suomeen muutto tarkoittaa myös loppua tälle blogille. Jatkan sosiaalisen median parissa kirjoittamista mutta eri alustalla ja eri aiheista. Suomeen muutto tulee olemaan oma haasteensa, vaikka muuttoa odotankin. Kiitos kovasti kaikille seuraajilleni näiden kuuden vuoden aikana – toivottavasti elämäämme täällä on ollut mielenkiintoista seurata!

Korona, karanteeni, kuolema

Siinä se taas on, heti otsikossa, tuo viheliäinen virus josta en oikeastaan jaksaisi kirjoittaa enää yhtään, mutta joka on niin läsnä meidän kaikkien jokapäiväisessä elämässä että se löytää tiensä tavalla tai toisella nykyään aina blogikirjoituksiini. Tällä kertaa koronavirus tai covid-19 on aika lailla isossa roolissa, sillä aion kertoa siitä, millaista on sairastua koronaan, Saudi-Arabiassa.

Tarina alkaa muutama kuukausi takaperin kun saavuimme isolta road tripiltämme kotiin, elokuun lopussa. Heti kotiin pääsyn seuraavana aamuna pojalle nousi lievä kuume, ja koska olimme matkustaneet, veimme hänet lääkäriin jossa häneltä otettiin koronatesti. Testi tuli takaisin negatiivisena ja kuumekin hävisi yhdessä päivässä, joten emme ajatelleet siitä sitten mitään kummempaa. Seuraavalla viikolla tyttärellä nousi lievä kuume, joka kesti muutaman päivän. Ajattelimme että hän on saanut saman pöpön mikä pojalla oli edellisellä viikolla. Lapset olivat olleet koulun kesäleirillä muutaman päivän ennen tyttären sairastumista, ja lähinnä kouluun paluuta ajatellen ajattelin että olisi hyvä testata tytärkin – näyttää että kyseessä nyt on vain flunssa. Lisäksi minulla ja miehelläni oli lieviä flunssaoireita mutta ei kuumetta, joten meidät kolme otettiin koronatestiin. Poikaa ei testattu uudelleen kun hänellä oli jo yksi negatiivinen tulos alla.

Testi otettiin sairaalassa ja meille aikuisille se oli hyvin nopea toimenpide. Tyttären testin otti lastenlääkäri joka kyseli muuten vähän tytön voinnista, ja määräsi myös flunssalääkkeitä hänelle. Testi otettiin sekä nenästä että nielusta, ja tytär ei siitä ihan hirveästi välittänyt. Sitten mentiin kotiin odottamaan tuloksia, jotka tulivat hieman tipotellen. Minulle soitti hoitaja ja kertoi tulokseni olleen negatiivinen, ja mies näki oman negatiivisen tuloksensa sairaalan tietokannasta. Mutta samasta tietokannasta näimme myös, että tyttären testitulos olikin positiivinen. Ja sitten sairaalasta soitettiinkin ja kysyttiin iso kasa kysymyksiä. Ensimmäinen hoitaja oli sitä mieltä että tytär pitäisi ottaa sairaalaan osastolle hoitoon, mutta saimme hänet vakuutettua siitä että tytär oli itse asiassa varsin terve jo. Olimmekin aivan ihmeissämme tuloksesta, sillä tyttären oireet olivat tosiaan olleet niin lieviä. Kuumetta oli ollut 37,5 astetta kahtena päivänä ja vähän flunssaa. Siinä vaiheessa kun testitulos tuli tyttö oli jo lähes oireeton. Mietimme myös miten tytön tulos oli ainoana positiivinen ja meillä muilla negatiivinen, koska kaikilla meillä oli ollut pientä flunssaa. Vaihtoehtoja on kaksi: joko meillä kaikilla oli korona mutta vain tyttärellä se näkyi testissä, tai sitten meillä kellään ei ollut koronaa ja tyttären testitulos oli jostain syystä väärin. Lopullista totuutta emme tule koskaan tietämään, mutta luulen että meillä kaikilla oli korona. Minulla oli flunssan lisäksi ihmeellistä voimattomuutta viikon verran, en esimerkiksi jaksanut yhtenä iltana nostaa kattilaa liedeltä ja tiputin sen ruokineen kaikkineen. Mutta kaiken kaikkiaan selvisimme koronasta hyvin lievillä oireilla, onneksi. Kieltämättä pidin tytärtä hyvin tarkasti silmällä parin päivän ajan saatuamme testituloksen, mutta hän oli koko ajan erittäin hyväkuntoinen ja parantui nopeasti viruksesta.

Se, mikä ei mennyt nopeasti, oli karanteeni. Koska perheessä oli koronatapaus, emme saaneet poistua talosta 14 päivään. Tytär olisi saanut poistua jo 10 päivän jälkeen, koska oli oireeton viimeiset kolme päivää (ja enemmänkin, viimeisen karanteeniviikon meillä kellään ei ollut enää oireita) mutta meillä lopuilla karanteeni oli 14 päivää, koska olimme olleet tekemissä koronapotilaan kanssa. Ne olivat piiiiitkät 14 päivää! Onneksi meillä on takapiha, että pääsimme edes vähän ulkoilemaan, mutta oli aika tuskaista kun ei päässyt edes ulos kävelemään. Ulko-ovemme eteen tuotiin keltainen roskis, johon meidän oli tarkoitus laittaa jätteemme – virushan voi tarttua roskienkin mukana, joten leirin työntekijät halusivat eristää meidän roskahuoltomme yhteen näkyvään roskikseen. Kätevästi se keltainen roskis – jota myös kutsutaan nykyään leirissämme nimellä bin of shame – kertoo kaikille leiriläisille että tuossa talossa on koronatapaus… Tuntui kuin meillä olisi ollut rutto, ikkunasta vilkuttelimme kavereille jotka kävivät silloin tällöin katsomassa talon edessä että mikä status meillä on. Puhelin piippasi kuumana kun tieto lähti leviämään sairastumisesta, ja mitä yllättävimmät ihmiset ottivat minuun yhteyttä, joten tieto todella levisi nopeasti ja laajalle. Yksi karanteenin käytännöllisistä ongelmista oli miettiä miten saamme ruokaa, kun talosta ei saa poistua. Saudi-Arabiassa ruoan tilaaminen netin kautta ei toimi aina niin hyvin kuin toivoisi. Yhdessä kaupassa ruokakassin toimitusaika oli vasta viiden päivän päästä, ja toisessa toimitus olisi ollut seuraavalle päivällä, mutta he eivät toimittaneet kotiin vaan ostokset piti hakea kaupasta. Naapuriperheet auttoivat vuorollaan hakemalla meille ruokaa, ja minä sain silmätulehduksenkin karanteenin aikana johon yksi kaveri kävi hakemassa silmätipat apteekista.

Koska emme saaneet olla missään tekemissä kenenkään kanssa 14 päivän aikana emme luonnollisesti voineet pitää nanny Susania töissä sinä aikana. Mutta nanny Susan oli muutenkin jäänyt määrittelemättömäksi ajaksi vapaalle sen jälkeen kun palasimme road tripiltämme. Susan oli ollut meillä talonmiehenä lomamme ajan, ja olin sanonut hänelle ettei hänen tarvitse olla joka päivä paikalla vaan hän voi olla kotona, missä häntä tarvitaan enemmän. Susanilla oli nimittäin ollut koko kesän murhettä miehestään, jolla oli lukuisia terveysongelmia, päällimmäisenä sydämeen liittyvää kremppaa ja hoitamaton diabetes, joka oli aiheuttanut ison avohaavan hänen kantapäähänsä. Kun tulimme takaisin road tripiltä löysin Susanin kyynelissä kotoamme. Miehen tila oli romahtanut, mutta hän kieltäytyi menemästä sairaalaan. Olen siinä käsityksessä että heidän avioliitossaan Susanin on ollut vaikea toimia miehen tahtoa vastaan, vaikka tahto olisikin järjetön, kuten nyt tässä tapauksessa. Sanoin Susanille että hänen pitää saada mies sairaalaan, muuten mies kuolee heidän kotiinsa, ja vannotin että Susan tilaa heti kotiin päästyään ambulanssin. Annoimme Susanille palkan ja vähän ekstraa, ja sanoin että hänen ei tarvitse nyt tietenkään tulla töihin niin kauan kuin tilanne on tällainen. Ja onneksi sanoin, koska muuten Susan olisi saattanut saada meiltä koronan, mikä nyt olisi vielä puuttunut tästä katastrofista! Susan oli lopulta saanut miehensä sairaalaan, missä oli todettu että jalka oli mennyt niin huonoon kuntoon että se oli pakko amputoida. Mies oli herännyt vielä leikkauksen jälkeen, mutta lopulta ei ollut enää selvinnyt amputoinnin ja sydänongelmien aiheuttamasta rasituksesta, vaan hän kuoli noin oltuaan noin viikon sairaalassa.

Susan oli luonnollisesti hyvin järkyttynyt, ja huolissaan tulevaisuudessa. Susanin pojat ovat vasta 13- ja 15-vuotiaat, ja nyt Susan on ainoa elättäjä perheessä. Lisäksi Susan ei voinut jäädä Saudi-Arabiaan, koska hän oli miehensä oleskeluluvan alla, vaan hänen piti muuttaa takaisin kotimaahansa melko nopealla aikataululla. Susan ja pojat ovat jo nyt lentäneet Filippiineille. Paperityö Saudi-Arabiasta lähtemisessä on aina aikaavievää ja monipolvista, puhumattakaan siitä että kuolemantapaukseen liittyy oma byrokratiansa. Lentojen järjestiminen ulos Saudi-Arabiasta pandemia-aikaan on myös ihan oma lukunsa. Näimme Susanin vielä kerran ennen hänen lähtöään, pyysin Susanin meille kahville. Omaan tyyliinsä Susan halusi vielä siivota talon lattiasta kattoon ja silittää meidän vaatteet, vaikka olin nimenomaan painottanut kutsussa että hänen ei tarvitse tulla enää töihin vaan haluamme nähdä hänet muuten. Susan oli todella tärkeä osa meidän arkemme toimivuutta ja auttoi paljon erityisesti silloin kun poika oli vauva, joten nyt saamme pärjätä ilman sitä apua. Meillä ei ole täällä perhettä, joten esimerkiksi iltamenoihin luotettavan lapsenvahdin saaminen on vaikeaa – siinäkin Susan oli korvaamaton. Jäänkin todella kaipaamaan Susania ja toivon että hän saa elämänsä järjetykseen Filippiineillä.

Koulutiellä koronan aikaan

Saudi-Arabiassa kouluvuosi alkaa tyypillisesti elokuun lopussa tai syyskuun alkupuolella. Toisin kuin Suomessa, eri koulut aloittavat eri aikoina, johtuen tietysti siitä että koulut todella ovat erilaisia keskenään täällä – osa on paikallisia kouluja, joissa seurataan Saudi-Arabian omaa opetusohjelmaa, mutta sen lisäksi kansainvälisiä kouluja on monenlaisia, mm. brittikouluja, amerikkalaisia kouluja, ranskalaisia kouluja ja filippiiniläisiä kouluja. Isoimmilla firmoilla on lisäksi omat koulunsa työntekijöidensä lapsille. Kansainvälisiä kouluja käyvät paitsi expatien lapset myös enenevässä määrässä saudilapset, ainakin sellaiset saudilapset joiden vanhemmat haluavat lähettää lapsensa ulkomaille yliopistoon.

Tyttären koulu-ura piti alkaa toden teolla tänä syksynä. Täällä mennään yleensä kouluun viimeistään 5-vuotiaana (tytär täytti 5 vuotta kesällä), ja tyttö onkin käynyt esikoulua jo pari vuotta. Esikoulu tosin on ollut vain 4-5 tuntia aamuisin eikä sieltä tule läksyjä, joten se on ollut onneksi aika kerhomaista toimintaa. Olemme olleet todella tyytyväisiä päiväkotiin/esikouluun jossa tytär ja sittemmin myös poika ovat käyneet, mutta siellä viimeinen ikäluokka on 4-5 -vuotiaat, koska tosiaan viisivuotiaana alkaa viimeistään oikea koulu. Tytär oli jonossa yhteen brittikouluista täällä, ja kauhistuneena keväällä katselin paitsi ilmoittautumismaksua (9000 sar, eli yli 2000 euroa) myös listaa siitä mitä tytön pitäisi osata koulun pääsykokeeseen mennessä. Monet kansainväliset koulut testauttavat oppilaansa, ja koska kouluihin on tunkua, koulut voivat myös valita oppilaansa. Brittisysteemissä tytär olisi aloittanut jo ensimmäisen luokan, ja häneltä odotettiin että hän osaisi jo mm. lukea ja kirjoittaa lyhyitä sanoja englanniksi. Vaikka tyttö osaa kirjaimet ja joitakin sanoja kirjoittaa ja lukea, tuntui vaatimuslista kovalta. Tähän kyseiseen kouluun etusijalla ovat myös brittipassin haltijat, ja meillä suomalaisina on pienemmät mahdollisuudet siksi päästä kouluun, jos sinne on paljon hakijoita.

Elokuussa alkoi näyttää jo aika varmalta että koulut avaavat täällä ovensa ainakin syyslukukauden alkuun täysin virtuaalisena. Kontaktiopetus on kielletty. Alkoi tuntua älyttömältä lähettää tytärtä niin vaativaan kouluun, joka kaiken lisäksi alkaisi vielä online-opetuksella. Ne teistä lukijoista jotka ovat korona-kriisin aikana kotiopettaneet lapsiaan tietävät että virtuaalinen opetus kotona ei todellakaan ole helppoa. Päädyimme lopulta ottamaan tyttären pois jonosta tähän brittikouluun (saimme ilmoittautumismaksun myös takaisin) ja olin valmistautunut siihen, että tytär on syksyn kanssani kotona. Koska meillä on toiveena palata lopulta suomalaiseen koulujärjestelmään, ei haittaa vaikka tytär jättäisikin nyt kouluvuoden väliin. Suomessahan ekaluokalle mennään vasta 7-vuotiaana, eli tässä olisi vielä pari vuotta aikaa.

Kun maanlaajuisesta virtuaaliopetuksesta ilmoitettiin, monet vanhemmat alkoivat miettiä vaihtoehtojaan, ja ainakin osa vanhemmista oli kanssani samoilla linjoilla siitä että he eivät haluaisi lähettää pieniä lapsiaan uuteen kouluun, joka alkaisi online-opetuksena. Niinpä monen mutkan kautta tyttären vanha esikoulu suostui ottamaan näitä jo yli-ikäisiä lapsia tänä vuonna uudelleen opetukseen, ja nyt yli viisivuotiaita lapsia on jo sen verran paljon että heillä on täysin oma ryhmänsä. Esikoulut ja päiväkodit nimittäin saavat olla auki, tosin tiukin rajoituksin. Ryhmäkokoa on rajoitettu, kouluun mennään ja koulusta lähdetään maskit päällä, ja joka päivä mitataan ruumiinlämpö niin lapsilta kuin aikuisiltakin. Tämä järjestely on ollut varsin toimiva, ja lisäksi kyseinen esikoulu on meille velkaa viime vuodesta, jolloin kouluvuosi jäi kesken molemmilla lapsilla. Olimme maksaneet molemmista lapsista koko lukuvuoden, ja jos voisimme saada edes jotain alennusta nyt syksystä, se olisi hyvä juttu. Emme tosin ole vieläkään saaneet laskua vaikka lapset ovat olleet jo kohta kuukauden koulussa… tällä viikolla ilmoitettiin että koulujen virtuaaliopetus jatkuu vuoden 2020 loppuun saakka. Päätös ottaa tytär pois brittikoulusta tuntuu aina vaan oikeammalta ratkaisulta.

Vielä lopuksi asiaa koulukyydistä. Aikaisempina vuosina olen jakanut taksin tai kulkenut leirimme bussilla kotileirin ja esikoululeirin väliä. Matka ei ole pitkä, ehkä reilu kilometri linnuntietä, mutta sää on aika julma puolet vuodesta ulkoiluun eikä täällä tyypillisesti kävele kuin köyhistä köyhimmät. Tänä vuonna minulla ei ole ketään kenen kanssa jakaa taksia (täältä on lähtenyt paljon lapsiperheitä) eikä koulubussikaan kulje, joten päätin kuitenkin alkaa kävellä kouluun ja takaisin. Vien poikaa rattailla ja tytär seisoo takana laudalla, ja sitä yli 30 kilon vankkuria työnnän sitten kahdesti päivässä, aamulla kun vien lapset ja keskipäivällä kun haen heidät kotiin. Ensimmäiset viikot olivat tuskaisen kuumia, varsinkin kun en voi kulkea sortseissa ja t-paidassa ihmisten ilmoilla maan kulttuuri-ilmapiirin vuoksi, vaan tarvitsen pitkät housut tai hameen ja pitkähihaisen puseron. Nyt lämpötila on alkanut onneksi laskea ja aamuisin on jo tosi mukava sää. Tytär haaveili että saisi ajaa matkan potkulaudallaan ja kokeillaan sitä huomenna. Olen kyllä ilmeisesti aikamoinen nähtävyys, sillä ihmiset todella tuijottavat meidän menoamme. Taksit tööttäilevät ja yksi aamu joku hyypiö kuvasi meikäläistä autostaan kännykällään. Paikalliset poliisitkin kerran tööttäsivät ja ajoivat viereen, mutta he halusivat ilmeisesti vain tarkistaa että minulla on kaikki kunnossa.

Suuri Saudi-Arabian road trip, osa 3

Jeddasta tiemme vei jälleen vuoristoon, tällä kertaa Taifin alueelle. Taifia kutsutaan Saudi-Arabian kesäpääkaupungiksi, syystä että alueelle saapuu kesäkuukausina paljon saudeja nauttimaan vuoriston viileämmistä lämpöasteista. Taif on myös melko lähellä Mekkaa, eli jos haluaa käydä tekemässä pyhiinvaelluksen, se onnistuu melko helposti. Meidänkin tiemme Jeddasta Taifiin kulki Mekan kautta, ja olimme luonnollisesti utelieita näkemään tämän pyhän kaupungin jonka kaikki maailman muslimit haluavat ainakin kerran elämässään nähdä. Tiesimme kuitenkin että Mekka (ja Medina) ovat meille ei-muslimeille kiellettyjä kaupunkeja, tai että ainakaan ihan sinne pyhimpään, lähelle Kaabaa, ei pääse. Kaaba on se musta kivi, jota kierretään pyhinvaelluksella, mutta Mekassa ja sen lähellä on myös monia muita pyhinvaellukseen liittyviä Islamin pyhiä paikkoja.

Mekka oli varsin rauhallinen kaupunki tähän maailman aikaan kun korona kurittaa matkustamista ja suurin pyhinvaellusaika oli juuri loppunut – ja siinäkin ihmismäärää oli tänä vuonna merkittävästi rajoitettu, viruksen vuoksi. Ajoimme niin lähelle kuin uskalsimme Kaabaa, mutta emme lähteneet ehdoin tahdoin yrittämään päästä pyhimpään alueeseen sisään. Luin kyllä netistä sitten myöhemmin että täällä on harkittu ei-muslimituristien pääsyä Mekkaan, opastetulle kierrokselle. Sellainen olisi mielenkiintoinen jos tämä joskus tapahtuisi. No, kun Mekka oli jätetty taakse, oli edessä vain lyhyt kapuaminen korkeammalle vuoristoon, ja olimme Taifissa. Majoituimme vähän Taifin ulkopuolella, pienessä kylässä nimeltä Al Hada, jossa kuitenkin oli varsin paljon hotelleja. Kuten jo mainitsin, alueella on erittäin paljon maan sisäistä turismia kesäisin. Hotelli oli kuitenkin sen verran maaseudulla että parvekkeelta näki aamulla kuinka paikallinen paimen vei lampaansa niitylle, puhumattakaan kulkukoirista jotka haukkuivat niin kovaa öisin parvekkeen alla että ensimmäisenä yönä nukahdin vasta aamuneljältä…

Paitsi turismista ja viileämmästä vuoristoilmasta, Taif tunnetaan myös ruusuistaan. Alueella kasvatetaan Saudien mittapuulla paljon ruusuja, joista sitten tehdään hajuvesiä, saippuoita tms. Ja toki osa ruusuista menee ihan leikkokukkina myyntiinkin. Olin ajatellut ostavani jonkin ruusutuoksuisen kosmetiikan, mutta niitä oli yllättävän vaikea löytää. Paikallisessa souqissa alueen hunajatuotanto oli paremmin edustettuna, ja ostimmekin ison pönikän hunajaa – josta maksoimme aivan varmasti ylihintaa, olimme taas ainoa valkoihoiset, ei niin hyvin arabiaa puhuvat ihmiset koko alueella. Souqissa ja muuallakin tuijotus oli jälleen aika intensiivistä, mutta se mukava puoli Saudi-Arabian souqeissa kulkiessa on että harvoin tullaan tuputtamaan mitään, vaan aika rauhassa saa kulkea. Toisin on vaikkapa Dubaissa, joissa on mielestäni suorastaan ahdistavaa kulkea kun myyjät jahtaavat perässä. Souqin lisäksi kävimme katsomassa kaupunkin kuuluisan Shubra Palacen, palatsin jossa Saudi-Arabian ensimmäinen kuningas vietti kesäkuukautensa. Sekin oli ikävä kyllä koronan vuoksi suljettu, joten tyydyimme tarkastelemaan sitä ulkopuolelta käsin.

Alueen suurin nähtävyys minulle olivat kuitenkin vuoret ja luonto, vaikkakin maisemat olivat vielä piirun verran jylhempiä ja mielenkiintoisempia mielestäni Abhan alueella. Kävimme Taifin alueen korkeimmalla vuorella Jabal Dakkalla, joka kohoaa lähes 3000 metrin korkeuteen. Sinnekin olivat saudit kuitenkin rakentaneet tien ihan huipulle asti, ja me kurvasimme sinne autollamme paikallisten kanssa katsomaan auringonlaskua ja syömään jäätelöt (yritteliäs jäätelöautonkuljettaja saapui myös paikalle). Koko vuoristo oli täynnä ihmisiä istumassa iltaa, juomassa kahwaa ja grillaamassa. Ja mikäpä siinä, varmasti itsekin karkaisin vuoren reunalla istumaan useimpina iltoina jos asuisimme vuoriston lähellä. Piknikin vietto tulee halvemmaksi kuin ravintolassa istuminen, ja näin korona-aikaan voi helposti viettää aikaa vain omalla porukalla. Ja kun pubeja tai muitakaan huvituksia ei niin ole, niin nuoret miehetkin istuivat omissa porukoissaan pikinikeillä. Huvituksista puheen ollen: yksi huvitus ei todellakaan loistanut poissaolollaan Taifissa, ja se oli huvipuistot. Kymmeniä huvipuistoja toinen toistensa vieressä, ja mikä hämmentävintä, ne kaikki aukesivat vasta illalla. Päiväaikaan on toki kuuma vuorillakin ja paikallinen kulttuuri on hyvin iltapainoitteista, mutta meillä oli vaikeuksia keksiä mitään tekemistä päivisin, kun tavalliset puistotkin aukesivat vasta 16.30. Tuntui että koko kaupunki heräsi eloon vasta auringon laskiessa.

Taif oli viimeinen iso nähtävyytemme matkallamme, ja lähdimme siitä sitten ajamaan pitkää pätkää kohti Riadia, jossa vietimme yhden yön, ja josta ajoimme sitten vielä kotiin. Matkalla Taifista Riadiin kävimme vielä katsomassa Al Waba -kraateria, joka teki pienen lenkin kotimatkaamme mutta jota meille oli kehuttu sen verran, että halusimme käydä katsomassa sen. Matkalla kraaterille emme nähneet montakaan autoa tai ihmistä, mutta kameleita, lampaita ja vuohia kyllä näimme paljonkin. Seutu kraaterin lähellä oli kovin kivistä ja karua, vaikkakaan kraateri ei ollut tulivuoren kraateri varsinaisessa merkityksessa. Tulivuoriakin Saudeissa on ja osa niistä on jopa hieman aktiivisia, mutta tämän kraaterin ajatellaan syntyneen jonkinlaisen maanalaisen kaasuräjähdyksen seurauksena. Kraateri on pohjalta valkoisten suolakiteiden peitossa, ja se on noin 250 metriä syvä ja 2 km läpimitaltaan. Kraaterin pohjalle olisi ollut mahdollista laskeutua, mutta se olisi ollut monen tunnin urakka kahdelle aikuisellekin, eikä reitti pohjalle ollut mitenkään itsestäänselvä, joten tyydyimme ihailemaan kraateria reunalta käsin. Lukijat voivat jo tässä vaiheessa arvata, että turvakaiteita ei ollut juurikaan eikä opasteita – kraaterin vieressä oli moskeija ja jonkin sortin keskus, jonka työntekijä tuli meitä tervehtimään todella iloisena. Olimme jälleen ainoat kävijät kraaterilla, enkä tiedä tuliko sinä päivänä enää toisia turisteja. Mies toi meille ison maton, jonka päällä saatoimme syödä eväämme, ja ihasteli tottakai lapsia taas. En tiedä kuinka usein hän oli nähnyt moisia pieniä pellavapäitä, sen verran kaukana olimme isoista kaupungeista tai oikeastaan mistään pysyvästä asutuksesta.

Tässä oli suuren Saudi road tripimme parhaat palat, toivottavasti lukijoitakin on kiinnostanut kuulla tämän ison maan eri kolkista. Paljon olisi vielä nähtävää erityisesti maan pohjoisosassa, mutta saapi nähdä koska sinne pääsisi tutustumaan. Ihan heti en halua lähteä näin isolle automatkalle uudelleen – hauskaa oli, paljon nähtiin hienoja paikkoja, mutta oli myös kiva palata myös kotiin.

Suuri Saudi-Arabian road trip, osa 2

Abhasta ja Aseerin alueelta lähdimme muutaman päivän jälkeen kohti Jeddaa ja Punaista merta. Reittivaihtoehtoja oli kolme: nopein reitti olisi vienyt Abhasta suoraan rannikolle ja siitä rannikkoa pitkin Jeddaan, ja kaksi muuta tietä kulkivat ison osan matkasta vuoristossa ja olivat siksi hitaampia – mutta ehkä matkanäkymiltään kuitenkin vaihtelevampia. Päädyimme kahdesta vuoristoreiteistä siihen nopeampaan, sillä Jeddaankin oli taas koko päivän ajo edessä, ja halusimme pysähtyä matkalla katsomaan ainakin yhtä nähtävyyttä vähän pidemmäksi aikaa. Reitti oli varsin kaunis, ajoimme varsinkin alkuun varsin kiemuraisia vuoristoteitä, jotka aina välillä sukelsivat tunneleihin. Jonkin aikaa ajoimme pitkin solaa, jossa oli aika paljonkin pienasutusta ja maanviljelystä, mutta jossakin välissä käännyimme vuoristoisemmalle tielle jolla oli jälleen varsin hiljaista. Palvelut olivat tällä tiellä vähissä ja kävin kaikkien aikojen hirveimmässä huoltoaseman vessassa tällä vuoristotien pahasella. Täällä yleiset vessat ovat yleensäkin aika hirveitä, varsinkin huoltoasemilla, mutta tämä oli aivan omaa luokkaansa. Täällä vessat ja puhdistautumistilat ovat huoltoasemilla moskeijan yhteydessä, ja luonnollisesti naisille ja miehille on omansa. Mutta tällä pienellä vuoristoasemalla en löytänyt kuin miesten vessan, jonne livahdin mahdollisimman nopeasti, nenästä kiinni pitäen ja käsidesiä lutraten jälkikäteen (käsienpesu ei luonnollisesti ollut mahdollista). Onnekseni sinne ei eksynyt kukaan mies samaan aikaan!

No, matka jatkui, ja aloimme lähestyä nähtävyyttä jota halusimme pysähtyä katsomaan vähän tarkemmin. Kyseessä oli noin puolessävälissä matkaa oleva Al Ain -niminen vanha kylä, joka oli Wikipedian mukaan noin 600 vuotta vanha. Se oli todella vaikuttava 49 talosta koostuva kylä, joka oli rakennettu vuoristopuron äärelle. Puron vuoksi alue oli poikkeuksellisen vehreää ja siellä kasvoi muun muassa banaanipuita. Kylän puutarhassa apinat mellestivät ja linnut lauloivat, mutta muuten saimme aika yksin tutustua paikkaan. Kylään astuessamme näimme jonkin sortin infopisteen – alue on periaatteessa kunnostettu turistikohteeksi -, mutta se ei ollut auki, emmekä nähneet yhtään henkilökuntaa koko aikana kun olimme kylässä. Näimme toisen saudeista koostuvan porukan nopeasti pihalla, mutta he eivät lähteneet kapuamaan kylän huipulle, toisin kuin me. Satuimme paikalle puolen päivän aikaan ja kapuaminen oli kieltämättä aika hikistä puuhaa. Aina välillä poikkesimme vanhoihin taloihin sisälle viilentelemään. Jälleen kerran turvamääräykset eivät olleet ihan suomalaisella tasolla – taloissa ei ollut minkäänlaista opastusta tai valoa, ja niihin oli melko helppo eksyä. Puhumattakaan lepakoista ja muista ihanista olioista joita niissä asusti… ihan kylän huipulla kävimme vähän vuorotellen, sillä kapuaminen sinne oli kaksivuotiaalle pojallemme liian rankkaa. Minä kävin huipulla ensin yksin ja onnistuin pelästyttämään ison apinalauman, joka piti majaa huipulla – ja apinat pelästyttivät myös minut perinpohjaisesti.

Al Ainista jatkoimme matkaa rannikolle, missä maisema muuttui yksitoikkoiseksi autiomaaksi. Kaiken lisäksi viimeisimmät ajotunnit Jeddaan ajoimme hiekkamyrskyssä emmekä nähneet muutamaa metriä pidemmälle. Lapset nukkuivat autossa molemmat makeasti, Al Ainiin kapuaminen oli sen verran rankka kokemus. Jeddaan saavuimme sopivasti illaksi ja pääsimme jälleen sivistyksen pariin. Vuoristopäivien jälkeen oli kiva kirjautua hotelliin, jossa oli muutamakin hyvä ravintola ja jossa toimi suihkut kunnolla. Jedda oli meistä muutenkin varsin vaikuttava kaupunki, jossa meillä oli ikävä kyllä aikaa viettää vain yksi kokonainen päivä. Jos olisimme olleet siellä toisen päivän, olisimme mielellään menneet koko perhe sukeltamaan ja snorklaamaan – Punainen meri pitäisi olla varsin hyvä sukellus- ja snorklauskohde, varsinkin Saudien puolella missä turismia on huomattavan paljon vähemmän kuin esimerksi Egyptissä.

Jeddassa kävimme ensin tutustumassa aamupäivällä vanhaan kaupunkiin ja souqiin, katumarkettiin. Huomasimme kyllä varsin pian että souqiin olisi kannattanut mennä mieluummin illalla, kahdestakin syystä. Ensinnäkin suurin osa kaupoista aukesi vasta myöhään iltapäivällä, ja toisekseen oli niin hirveän kuumaa ja kosteaa liikkua valoisaan aikaan näillä vanhan kaupungin kapeilla kaduilla. Noin 45 minuutin kävelyn jälkeen meidän oli pakko luovuttaa, varsinkin kun suunnittelemamme museo (joka olisi tarjonnut viilennystä) ei ollut auki, ilmeisesti koronan vuoksi. Näimme kuitenkin jonkin verran Jeddan vanhan kaupungin arkkitehtuuria, joka on aika erilaista kuin täällä itärannikolla. Jedda on ollut aina kiireinen satamakaupunki, jossa monet eri kulttuurit ovat sekoittuneet, ja sen kyllä huomasi. Kaupunki tuntui samaan aikaan vanhalta ja modernilta.

Kävimme Jeddassa lisäksi paitsi tapaamassa yhtä kaveriperhettä myös vähän kävelemässä Punaisen meren rannalla – olihan tämä meille ennestään tuntematon vesialue koettava edes jollakin tapaa. Meren rantakin oli parhaimmillaan oikeastaan illalla auringon laskiessa, jolloin kaupungin asukkaat tulivat ulkoilemaan ja viettämään aikaa rantabulevardilla. Olimme erittäin vaikuttuneita siitä, että rantabulevardin keskellä kulki leveä, monta kilometriä pitkä pyörä- ja kävelytie. Se oli myös ihan täynnä kävelijöitä, juoksijoita ja pyöräilijöitä. Monet perheet olivat tulleet viettämään iltaa, ja ilokseni näin vaikka kuinka monen saudinaisen polkevan abayan helmat hulmuten. Rohkeimmilla oli vain farkut ja pitkä musta pusero, ja huivi tietysti. Olisi mahtavaa jos meillä olisi samanlainen kevyen liikenteen väylä täällä itärannikolla!

Pidimme kovasti Jeddasta ja siellä olisi voinut viettää enemmänkin aikaa, mutta matkan piti jatkua. Seuraavassa ja viimeisessä matkakertomuksen osassa liikumme Jeddasta Taifiin, ja sieltä kotiin itärannikolle.

Suuri Saudi-Arabian road trip, osa 1

Miehelläni alkoi elokuun puolessavälissä lähes kuukauden mittainen loma. Sama loma, joka meidän piti pitää jo maaliskuussa ja lentää Suomeen, mutta joka sitten peruuntui pandemian iskiessä. Olimme siirtäneet lomaa jo useamman kerran toivoen että pääsisimme Suomeen, mutta Saudi-Arabian rajat pysyvät kiinni. Lopulta tuli ajankohtaiseksi pitää loma, pääsi Saudeista ulos tai ei. Ja koska emme päässeet matkustamaan Saudi-Arabian kuningaskunnan ulkopuolelle, päätimme tehdä ison road tripin täällä Saudeissa. Olemme asuneet Saudi-Arabiassa jo kuusi vuotta, joten oli jo korkea aika lähteä tutkimaan laajemmin tätä isoa maata, jossa ei juurikaan ole vieläkään maan ulkopuolista turismia, paitsi joka vuotiset pyhiinvaeltajat. Yritystä turismin aloitukseen oli viime syksynä jolloin turistiviisumi lanseerattiin ja joitakin ulkomaalaisia turisteja tulikin maahan. Mutta korona teki stopin turismille täälläkin, joten nyt maassa matkustavat vain Saudit ja ne ulkomaalaiset, jotka ovat jääneet tänne jumiin – kuten me.

Matkareitiksi valikoitui koti – Riad – Abha – Jeddah – Taif – Riad – koti. Käsittelen tässä blogikirjoituksessa matkan ensimmäistä pätkää, Riadia ja erityisesti Abhaa ja sen ympäristöä. Riadiin meiltä ajaa neljä-viisi tuntia, vähän riippuen siitä kuinka pahat ruuhkat pääkaupungissa on. Vietimme ensimmäisen yön Riadissa ja ostimme sieltä vähän vielä eväitä ja tarvikkeita matkaa varten. Riadista Abhaan matkaa on minimissään 10 tuntia, ja meillä meni matkaan muutaman pysähdyksen kanssa lähes 12 tuntia. Se oli pitkä päivä, ja rankin koko matkalla. Riadissa maasto on vielä aika lailla punaista autiomaata, mutta sielläkin on joitakin jyrkkiä kallioita (esimerkiksi Edge of the world, jossa kävimme viime vuonna). Abha sen sijaan on jo korkella vuoristossa ja huomattavan paljon vihreämpää seutua. Matkalla Riadista Abhaan näimme kuinka autiomaa vaihtui pikkuhiljaa kiviseksi ylängöksi ja lopulta ihan oikeaksi vuoristoksi – ja tiet muuttuivat kapeammiksi vuoristoteiksi. Pitkiä matkoja oli täysin asumatonta seutua. Lähinnä näimme kameleita, lampaita ja vuohia.

Saudit pakenevat mielellään vuoristoon kesällä, ja se on ymmärrettävää. Meillä itärannikolla on kesällä aina yli 40 astetta päivällä lämmintä, pahimmillaan lähempänä 50 astetta. Abhassa oli 19 astetta ja satoi hieman kun saavuimme sinne illalla. Päivällä lämpötila oli mukava 20-30 astetta, ja mitä korkeammalle vuorille meni, sitä kylmempi luonnollisesti oli. Meillä oli kaksi kokonaista päivää Abhassa, ja ensimmäisenä päivänä kävimme tutustumassa kylään nimeltä Rijal Almaa. Se on vanha kylä paikalla jossa on ollut asutusta tuhansien vuosien ajan – sen kautta on kulkenut mm. kauppakaravaaneja kameleineen Medinasta ja Mekasta kohti Jemeniä ja Omania. Rijaj Almaa kutsutaan joskus piparkakkukyläksi rakennustyylin vuoksi: talot ovat tummanruskeita ja niissä on erivärisiä pieniä ikkunoita. Rijaj Almassa saimme aika rauhassa tutkia paikkaa. Vaikka kyseessä on turistipaikka ja vaikka siellä oli aika paljonkin ihmisiä, siellä ei ollut varsinaisesti opastusta eikä monia (suomalaisittain) vaarallisia paikkoja ollut mitenkään aidattu. Ihan korkeimpaan taloon pääsi kapuamaan, vaikka portaissa ei ollut kaiteita ja talossa oli lattia osin romahtanut ja parvekkeelle emme uskaltaneet ollenkaan sen heppoisen olemuksen vuoksi. Matka Rijaj Almaan oli varsinainen nähtävyys itsessään, varsinkin viimeiset 15 kilometriä jotka tultiin alas vuorelta aikamoista serpentiinitietä. Puolivälissä vuorta oli pysähtymispaikka, jossa monet viilentelivät ylikuumentuneita jarrujaan heittämällä vettä niiden päälle. Meidän maastoautossamme alennusvaihteen ja moottorijarrutuksen ansiosta jarrut onneksi kestivät varsin hyvin. Minä ainoastaan roikuin kauhukahvassa…

Kävimme samalla reissulla myös niin sanotulla pilvibulevardilla, Cloud cornichella, joka puolestaan oli korkealla Rijaj Almaan yläpuolella. Itse asiassa niin korkealla, että siellä pilvet pyyhkivät tietä säännöllisesti, siitä nimi. Paikalliset olivat kerääntyneet vuorille sankoin joukoin piknikille. Me pysähdyimme matkalla ostamaan kukkaseppäleet minulle ja tyttärelle. Olimme nähneet niitä runsaasti Rijaj Almaassa sekä miehillä että naisilla, ja olin jo etukäteen lukenut kuinka Aseer-alueella (jonka pääkaupunki Abha on) on perinteenä pitää kukkaseppeleitä, tosiaan myös miesten. Pieni seppeleiden myyjäpoika ei puhunut luonnollisesti sanaakaan englantia ja koska me olimme ainoat länsimaalaiset kilometrien säteellä, luulen että ylihintaa tuli maksettua seppeleistä. Pilvibulevardilla huomasin myös, kuinka eräs paikallinen nainen abayassaan ja niqabissaan heilutteli abayaansa minulle ja puhui jotain arabiaksi. Hymyilin ja pudistin päätäni. Olen kulkenut koko kesän ilman abayaa täällä itärannikolla, pukeutunut peittävästi toki. Länsirannikolla näkee aika paljon rennompaa pukeutumista paitsi ekspateilla myös saudinaisilla, jotka saattavat kulkea esim. abaya auki. Tällä Rijaj Almaan ja pilvibulevardin reissulla minulla oli päällä keltavalkoinen maksimekko ja farkkutakki, ja voin sanoa että aikalailla erosin kaikista muista naisista. Abhassa melkein kaikilla naisilla oli musta abaya ja niqab, vain ihan muutamalla arabinaisella oli vain päähuivi, niin että kasvot näkyivät. Lisäksi näimme Rijaj Almaassa ainoastaan yhden toisen länkkäriperheen, muuten paikalla oli vain saudeja. Meitä siis tuijotettiin koko loman ajan aika pitkään, ja lapsia toki myös ihasteltiin. Usein kun käänsin päätäni huomasin että minua ja/tai lapsia kuvattiin salaa. Olimme siis itse varsinainen nähtävyys näiden kaikkien upeiden paikkojen keskellä.

Toisena Abhan päivänä ajoimme Al Habala -nimiseen paikkaan. Sekin on vanha kylä, joka sijaitsee erikoisessa paikassa vuoren rinteellä. Siellä on asunut miesten yhteisö 80-luvulle saakka, ja he ovat laskeutuneet kylään 300 metriä suoraa jyrkännettä alas köysitikkailla – muuten kylään ei olekaan päässyt. Nykyään kylä on tyhjillään, ja sinne pääsee köysiradalla. Köysiradat olivat yllättävän suosittuja täällä päin maata, menimme köysiradalla myös Abhassa kaupunkia katsellen. Al Habalan kylään ei päässyt korona-rajoitusten vuoksi kävelemään, joten saimme ihailla sitä ainoastaan köysiradan kyydistä. Läheisessä luonnonpuistossa pidimme piknik-lounasta, ja ihmettelimme sitä miksi Saudi-Arabia on niin roskainen maa. Kaiken luonnonkauneuden keskellä se todella iskee silmään kuinka kaikki paikat ovat täynnä roskia – tyhjiä vesipulloja, muovipusseja, puoliksi syötyjä eväitä ja grillattuja kokonaisia eläimiä, autonrenkaita, huonekaluja, you name it. On ihan tavallista nähdä kuinka porukka heittää autosta roskat kadulle ajaessaan, ja tosiaan luontoon dumpataan säälittä ihan kaikki roskat. Al Habalasta matkalla takaisin Abhaan näimme onneksi muutakin kuin roskia. Alueella kasvatetaan runsaasti hedelmiä ja kasviksia, onhan alue Saudi-Arabian mittapuulla varsin vihreää ja hedelmällistä. Mekin pysähdyimme ostamaan hedelmiä katumyyjältä vielä matkalla hotellille.

Ensi kerralla: matka Punaiselle merelle ja Jeddan nähtävyydet!

Serpentiinitie matkalla Rijaj Almaan, Rijaj Alma, vuorien apinoita, köysiradalla Al Habalaan.

Expat-elämän loppu (?)

Meneillään oleva korona-pandemia on vaikuttanut koko maailmaan suuresti, ja lopulliset vaikutukset näkyvät vasta vuosien päästä, kun toivottavasti tilanne on saatu enemmän hallintaan. Tätä kirjoittaessa toinen aalto on pyyhkäisemässä yli Euroopan, ja meillä täällä Saudeissa ollaan jonkinlaisessa suvantovaiheessa. Täällä on ollut viime kuukaudet todella paljon tautitapauksia, joten meillä suvantovaihe tarkoittaa sitä että uusia tautitapauksia on reilu tuhat päivässä, kun parhaimmillaan niitä oli lähes 5000. Ei voida siis sanoa, että täälläkään voitaisiin vielä huokaista helpotuksesta.

Kun epidemia alkoi maaliskuussa, en pahimmissa painajaisissanikaan ajatellut tilanteen olevan yhä näin paha elokuun puolessavälissä. Kaikki varmasti ajattelivat että jos pari kuukautta elämme lainkuuliaisesti, syksyllä normaali elämä palaa – pääsemme Bahrainiin brunssille, koulut aukeavat, miehet palaavat työpaikoilleen. Sen sijaan Saudi-Arabia on yhä suljettu maa, josta ulos matkustaminen on vaikeaa. Saudi-Arabian kansalaiset saavat palata maahan erityisillä lennoilla tai tietyissä rajanylityspisteissä maarajoilla. Expateilla tilanne on hieman toinen. Tietyt firmat tuovat työntekijöitään ja heidän perheenjäseniään maahan erityisillä yksityislennoilla, ja ulos maasta pääsee tällä hetkellä vain niin sanotuilla evakuointilennoilla, joille täytyy anoa pääsyä oman maan suurlähetystön kautta. Lento on meille expateille yhdensuuntainen, eli jos maasta päättää lähteä, ei ole takuita että pääsee enää takaisin maahan sisään.

Matkustamisen ja koko tilanteen vaikeus sai kokonaan uudenlaisia kierroksia kun isäni kuoli muutama viikko sitten. Suomeen pääsy tässä tilanteessa on hankalaa, vaikka kuinka haluaisin matkustaa. Kävimme läpi kaikki skenaariot: minä lennän yksin lasten kanssa evakuointilennolla (jos sellaiselle pääsisimme, niihin on pitkät jonot), ja mahdollisuutena olisi se että emme pääsisi moneen kuukauteen olemaan yhdessä mieheni kanssa. Tai sitten lennämme kaikki evakuointilennolla, jolloin riskinä olisi se että jäämme kaikki Suomeen jumiin ja mies menettää työpaikkansa. Tai että mies irtisanoutuu työstään, pakkaamme kamat ja teemme niin sanotun final exitin – jätämme Saudi-Arabian taakse kokonaan ja muutamme takaisin Suomeen. Viimeinen vaihtoehto on viime aikoina tuntunut enemmän ja enemmän houkuttelevalta, mutta minulla ei ole ollut jaksamista tehdä niin isoa elämänmuutosta tässä viime viikkojen aikana. Viimeiseen asti seurasimme josko kansainväliset lennot kuitenkin aukeaisivat ja pääsisimme isäni hautajaisiin, mutta rajat pysyvät yhä kiinni. Lisäksi Suomi vihdoin ymmärsi tiukentaa omaa rajapolitiikkaansa ja alkaa seurata paremmin riskimaista saapuvien karanteenia, ja me tulisimme tietysti Suomen näkökulmasta riskimaasta ja meitä odottaisi karanteeni. Päätös oli mielestäni kyllä oikea, Suomen tautilukemat ovat kuitenkin vielä hallittavissa, jos vain siellä ollaan tarkkana tilanteen kanssa. Mutta kaikki tämä tarkoittaa sitä, että en pääse oman isäni hautajaisiin, enkä auttamaan perhettäni kaikessa käytännön järjestelyssä mitä tilanne vaatii.

Paitsi että mietin expat-elämän loppua omalla kohdallani, olen viime aikoina miettinyt sitä laajemmassakin mittakaavassa. Pandemia on osoittanut millaisia vaikeuksia meillä kansainvälisillä työntekijöillä ja heidän perheillään on silloin, kun matkustaminen ei olekaan enää mahdollista. Expat-elämä tässä laajuudessa on ollut oikeastaan mahdollista vain siksi, että lentäminen on ollut melko edullista ja joka paikkaan on päässyt melko nopeasti tarvittaessa. Pandemia pysäytti kaiken tämän. Mieheni lensi ennen lähes joka kuukausi työmatkoilleen, parhaimpina kuukausina useamman kerran. Nyt hän on ollut kotitoimistossa maaliskuun lopusta lähtien eikä paluuta työpaikalle ole tiedossa lähitulevaisuudessa. Meillä oli tapana käydä Suomessa ainakin kerran, useimmiten kaksi kertaa vuodessa. Nyt emme tiedä koska pääsemme seuraavan kerran Suomeen. Meillä on täällä leiri täynnä rikkinäisiä perheitä, joissa joku osapuoli on jäänyt jumiin jonnekin päin maailmaa. Naapurin kampaajarouva on Skotlannissa pyörittämässä kampaamoaan, ja hänen 10-vuotias tyttärensä ja miehensä ovat täällä Saudi-Arabiassa. He ovat olleet erossa maaliskuusta saakka. Toinen naapurin rouva tyttärineen pääsi työnantajan erikoiskuljetuksella Bahrainista Saudeihin kesäkuussa, oltuaan kuukausikaupalla erossa miehestään ja seikkailtuaan Englannin ja Bahrainin välillä useamman kerran. Ystäväni lähti synnyttämään kolmatta lastaan Englantiin maaliskuussa, ja on yhä sillä matkallaan. Isä ei ole vielä nähnyt uusinta tulokasta muuten kuin Skypen ja Zoomin avulla. Voisin jatkaa listaa loputtomiin. Sitten on tapauksia, joissa perheet miettivät kuumeisesti uskaltavatko he lähettää lapsensa nyt syksyllä boarding schooliin (sisäoppilaitokseen) tai collegeen ulkomaille. Aikaisemmin asiaa ei tarvinnut miettiä siltä kannalta että jos lähetän lapseni ulkomaille, olenko valmis siihen että en näe häntä vaikkapa vuoteen. Expat-äidit lensivät ennen mantereiden välejä vieden lapsiaan kouluun ja hakien heitä lomilla takaisin Saudeihin. Nyt kun matkustaminen on mitä on, aika moni expat-perhe varmasti miettii onko tämä elämä kuitenkaan hyvän palkan ja erinomaisten työetujen arvoista. Lisäksi monet firmat ovat joutuneet irtisanomaan väkeään, erityisesti kalliita expateja, joten en voi olla ajattelematta että expat-elämä tällaisena kuin me olemme sen kokeneet on loppumassa. Ja ehkä se ei ole pelkästään huono asia, onhan maapallon kannalta parempi jos yksi etuoikeutettu ihmisryhmä ei lentäisi ja matkustaisi niin paljon.

Saudi summer

Saudi summer on tämän lomakauden kuumin (monellakin tapaa) kampanja: koska Saudi-Arabian rajat pysyvät yhä kiinni, kansalaisia ja meitä maahan jumiin jääneitä ekspateja houkutellaan tutustumaan kotimaanmatkailuun. Eikä siinä mitään, Saudi-Arabia on iso maa jossa on paljon nähtävää, ja nyt kun turismi on jonkinlaisessa nupussaan paikkoihin on helpompi tutustua kuin vaikkapa kuusi vuotta sitten kun saavuimme maahan. Mutta ulkona on joka päivä sellainen 45 astetta lämmintä ja maassa todetaan joka päivä uusia korona-tapauksia 3000 – 4000 kappaletta, ja nämä kaksi asiaa hieman laimentavat ainakin minun hinkuani lähteä lomailemaan Saudeissa. Etelässä Jemenin rajalla olisi vuoristoa ja siten vähän kylmempää ilmatilaa, mutta Jemenin rajalle ei ehkä ole viisasta mennä juuri nyt pyörimään. Haluaisin käydä Al-Ulassa (Jordanin Petraa muistuttava ikivanha kivimonumentti), mutta se on yhä kiinni turisteja varten tehtävien rakennustöiden vuoksi – paikalle on suunnitteilla ainakin hotelleja ja ravintoloita – ja jälleen kerran, on ihan todella kuuma samoilla aavikolla tähän aikaan vuodesta. Jeddaan länsirannikolle olisi kiva mennä, siellä olisi hienoa Punaisen meren sukellusta jne., mutta länsirannikolla ja Riadissa on koko ajan ollut kaikista pahimmat koronan madonluvut.

Meillä olisi kesäloma buukattuna elokuun puolesta välistä eteenpäin. Se samainen loma, joka meidän piti pitää maaliskuussa ja lentää Suomeen. Toiveissa olisi yhä päästä Suomeen, mutta en tiedä onko se mahdollista. Huhumylly käy kovana siitä milloin kansainväliset lennot taas aukeavat, päivämäärä jota olemme kuulleet on 1.8. Mutta vaikka maasta pääsisikin ulos, ei ole mitenkään sanottua että takaisin pääsee niin helposti, varsinkin kun emme ole Saudi-Arabian kansalaisia. Tällä hetkellä evakuointilennot ovat olleet yhdensuuntaisia, eli takaisin ei ole ollut tulemista. Suomessa meillä saattaisi hyvinkin olla edessä joko karanteeni tai koronatesti (näistä kahdesta ottaisin mieluummin jälkimmäisen, sillä kahden viikon karanteeni kolmen viikon lomasta on aika iso siivu). Jos pääsisimme vielä takaisin Saudeihin, täällä voisi olla myös vuorossa 14 vuorokauden kotikaranteeni. Joten suoraan sanottuna en tiedä kannattaako lähteä täältä yhtään mihinkään, juuri nyt.

Viime viikot ovat olleet muutenkin aikamoista tunteiden vuoristorataa kaikin puolin ja mietittävää on riittänyt. Miehen työpaikalla oli mittavat irtisanomiset, ja vaikka mies on yhä töissä, todella moni tuttumme sai kenkää. Ja täällä ei ole mitään yt-käytäntöjä vaan lähtö tulee nopeasti ja varoittamatta. Aika on sanalla sanoen haastava pakata kamppeensa ja lähteä maasta – sillä maasta on lähdettävä kun töitä ei enää ole. Monet yrittävät myydä autojaan ja muuta omaisuuttaan, mitä eivät voi ottaa mukaan. Näin korona-aikaan ostovoima ei kuitenkaan ole parhaimmalla tasolla, joten voi olla aika hankala päästä eroon vaikkapa käytetystä autosta. Synkin tilanne on niillä jotka ovat yhä ulkomailla jumissa ja ovat irtisanottuja, he eivät pääse edes maahan enää sisään hoitamaan asioitaan vaan firma pakkaa heidän tavaransa ja lähettää ne heille.

Viimeksi kirjoitin siitä kuinka meidän tuli palata normaaliin elämään 21.6. alkaen, ja ihmeekseni aika moni asia normalisoituikin kesäkuun lopussa. Meidän leiri aukesi jälleen vierailijoille, joten Susan tuli meille töihin takaisin. Myös leirin uima-altaat aukesivat jälleen ilman vuoronumeroja ja kuntosalikin aukesi viimein. Viime viikolla palasinkin treenaamaan PT:ni Mohamedin kanssa. Kunto ei ollut kovin kaksinen… onneksi olin sentään käynyt tiuhaan kävelemässä näinä kuukausina. Sitten tuli vielä tieto että tyttären koulu avaisi ovensa 19.7., tosin vain kesäleirinä ja tiukoin turvajärjestelyin. Odotamme yhä lisätietoa tästä.

Kaikki tuntui tosiaan normalisoituvan pikkuhiljaa, mutta tuntui – ja tuntuu – jotenkin hullulta että yhteiskunta aukesi näinkin paljon, kun koronaluvut ovat yhä niin korkeita täällä. Return carefully on se lause jota täällä on toitotettu. Ja niinpä sitten kaiken tämän normaaliin paluun keskellä tällä viikolla tulikin tieto, että leirimme asukkaalla on todettu positiivinen koronanäyte. Kuntosali ja ravintola menivät heti kiinni, varsinkin kun kyseinen henkilö oli ehtinyt vierailla salilla ennen näytteen ottamista. Sairastuneen henkilöllisyys selvisi minulle melko nopeasti, asumme melko pienessä yhteisössä ja täällä on vaikea pitää mitään salassa. Hän tai hänen perheensä eivät ole meidän ystäväpiirissämme, mutta tunnemme ihmisiä jotka ovat olleet tekemisissä ko. perheen kanssa. Minä ja mieheni olemme molemmat myös olleet viikon sisällä salilla, joten on pieni mahdollisuus että tauti on tarttunut meillekin. Olemmekin nyt vapaaehtoisesti olleet lähinnä kotona ja karsineet sosiaaliset kontaktit minimiin. Susan on ollut kotona pari päivää, hän pelkää tartuntaa tosissaan koska hänen miehensä on ollut niin sairas. Mohamed ei luonnollisesti pääse treenaamaan kanssani kun sali on kiinni, ja tyttären pienet kaverisynttärit piti perua myös tältä viikolta. Eipä sillä että vieraita olisi tullutkaan, suurin osa leirimme asukkaista on varmasti tämän ja ensi viikon aika hissukseen. Meillä ei ole ollut mitään oireita, mutta myös leirimme korona-potilas on ollut käsittääkseni oireeton – hänet oli testattu ainoastaan siksi että hänen työkaverinsa oli sairastunut.

Nyt sitten vain odotellaan. Vähän käy sääliksi meidän korona-potilastamme, sillä tosiaan suurin osa tietää kenestä on kyse ja siinä on aikamoinen sosiaalinen stigma. Jotkut varmasti ajattelevat, että tuo toi koronan meidän lintukotoomme, kiitos vaan. Ja aikamoista naapurikyttäystä on varmasti luvassa lähipäivinä. Kyllä itsekin kurtistin kulmiani kun näin että altaalla oli torstaina juhlat, koska juuri nyt olisi mielestäni hyvä välttää moista. Mutta pitää olla nyt varovainen ettei koko homma mene noitavainoiksi missä porukkaa ilmiannetaan sosiaalisen eristäytymisen puutteesta. Se ei varmasti tekisi hyvää yhteisölle. Elämme erikoisia aikoja!

Odottavan aika on pitkä

Blogistani on tullut viime kuukausina Saudi-Arabian korona-tilannetta tiukasti seuraava julkaisu, mikä on sinänsä ymmärrettävää, onhan korona ja sen mukanaan tulleet rajoitukset olleet elämäämme mullistavia monella tapaa. Mutta vähän jo alkaa olla väsymystä koko virukseen ja kaikkeen mitä se on tuonut tullessaan – mieluummin kirjoittaisin jostain ihan muusta, ja kaikista eniten toivoisin että elämä voisi taas olla normaalimpaa. Olemme jo yli kolme kuukautta eläneet erikoistilassa.

Viimeksi arvuuttelin mitä tulee tapahtumaan eidin jälkeen. Osin arvaukseni menivät oikeaan, osin väärään – helpotuksia tuli enemmän kuin olin ajatellut, mutta toisaalta mieheni ei ole vieläkään palannut toimistolle vaan kotityöt jatkuvat. Tunne onkin että etätyö on viimein lyönyt läpi Saudi-Arabiassakin, missä tyypillisesti on ollut työpöydän ääressä, toimistossa, viihtymisen kulttuuri ja etätyötä on vieroksuttu.

Lockdownin vaiheet, inshallah

Tästä oheisesta kuvasta näette, minkälaisia helpotuksia meille tuli eidin loputtua. Ulkonaliikkumiskielto on nyt ajalla 06.00-20.00, ravintolat aukesivat, moskeijat aukesivat (paitsi Mekassa ja Medinassa, joissa tautitilanne on vielä vaikea), saamme liikkua oman kaupungin ulkopuolella ja kotimaan lennot alkoivat taas. Vastineeksi meille tuli maskipakko julkisilla paikoilla, 1000 rialin ja mahdollisen karkoituksen pelotteella, olemmehan maassa jossa rangaistukset ovat aina aika kovia. Maskipakosta liikkuu monenlaista huhua, jotkut tulkitsevat asiaa niin että aina kun on oman kodin ulkopuolella sitä tulisi käyttää, olit sitten autossa, kävelemässä yksin tai urheilemassa. Me olemme maskeja käyttäneet kaupoissa käydessä, ja nyt viime viikolla kävimme ensimmäistä kertaa koko perhe kahvilla ja leivoksilla ostarin kahvilassa. Myös lapset pitivät maskeja tällä reissulla, vaikkakin kaksivuotias poika ei siitä erityisemmin välitä. Tytär pitää sitä yllättävän kuuliaisesti. Kahvilassa toki maskin sai ottaa pois syödessä, istuimmehan omassa pöydässä yksinäisyydessä (pöytiä on vähennetty turvavälien pitämiseksi) ja menukin piti ladata viivakoodilla omaan kännykkään. Elektroninen menu saattaa olla tulevaisuuden juttu. Kahvilareissulla jälleen useampi paikallinen olisi myös hirveän mielellään tullut taputtelemaan ja suukottelemaan vaaleita lapsiamme – jotkut asiat eivät tunnu muuttuvan koronasta huolimatta.

Ja sen, että sosiaalinen eristäytyminen ei ole ehkä mennyt ihan 100 % jakeluun kaikilla täällä, näkee tautiluvuista. Eidin ja täydellisen ulkonaliikkumiskiellon aikana luvut lähtivät hyvään laskuun, mutta sitten kun ulkonaliikkumiskieltoa höllennettiin, luvut ovat lähteneet puolestaan jyrkkään nousuun. Tällä viikolla uusia sairastuneita on ollut joka päivä yli 3000, pahimmillaan lähes 4000 päivässä. Kuolleita ei ole vieläkään hälyttävästi, mikä kertoo osaltaan siitä että täällä testataan paljon ja myös niitä, joilla ei ole oireita. Nyt myös tauti leviää nimenomaan saudien keskuudessa, kun se alkuun levisi erityisesti (köyhien) siirtotyöläisten keskuudesssa. Kun katsoo näitä lukuja ja katsoo tuosta ylläolevasta kaaviosta että 21.6. pitäisi meille koittaa normalcy, normaalit ajat, ei tarvitse olla kovinkaan pessimismiin taipuvainen jos ajattelee että ehkä ihan normaaliin päiväjärjestykseen ei vielä viikon päästä palata.

Huhumylly käy kiivaana, niin kuin aina täällä, siitä mitä nyt sitten tapahtuu. Osa suurlähetystöistä on varoittanut jo kansalaisiaan siitä, että uusi lockdown, täydellinen ulkonaliikkumiskielto, on tulossa. Toisaalta monet arvioivat että silta Bahrainiin, causeway, aukeaisi jälleen, tosin luultavasti vain harvoille ja valituille kuten bahrainilaisille jotka ovat jääneet jumiin tänne ja mahdollisesti armeijan henkilökunnalle (molemmissa maissa on paljon brittiarmeijan henkilökuntaa). Kansainvälisten lentojen huhutaan alkavan lentää 1.8. alkaen, nythän täältä on päässyt pois ainoastaan ja vain eri maiden järjestämillä evakuointilennoilla. Mutta hirveän vaikea tietää mitä voisi tapahtua nyt, asiat voivat mennä suuntaan tai toiseen. Tuntuu, että fokus täällä on siirtynyt pikkuhiljaa taudin täydellisestä tukahduttamisesta – se juna meni jo, tapauksia on yli 100 000 – siihen että taudin kanssa voitaisiin elää. Yhteiskunnan on pakko varovasti avautua, sillä yhteiskunnan sulkemisen seuraukset ovat jo nyt olleet rankkoja, niin kansantalouden kuin yksilöidenkin kannalta.

Meidän leirinkin pitäisi avautua ulkopuolisille vieraille 21.6. alkaen, mikä tarkoittaisi sitä että nanny Susan voisi tulla takaisin töihin. Jee! Mutta kuten sanottua, en pidätä hengitystäni sen suhteen että näin voisi oikeasti tapahtua. Kotileirissämme uima-altaat (meillä on kaksi allasta, toinen kaikille, toinen vain aikuisille) aukesivat viime kuun lopussa, mutta maksimissaan viisi henkilöä saa olla altaalla samaan aikaan ja uima-aika pitää varata etukäteen. Kaikki aurinkotuolit on siivottu pois, eikä vessaan tai suihkuun pääse. Nyt on jo tosi kuumia päiviä, joka päivä on yli 40 astetta, joten olemme varanneet melko tiuhaan uimavuoroja. On kiva että lapsillakin on jotain ulkotekemistä. Viikonloppuisin vuorot ovat olleet vaikeampia saada, mutta arkisin olen käynyt lähes joka aamu uimassa lasten kanssa sillä välin kun mies puurtaa kotitoimistossa. Kaikesta aurinkorasvasta ja varjossa pysyttelystä huolimatta meillä kaikilla alkaa olla melkoiset rusketusrajat. Ja en odota että kovin pitkälle omalta uima-altaalta päästään ainakaan hetkeen, joten tämä kesä mennee suureksi osaksi uidessa ja kotona hengatessa.

Staycation

Ramadan on loppu tältä vuodelta, ja ramadanin päättävä juhla Eid al-Fitr alkoi Saudi-Arabiassa eilen sunnuntaina. Eid oli ensin merkitty alkamaan jo lauantaina, mutta koska uuden kuun sirppiä ei nähty perjantai-iltana, meillä Eid alkoi sitten vasta sunnuntaina. Eidin myötä alkoi taas myös totaalinen ulkonaliikkumiskielto. Viimeksi arvuuttelin mitä tulisi tapahtumaan kahden viikon helpotetun ulkonaliikkumiskiellon jälkeen (ulkoilla sai rajoitetusti aikavälillä 09-17), ja vastaus oli se, että sama helpotettu ulkonaliikkumiskielto jatkuisi eidin alkuun saakka. Eid mennään täydellä ulkonaliikkumiskiellolla koko Saudi-Arabiassa, ja oikeastaan ymmärrän syyn siihen. Ramadanin päättävä Eid on juhla-arvoltaan kuin meidän joulu. Eidin aamuna perinteisesti kylvetään, pukeudutaan uusiin vaatteisiin ja lähdetään moskeijaan rukoilemaan, sen jälkeen kokoonnutaan syömään juhla-aamupalaa sukulaisten ja ystävien kanssa. Lapset ja aikuisetkin saavat lahjoja, ja paljon vieraillaan myös naapureiden luona. Luonnollisesti tänä eidinä suurinta osaa näistä traditioista on täytynyt muuttaa ulkonaliikkumiskiellon vuoksi – rukoilu ja ruokailu tapahtuvat kotona, oman ydinperheen ulkopuolisia pitäisi nähdä vain etäyhteyksien avulla ja naapureita ei pitäisi mennä morjestemaan kauempaa kuin omalta takapihalta.

Eidinä kaikilla on yleensä myös lomaa 3-4 päivän ajan, ja niin myös miehelläni. Mieheni tosin on ollut jo kahden kuukauden ajan lähinnä kotona töissä, joten ainoa ero tässä lomalla on nyt se, että hän ei puhu koko ajan työpuheluita tai naputa sähköposteja työkoneellaan. Mikä on tietysti mukavaa, lapsilla oli varsinkin alkuun hankalaa ymmärtää sitä että iskä on kotona mutta ei ehdikään leikkiä heidän kanssaan. Nyt lomalla on ollut ainakin enemmän yhteistä perheaikaa. Yleensä Eid-lomalla olemme matkustaneet jonnekin, ja mieluusti jonnekin vähän viileämpään ilmanalaan, mutta nyt emme voi lähteä edes ulos omasta leiristä kuin hoitamaan ruokaostoksia ja käymään apteekissa. Olemmekin nyt viettämässä todellista staycationia, kotilomaa. Onneksi, onneksi leirin uima-altaat (meillä on kaksi ulkoallasta, toinen perheille ja toinen, pienempi pelkästään aikuisille) avasivat uudelleen ovensa 1,5 kuukauden kiinniolon jälkeen. Mutta koska korona-virus ja sosiaalinen eristäytyminen, uimassa saa olla maksimissaan 5 henkilöä kerrallaan, uimatunti pitää varata etukäteen, aurinkotuolit on poistettu alueelta, ja wc ja suihkut on kiinni. Olemme silti ottaneet tämän mahdollisuuden uimiseen vastaan innolla ja olemme itse asiassa olleet lähesjoka päivä uimassa sen jälkeen kun uima-altaat avattiin. Ulkoilu alkaa muuten olla aika tuskaista, sillä kesä ja kesän lämpötilat ovat saapuneet. Joka päivä on ollut 40 astetta tai enemmän, joten esimerkiksi pyöräilemään pitää mennä joko hyvin aikaisin aamulla tai myöhään illalla. Päivät ovat pitkiä kökkiä sisällä kotona kahden lapsen kanssa ja uiminen tuo paljon kaivattua vaihtelua arkeen.

Tämän eid-loman ulkonaliikkumiskiellon aikana meidän pitäisi ilmeisesti käyttää appia, kännykkäsovellusta, pyytääkseemme lupa ulkona liikkumiseen. Meidän leirissämme saa tuttuun tapaan ulkoilla vapaasti, mutta jos haluaisi käydä vaikka ruokakaupassa, appin kautta pitäisi pyytää lupa ulkona käymiseen. Kokeilimme appia yksi päivä mieheni kanssa ja se antaa 3 tunnin aikaikkunan käydä ulkona, ja 3 kilometrin säteellä kotoamme. Onneksi tässä on useampikin ruokakauppa aika lähellä. Koska lapset eivät pääse sisälle kauppoihin, ei edes useimpiin ruokakauppoihin, mieheni saa käydä taas yksin kaupassa. Ylipäätään täyden ulkonaliikkumiskiellon aikana vain yksi perheenjäsen saisi olla ulkona kerrallaan, joten jos mieheni lähtee lähipäivinä täydentämään ruokavarastojamme, minä jään suosiolla kotiin lasten kanssa. Ostimme viime viikolla sen verran runsaasti ruokaa (myös pakkaseen) että periaatteessa selviäisimme eidin loppuun näillä elintarvikkeilla, mutta jotkut tuoreet ruoka-aineet alkavat olla lopussa, joten kenties yksi kauppareissu täytyy tässä eidin aikana tehdä.

Seuraava kysymys on sitten mitä eidin jälkeen tapahtuu. Jatkuuko täysi ulkonaliikkumiskielto? Tuleeko meille taas osa-aikainen ulkonaliikkumiskielto? Alkavatko Saudi-Arabian sisäiset lennot pyöriä 1.6., kuten eräässä uutisessa – joka sittemmin teilattiin valeuutiseksi – väitettiin? Oma arvaukseni on, että osa-aikainen ulkonaliikkumiskielto jatkuu, ehkä tietyin helpotuksin. Kaupat ja ostarit saanevat avata ovensa samoin rajoituksin kuin ennen eidiä. Luulen, että pian myös ihmiset alkavat palata työpaikoilleen, uskon myös mieheni etätyöskentelyn loppuvan eidin jälkeen. Paljon tietysti riippuu siitä, miten tilanne kehittyy. Täällä on testattu paljon ihmisiä, ja luvut ovat olleet monta viikkoa korkeita, tänäänkin sairastuneita on tullut yli 2000 lisää (vaikkakin tänään on neljäs perättäinen päivä kun luvut ovat pienessä laskussa, joka on ainakin jotakin). Kaikenkaikkiaan sairastuneita on noin 75 000 Saudi-Arabiassa. Toisaalta kuolleita on vain suunnilleen 400, ainakin virallisten tietojen mukaan.

Joka tapauksessa luulen, että Saudi-Arabiassakin on paineita avata yhteiskuntaa hieman ihan tiukimmasta lockdownista, ja siihen on kaksi syytä: ihmiset alkavat kyllästyä kuukausia jatkuneisiin rajoituksiin, ja toisaalta rahaa ei liiku tarpeeksi tässä tilanteessa ja talous kärsii. Suomessakin uutisoitiin siitä, kuinka kesäkuussa Saudi-Arabiassa arvonlisävero nousee 15 prosenttiin, mikä on iso hyppäys verrattuna siihen että koko arvonlisävero on ollut olemassa täällä vain pari vuotta. Täällä tarvitaan lisätuloja, erityisesti nyt kun öljyn hinta on alhaalla, ja yksi tapa kerätä rahaa on lisätä veroja. Mutta että verorahoja tulisi, ihmisten pitäisi päästä ostoksille – mikä on vähän vaikeaa täyden ulkonaliikkumiskiellon alla. Toki nettikaupat toimivat jossain määrin, mutta silti.

Vaikeinta tässä lockdownissa on se, kun ei tiedä miten kauan tätä jatkuu. Hieman kateellisena seuraamme uutisia Suomesta ja Euroopasta siitä kuinka monessa paikkaa pahimmat rajoitukset alkavat helpottaa. Meillä ei tosiaan ole kovasti helpotuksia ollut, ja niistä pienistäkin on iloittu kyllä kovasti. Ja tosiaan täytyy olla onnellinen siitä, että miehellä on töitä ja että olemme kaikki perusterveitä.