Jumissa, kotona

Joka puolella maailmaa ihmiset ovat saman epäuskon vallassa. Voiko näin todella olla tapahtumassa? Kauanko tätä kestää? Miten meidän pitäisi yksilöinä ja kansakuntina suhtautua korona-viruksen aiheuttamaan uhkaan?

Täällä Saudi-Arabiassa valtio on tehnyt alusta alkaen hyvin tiukkoja rajoituksia. Täällä rajat laitettiin kiinni paljon aikaisemmin kuin monessa muussa maassa. Viime viikolla tuli tieto että kaikki leirit, compoundit, sulkevat ovensa ulkopuolisilta. Ennakoin tätä liikettä ja päästin nanny Susanin jo aikaisemmin loppukuun maksetulle lomalle. Olin aivan varma että compoundit suljetaan enkä halunnut tilannetta, jossa nanny Susan jäisi ilman tämän kuun palkkaa. Lisäksi tämän sosiaalisen eristämisen aikana ei ole hyvä idea että nannymme kulkee kotikaupunkinsa ja meidän leirin väliä joka päivä. Luonnollisesti samoin jouduin luopumaan personal trainerista, vaikka leirimme salille en ole halunnut muutenkaan mennä enää. Meillä on vielä kuntosali poikkeuksellisesti auki, luultavasti koska leirimme on pieni ja voimme soveltaa hieman sääntöjä, mutta jos jostain pöpöjä saa tähän maailman aikaan niin se on kuntosali. Nyt uusimpana rajoituksena meillä on ollut osittainen ulkonaliikkumiskielto maanantaista lähtien. Tällä hetkellä meillä se on vain iltaisin ja öisin, 19.00 – 06.00, mutta tänään juuri uutisoitiin että ulkonaliikkumiskielto aikaistetaan alkamaan jo kello 15.00 Riadissa, Mekassa ja Medinassa. Lisäksi liikkumista eri provinssien (alueiden, Suomessa puhuttaisiin maakunnista) välillä rajoitetaan. Myös maahan saapuvia tavarakuljetuksia karsitaan. Ainoastaan lääkkeet ja ruoka liikkuvat rajan yli. Tilasimme juuri viikonloppuna ison paketin kaikenlaisia lasten aktiviteettikirjoja, värikyniä jne. Dubaista, mutta nyt näyttää siltä että paketti tulee seisomaan Dubaissa jonkin aikaa.

Mieheni on ollut sunnuntaista saakka kotitöissä, mistä olen hyvin onnellinen. Hänen työnsä on ylipäätään sellaista että se on hoidettavissa etänä – eri asia olisi jos hän olisi töissä vaikka öljykentällä. Olen hyvin onnellinen myös siitä, että meillä on kolme makuuhuonetta, joista yksi on tähänkin saakka toiminut toimisto/vierashuoneena. Miehellä on ollut yllättävän paljon työpuheluita ja töitö kotona, joten on hyvä että meillä on joku paikka mihin hän voi sulkeutua lapsilta rauhaan. Lasten koulusta tuli alkuviikosta sähköposti, jossa kerrottiin koulun jatkuvan ensi viikolla siten, että he lähettävät tehtäviä sähköisesti. Tämä viikko meillä piti olla ylipäätään kevätlomaa, spring break, ja ensi viikolla piti alkaa kevätlukukausi. Kukaan ei osaa tietenkään tällä hetkellä sanoa kuinka kauan tilanne jatkuu tällaisena ja milloin koulut voisivat avata, mutta tuntuu että huhtikuu varmaan menee ainakin tällaisena kotikouluna. Olen kiitollinen siitä jos koulu lähettää meille aktiviteetteja. Tytär kaipaa kovasti tekemistä ja vaikka olemmekin tehneet yhtä sun toista, ei ole aina helppoa viihdyttää molempia lapsia. Poika on vielä sen verran nuori, ettei hän oikein jaksa keskittyä mihinkään pitkäjänteiseen, eikä poikaa voi oikein yksinkään jättää sillä välin kun opetan tytärtä.

Sosiaalisesta eristäytymisestä on puhuttu täälläkin paljon, ja se toteutuu vaihtelevasti. Olen itse yrittänyt pitää varovaista linjaa itseni ja lasten suhteen. Mies on käynyt viime aikoina ruokakaupassa, me olemme olleet vain kotileirissä. Viime viikonloppuna tosin kävimme päiväseltään autiomaassa ajelemassa. Kovin pitkälle emme uskaltaneet yhdellä autolla ajaa, mutta oli silti ihanaa olla ulkona ja tuntea lämmin aavikon hiekka varpaissa. Nyt odottelemme kielletäänkö autiomaassakin ajelu, tai saammeko kokopäiväisen ulkonaliikkumiskiellon. Täällä meidän leirissä on monenlaista suhtautumista sosiaaliseen eristäytymiseen. Useimmat ajattelevat, että leirin sisällä on yhä turvallista antaa esimerkiksi lasten leikkiä keskenään tai istua yhdessä uima-altaalla. Sitten on niitä, jotka ovat olleet jo useamman viikon täysin omissa poteroissaan. Niin paljon kuin haluaisinkin antaa lasten leikkiä kavereiden kanssa, olen joutunut nyt kieltämään sen sekä leikkikentälle menon. Meidän leiri ei ole mikään kupla. Toivottavasti emme saa virusta tänne, mutta pitäisin sitä melko todennäköisenä että se leviää meillekin. Yritämme pysyä vain oman perheen parissa, mikä ei kyllä ole aina helppoa. Koska niin monet vanhemmat antavat lastensa leikkiä yhä keskenään, ulkoillessa joudun usein muistuttumaan tytärtä siitä että kenenkään lähelle ei saisi mennä. Poika on vielä niin pieni että hän ei sinänsä kaipaa muita lapsia, mutta tyttärelle tämä on vaikeaa. Ja minulle, ulkoilu tuntuu kuin joltain miinakentältä jossa pitää koko ajan tarkkailla ettei kukaan yli-innokas lapsi tai aikuinen hyökkää iholle. En usko että eristäytyminen olisi minulle niin hankalaa jos meillä ei olisi lapsia – minulle kelpaisi oikein hyvin lukea kirjoja, pelata tietokonepelejä, katsoa Netflixiä ja siivota talo lattiasta kattoon – mutta tällä hetkellä lähes kaikki aika menee lapsia viihdyttäessä. Juoksemassa olen sentään onnistunut käymään aamuisin, mikä on ollut henkireikä kiireisissä päivissä.

Kaipaisin hirveästi suomalaista luontoa ja sitä että voisi kotoansa vain mennä metsään tai meren rannalle kävelemään. Sitähän me emme voi täällä tehdä, vaan tosiaan olemme lähinnä pienen leirimme sisällä, yrittäen vältellä muita ihmisiä. Saudivuosinamme olen kyllä oppinut kökkimään sisällä. Kesäisin Saudeissa on niin kuuma, että ulkoilu pitää hoitaa aikaisin aamulla tai illalla. Ramadanin aikaan juuri mikään ei ole auki ennen auringonlaskua, joten silloinkin ollaan lähinnä kotona, ainakin päivisin. Mutta silloinkin on voinut tavata kavereita ja pitää leikkitreffejä, mikä nyt ei ole korteissa. Mutta tästäkin selvitään. Yritän ajatella positiivisia asioita, kuten sitä että olemme kaikki samassa maassa ja perheenä koossa, emme kukaan kuulu riskiryhmään viruksen osalta ja meillä toimii yhä varsin hyvin ruokahuolto. Lisäksi ehkä ihmiskuntana selviämme tästä koettelemuksesta oppien samalla jotain. Toivoisin, että tällä kaikella voisi olla positiivisia vaikutuksia ihmisten kulutushysteriaan ja luonnonsuojeluun. Aika näyttää miten kaikessa käy.

 

Jumissa, Saudeissa

Kirjoittelen jälleen blogia kotisohvalta käsin. Meidän piti lentää keskiviikkona Suomeen, mutta matkasuunnitelmat saivat nyt tällä erää jäädä vain haaveeksi. Syynä tietenkin korona-virus. Viimeksi kirjoittaessani olimme juuri palanneet Dubaista lomalta ja vaikka olin hieman huolissani tilanteesta, en minäkään osannut arvata että epidemia räjähtää käsiin näin äkkiä ja että toimet joihin valtiot ovat ryhtyneet olisivat niinkin dramaattisia.  Viimeksi kun kirjoitin blogia meillä täällä Saudeissa oli jo voimassa melko kattavat matkustusrajoitukset. Nyt tapahtuu kuitenkin joka päivä valtavan paljon kaikkea, joten kerrataan hieman mitä Saudi-Arabiassa on tässä kahden viikon aikana tapahtunut.

  • Ensimmäinen korona-virustartunta varmistui Saudi-Arabiassa 2.3. Nyt varmistettuja tapauksia on jo lähemmäs sata.
  • Silta Bahrainiin suljettiin liikenteeltä 7.3.
  • Kaikki koulut ja päiväkodit suljettiin toistaiseksi 8.3.
  • Kaikki matkustaminen naapurimaihin (maitse, meritse, ilmateitse) kiellettiin 9.3.
  • Isot tapahtumat peruttiin ja suurin osa harrasteryhmistä suljettiin toistaiseksi 9.3.
  • Uusia maita matkustuskieltolistalle 9.3.: mm. Egypti, Ranska, Saksa ja Turkki (meidän piti lentää Suomeen Turkin kautta)
  • Koko EU ja lisää maita kieltolistalle 11.3.
  • Alkaen huomisesta 15.3. kaikki lennot ulos Saudeista ovat peruttu ainakin kahden viikon ajaksi.

Kun katsoo tätä kertausta kahden viikon tapahtumista, tuntuu nyt älyttömältä edes ajatella että elättelin aika pitkään toivoa päästä Suomeen. Viimeinen niitti meidän Suomen lomasuunnitelmille tuli maanantaina, kun Turkki päätyi kieltolistalle. Alkuviikosta olisi päässyt lentämään Eurooppaan vielä Amsterdamin tai Lontoon kautta, mutta päädyimme siihen ettemme ala etsiä uusia lentoja vaan jäämme tänne. Olin todella ärtynyt ja surullinen alkuun siitä ettemme päässeet lähtemään, mutta nyt päätös tuntuu enemmän kuin oikealta. Ja kun seuraa miten tilanne on Suomessa nyt parina päivänä kehittynyt – en usko että meillä olisi ollut kovin hauska loma Suomessa, olisimmehan ensi töiksemme joutuneet karanteeniin ulkomailta saapuessamme. Ja meidän olisi ollut aivan mahdotonta palata kotiin Saudi-Arabiaan ainakaan ihan heti.

Ihmisillä on tullut kiire joko palata Saudi-Arabiaan tai yrittää päästä täältä pois, tilanteesta riippuen. Tyttären hyvä kaveri lensi juuri sunnuntaina takaisin Ranskasta (ja he olivat viimeisiä jotka pääsivät maahan) ja perhe on nyt 14 päivän karanteenissa. Toinen ystäväperhe oli pitkällä lomamatkalla Etelä-Amerikassa, mutta he päättivät katkaista lomansa ja lentää takaisin Saudeihin. He lensivät keskiviikkoaamuna viimeisellä lennolla Amsterdamista tänne. Sen jälkeen sekin reitti on ollut suljettu. Eräs tuttavani joka on viimeisillään raskaana lensi vanhempiensa luoksi Lontooseen eilen. Hän halusi synnyttää Lontoossa, ei täällä. Monissa perheissä on sellainen kauhea tilanne, että joku perheenjäsenistä on jäänyt rajojen toiselle puolelle esimerkiksi työmatkan tai koulun vuoksi. Olen ennenkin kirjoittanut siitä kuinka monet perheet täällä lähettävät lapsensa ulkomaille opiskelemaan ns. boarding schooleihin. Nyt täällä olisi ollut tulossa spring break, kevätloma, ja monet lapset ja nuoret olivat palaamassa esimerkiksi Euroopasta tai Amerikasta Saudi-Arabiaan muun perheensä luokse, mutta nyt he ovat jumissa jossain päin maailmaa. Me olemme jumissa Saudi-Arabiassa, mutta ainakin olemme yhdessä koko perhe.

Lapset ovat olleet kotona maanantaista lähtien. Sunnuntaina oli vielä koulua, tyttären luokalla oli vielä synttärijuhlatkin. Sitten sunnuntai-iltana tuli päätös että koulut ja päiväkodit suljetaan määrittelemättömäksi ajaksi. Sitten tuli tieto että tyttären balettishow ja balettitunnit perutaan. Ja nyt olemme sitten oikeastaan vaan kotona. Viikko on ollut pitkä, ja säät vaihtelevia – muutamana päivänä on ollut niin pölyistä etten ole halunnut viedä lapsia ulos. Olemme pelanneet lautapelejä, katsoneet luontodokumentteja, rakentaneet Legoja, siivonneet… pientä helpotusta tilanteeseen toi se, että lasten koulu ja päiväkoti olivat tehneet ensi viikoksi kotiopetuslaatikon. Molemmat lapset saivat omansa, ja olin aika vaikuttunut laatikkoa läpikäydessäni. Molemmille on tehtäviä liittyen matematiikkaan, englantiin, taiteesen ja tieteeseen. Tyttärellä lisäksi maantietoa ja arabiaa, joista jälkimmäistä en voi opettaa. Kävin läpi laatikoiden tehtävät eilen ja tänään, ja varsinkin pojallemme aktiviteetit ovat aika simppeleitä – hänhän täyttää vasta kaksi pian -, mutta on hyvä että meillä on edes jotain järjestystä päivään kotikoulun muodossa. Poika ei vielä ymmärrä tilannetta, mutta lähes viisivuotias tyttäremme tajuaa paljonkin. Hänelle on ollut kova pala se, että koulu on kiinni eikä kavereita näe. Sitten suljettiin balettikin ja nyt kirsikkana kakussa ei päästy Suomeenkaan. Tänään kävimme kirjastossa, mutta siellä oli lasten puoli kokonaan kiinni. Mieheni sai käydä hakemassa sieltä kirjoja, mutta lapset eivät saaneet sinne mennä. Olemme selittäneet tytölle miksi tällaisia rajoituksia on nyt, mutta kyllä ne silti häntä harmittavat. Ja toisaalta tyttöä myös pelottaa, hän on useamman kerran kysynyt voiko koronavirus tulla hänelle. Eräänä päivänä kuulin tytön selittävän Susan nannylle kuinka vanhat ihmiset kuolevat koronavirukseen. Tuli kiire korjata että joku vanha ihminen saattaa siihen kuolla, mutta se on harvinaista, ja jos pidämme huolta käsienpesusta ja emme levitä pöpöjä niin toivottavasti koko tauti katoaa pian.

Kun muutin syksyllä 2014 Saudi-Arabiaan mielessä oli se, että mitä jos tulee sota tai terrorismia, mikä pakottaa lähtemään maasta – tai jäämään maahan vastentahtoisesti. Nämä vuodet täällä ovat kuitenkin olleet melko rauhallisia, täällä on ollut paljon vakaampaa kun etukäteen ajattelin. En koskaan ajatellut että tautiepidemia voisi sulkea rajat ja estää meitä matkustamasta täältä pois. No, nyt en edes haluaisi matkustaa minnekään – parasta olla paikallaan ja elää mahdollisimman varovaisesti nyt, että epidemia laantuisi – mutta ei ole mukava tunne olla suljettuna maahan, mistä ei voi matkustaa ulos. Onneksi sentään internet toimii. Se tekee elämästä miellyttävämpää, ja sen avulla voi pitää yhteyttä Suomeen ja kavereihin jotka ovat karanteenissa.

 

Voihan korona!

Olimme viime viikon Dubaissa tapaamassa Suomen kavereita. Viikko oli oikein mukava, aurinkoa, uimista, shoppailua, hyvää ruokaa, lapset leikkivät keskenään… Dubai oli myös täynnä suomalaisia, olihan kyseessä yksi Suomen hiihtolomaviikoista. Hotellin uima-altaalla kuuli suomea runsaasti, ja siihen oli vaikea tottua – täällä Saudeissa saa suomalaisena olla melko yksin ja ne muut harvat suomalaiset suunnilleen myös tuntee. Lomaviikkomme aikana Bahrainissa oli tullut ilmi monta korona-virustartuntaa. Erityisen pahan tilanteesta teki se, että yksi ensimmäisistä viruksen kantajista Bahrainissa oli koulubussin kuljettaja. Varotoimenpiteenä kaikki koulut ja päiväkodit ovat nyt kaksi viikkoa kiinni koko Bahrainissa, ja lennot mm. Dubaihin ovat täysin poikki. Seurasimme tilannetta hieman jännittyneenä, sillä vaikka lentomme takaisin olikin Saudi-Arabian puolelle, asumme lähellä Bahrainia ja kaikki mitä siellä tapahtuu vaikuttaa yleensä meihinkin. Saudi-Arabia ilmoittikin viime viikolla että kaikki lomaviisumit ovat jäissä, samoin pyhiinvaellusviisumit, niillä ei ole asiaa nyt maahan. Lisäksi maahan ei voi tulla, jos on viimeisen 14 päivän aikana oleskellut Afganistanissa, Azerbaijanissa, Kiinassa, Taipeissa, Hong Kongissa, Intiassa, Indonesiassa, Iranissa, Irakissa, Italiassa, Japanissa, Kazakstanissa, Koreassa, Libanonissa, Macaossa, Malesiassa, Pakistanissa, Filippiineillä, Singaporessa, Somaliassa, Syyriassa, Thaimaassa, Uzbekistanissa, Vietnamissa tai Jemenissä.

Pääsimme lennolle kohti kotia perjantai-iltana. Minulla ja pojalla oli hieman flunssaa, mutta onneksi kummallakaan ei ollut kuumetta, sillä kun pääsimme Saudien päähän, lentokentällä oli aikamoiset turvajärjestelyt. Ennen maahantuloa meidät ohjattiin erilliseen jonoon, jossa käytiin läpi kansallisuus ja mistä oli saapumassa maahan. Kaikilta mitattiin ruumiinlämpö (onneksi, onneksi pojalla ei ollut flunssan lisäksi kuumetta!) ja maahantulossa kesti ekstrakauan. Boarding passit leimattiin ja niihin kirjoitettiin jotain, oletan että tämä liittyi siihen, että jos lennolla olisi joku sairastunut niin saataisiin helposti selville ketkä muut olivat samalla lennolla. Ja luulen että siinä käytiin läpi myös jokaisen matkustushistoria, juuri tuohon 14 päivän sääntöön liittyen. Henkilökunnalla oli hengityssuojaimet, kumihanskat ja valkoiset asut. Tuntui, kun olisin yhtäkkiä joutunut jonkun dystopia-sarjan pyörteisiin ja seurasimme tapahtumia lentokentällä pieni kylmä hiki otsalla.

Kirjoittelen tätä kotisohvalta käsin, eli kotiin pääsimme, mutta nyt mielessä on muutamakin ajatus. Ensinnäkin mieleen tuli kaikki ne suomalaiset joita näimme Dubaissa. Kuinkakohan moni hiihtolomalainen tuo viruksen mukanaan? Ylipäätään tuntuu että virus tulee leviämään joka puolelle, sitä ei pystytä enää hallitsemaan. Nyt pystytään ehkä vain pitämään pahimmat tartuntapiikit kurissa, jos sitäkään. Toisaalta viruksesta on niin kahtalaista tietoa. Moni sanoo ettei se ole juurikaan kausi-influenssaa pahempi ja että jos ei kuulu riskiryhmään, se ei ole vaarallinen. Sitten on niitä ihmisiä kuten yksi naapurin rouvista joka uskoo salaliittoteorioihin ja on sitä mieltä, että virus on paljon vaarallisempi kuin on annettu ymmärtää, miksi muuten maat sulkisivat rajojaan.

Lasten koulusta ja päiväkodista tuli eilen sähköposti, jossa todettiin että lapset joilla on yskää, tukkoinen nenä, kuumetta tai muuten flunssan oireita lähetetään kotiin. Taustalla on sama korona-viruksen pelko. Ja hyvä niin, kouluun nyt ei pitäisi mennä kipeänä tai varsinkaan kuumeisena muutenkaan. Mutta täällä monet lapset reagoivat ilmansaasteihiin ja ilmassa olevaan pölyyn yskimällä. Meillä poika kärsii tästä ja tyttärellä oli samaa nuorempana. Juuri tänään on taas aika pölyinen päivä, pieni hiekkamyrsky on alkamassa, ja poika ja minä köhimme molemmat tänä aamuna. Vein pojan kuitenkin hoitoon. Hoitotädit tietävät, että poika saa oireita pölystä ja hiekasta, joten kyllä he myös hänet ottivat hoitoon. Tyttäreltä mitattiin ruumiinlämpö koulun aulaan saapuessa. Tätä on kyllä tehty ennenkin, koulussa on ollut useana vuonna monia muitakin kiertotauteja. Ei auta kuin seurata tilannetta tämänkin suhteen.

Kaikkien näiden varotoimien ja korona-virusuutisten keskellä ei tekisi yhtään mieli matkustaa hetkeen, mutta meillä olisi matka Suomeen varattuna ensi viikolla jo. Emme käyneet Suomessa poikkeuksellisesti jouluna lainkaan, ja nyt meidän pitäisi olla Suomessa 2,5 viikkoa. Minun olisi tarkoitus käydä myös Ruotsissa tapaamassa ystäviäni. Ja lennämme Istanbulin kautta. Nyt mietimme, kannattaako matkalle lähteä lainkaan. Turkki, Suomi tai Ruotsi eivät vielä ole Saudien kieltolistalla, mutta on mahdollista että joku niistä lisätään listaan ennen lähtöämme tai sinä aikana kun olemme Suomessa. Jos Turkki lisätään listaan, meidän täytyy reitittää lennot uusiksi. Mutta jos Suomi lisätään osaksi niitä maita joista ei voi saapua Saudi-Arabiaan, emme voisi palata kotiin Saudeihin, vaan meidän pitäisi olla jossain karanteenissa 14 päivää. Meillä olisi jonkin verran asioita hoidettavana Suomessa tämän matkan aikana, mutta jos emme pääse lähtemään, ei sille voi tietenkään mitään. Kaikki elämässä ei mene aina suunnitelmien mukaan. Toivon toki että tilanne rauhoittuisi ja virus saataisiin hallintaan, mutta tässä voi olla vielä monta kuukautta edessä hankalia aikoja.

Arjen apulaiset

Mieheni matkustaa paljon työnsä puolesta. Tälläkin hetkellä hän on työmatkalla Lontoossa, joskin on palaamassa onneksi kotiin tänään illalla. Kun mieheni on poissa, pyöritän arkea kahden lapsen kanssa yksinhuoltajana, kuten tapaan sanoa puolivakavissani. Mutta en onneksi ole totaalisen yksin vaan minulla on loppujen lopuksi paljon apukäsiä arjessani, vaikka sukulaiset ovatkin kaukana Suomessa eivätkä siten voi auttaa arjessamme.

Arkisin tytär käy esikoulua ja poika käy samassa koulussa hoidossa. Koulubussi lähtee leirimme keskusaukiolta 7.30, ja aamulla kipitämme bussiin enemmän tai vähemmän kiireessä. Yritän laittaa eväät ja koulupuvut jo valmiiksi edellisenä iltana, sillä en ole aamuihmisiä ja inhoan etsiä hukassa olevia tavaroita kiireessä. Kouluun meidät ja naapurin toisen perheen vie pikkubussilla intialainen kuskimme Haris. Haris on iso mies, joka ei paljoa puhele, mutta on luotettava ja ajallaan. Haris myös ajaa meidät vanhemmat takaisin kotileiriin sitten kun lapset on saatu kouluun. Koulureissuilla vaihdan kuulumiset muiden äitien kanssa ja juttelen tyttären ja pojan opettajien kanssa kaikki käytännön asiat – onko vesipullo hukassa, tarviiko poika vaihtovaatteita, kenen synttärit ovat seuraavalla viikolla, ja niin edelleen.

Kun lapset on saatu kouluun, alkaa muutama tunti omaa aikaani. Kolmena aamuna viikossa tapaan personal trainerini Mohamedin. Aloitin treenaamaan Mohamedin kanssa syyskuussa, sillä kahden lapsen synnytyksen ja vauvavuosien jälkeen tuntui että kuntoni on aika huono. En myöskään ollut kauheasti ehtinyt urheilla silloin kun poika oli vielä kotona, nyt aamujen hoitopaikka mahdollistaa sen että voin urheilla – ainakin silloin kun lapset eivät ole kipeänä, mikä aina sekoittaa pakkaa. Mohamed on puoliksi egyptiläinen, puoliksi italialainen, ja hän on asunut mm. Venäjällä ja Saksassa. Hän puhuukin montaa eri kieltä ja treenaa monien eri kansallisuuksien kanssa. Salaa Mohamed haaveilee muutosta takaisin Eurooppaan ja erityisesti pohjoismaihin, sillä hän haluaisi saada tyttärensä kouluun siellä. Minulta hän kyselee silloin tällöin siitä millaista Suomessa on asua. Vastaan aina että olen itsekin ollut jo kohta kuusi vuotta poissa Suomesta, mutta kyllä siellä on monia hyviä asioita, kuten puhdas ilma, hyvä koulutus ja siellä on melko turvallista. Personal trainer tuntuu yhä aika luksukselta. Luultavasti minulla ei ihan pian tule olemaan varaa tai aikaa palkata sellaista sitten jos ja kun palaamme Suomeen, varsinkin jos ajatuksena on että palaan töihin jollain aikataululla. Nyt onkin hyvä aika panostaa omaan hyvänvointiin. Tavoitteena on, että oppisin tekemään painonnosto-ohjelman itse, ja voisin seurata sitä sitten kun en enää treenaa Mohamedin kanssa. Mohamed antaa myös ohjeita ruokavalion suhteen, joita seuraan enemmän tai vähemmän tunnollisesti. Olen kyllä huomannut eron omassa jaksamisessa ja ulkomuodossa sen jälkeen kun aloitin treenaamaan Mohamedin kanssa, ja vaikka treenit ovat rankkoja, tykkään kovasti niistä.

Aamuisin yritän hoitaa myös kaiken muun sellaisen, mikä vaatii aikaa ja keskittymistä. Kuten esimerkiksi tämän blogin kirjoittamisen, mutta myös suomen tuntieni suunnittelun tai jos minulla on muita töitä hoidettavanani. Välillä käyn ostosbussilla kaupungin ostareissa ostoksilla ja tapaan ystäviä, Viime aikoina olen yrittänyt siivota talosta ylimääräisiä tavaroita kierrätykseen.

Lapset pääsevät koulusta puolenpäivän aikaan, ja ajelemme taas bussilla Harisin kyydillä hakemaan lapset ja sitten palaamme kotiin. Puolenpäivän aikaan saapuu myös nannymme Susan, joka on kanssamme arkisin noin 12-17. Susan on reilu 50-vuotias, pieni filippiiniläinen nainen, jonka mies on täällä töissä ja jonka teini-ikäiset lapset käyvät filippiiniläistä koulua täällä. Viime aikoina Susan on kyllä puhunut siitä, että hän aikoo lähettää teini-ikäiset poikansa Filippiineille käymään koulua ja asumaan veljensä kanssa. Saudi-Arabiassa täytyy maksaa nykyään eräänlaista veroa tai maksua perheestä. Esimerkiksi mieheni maksaa minusta ja lapsista maksua, joka tuplaantuu joka vuosi. Filippiiniläiselle perheelle maksut alkavat olla jo aika kalliita, ja ymmärrän että Susan haluaisi poikien palaavan Filippiineille, mutta hän tuntuu myös olevan vähän surullinen asiasta. Täällä on paljon filippiiniläisiä naisia, jotka ovat jättäneet ihan pienetkin lapsensa esimerkiksi oman äitinsä hoitoon ja tulleet paremman elannon perässä tänne, ja se on kyllä todella surullista. Itse saa olla onnekas siinäkin asiassa, että perhe saa olla yhdessä eikä rahan vuoksi lapsia tarvitse erottaa vanhemmistaan.

Susan  siivoaa, tiskaa, pesee pyykit ja silittää. Tarvittaessa Susan katsoo myös lapsia, mikä on iso apu arjessa erityisesti silloin kun mieheni ei ole täällä. Opetan kerran viikkoon suomea iltapäivisin, ja silloin Susan on lasten kanssa. Susan yleensä myös vahtii poikaamme tiistai-iltapäivisin, jolloin tyttärellä on balettitunti. Koska balettitunti on eri leirissä, joudun kulkemaan sinne taksilla (en aja eikä meillä ole kahta autoa), ja käyn yleensä vielä ruokakaupassakin sillä välin kun tytär on tanssimassa. Tämä arkiruljanssi on helpompi hoitaa ilman kohta kaksivuotiasta poikaamme, varsinkin kun minulla on yleensä kiire hoitaa kaikki ostokset ja ehtiä sitten vielä hakemaan tytär tanssitunnilta ajoissa. Jos mieheni ei ole työmatkalla tai ylitöissä, hän pääsee hakemaan minut ja tyttären tanssitunnilta, muuten joudun pyytämään taksikuskia odottamaan ja ajamaan meidät myös takaisin. Vakikuskinamme on ollut jo parin vuoden ajan intialainen Aboobacker, jonka veljet ja veljenpojat ovat myös kuskeina täällä Saudeissa. Aboobacker tuntee meidät hyvin ja kuljettaa mielellään minua ja lapsia, ja tuo välillä meille yllätyksenä intialaista ruokaa kotiovelle. Aboobacker haaveilee paluusta Intiaan perheensä luo. Hän on isosta perheestä ja vanhin poika peri perheyrityksen (leipomo), muut ovat etsineet onneaan mm. täältä Saudi-Arabiasta. Aboobacker on jo itsekin isoisä ja rakennuttaa koko ajan isompaa taloa Intiaan, koska perhe laajenee koko ajan. Hän on harras muslimi ja tykkää keskustella Intian poliittisesta tilanteesta kanssani.

Kun iltapäivän harrastukset ja minun opetukseni on hoidettu, Susan lähtee omaan kotiinsa tai vielä iltatöihin viiden jälkeen, ja minä alan valmistella samaan aikaan iltaruokaa lapsille ja itselleni. Syömme yleensä viimeistään kuuden maita, sillä lapset menevät yleensä nukkumaan jo 19.30 mennessä, aamut ovat sen verran aikaisia. Olen itsekin sängyssä jo yhdeksän maita, ja sitten arki jatkuu suunnilleen samanlaisena seuraavana päivänä, kunnes saapuu viikonloppu tai loma, ja silloin onkin sitten eri jutut.

Tavaramarkkinat

Kotileirissämme alkoi pari viikkoa sitten hyväntekeväisyyskeräys, jossa kerran viikkoon tavarat tullaan hakemaan kotiovelta ja sitten ne lajitellaan eri hyväntekeväisyyskohteisiin. Näin tässä hyvän mahdollisuuden päästä eroon kaikenlaisesta vauvatavarasta jolle ei enää ole käyttöä, ja muutenkin siivota kaappeja. Kun saavuin Saudeihin viisi ja puoli vuotta sitten, mukanani oli reppu ja yksi iso matkalaukku. Olimme mieheni kanssa postittaneet muutaman paketillisen tavaraa Saudeihin, mutta saavuimme maahan aika pienen omaisuuden kanssa. Suomen päässä asunto oli ollut vuokra-asunto ja suurin osa huonekaluista meni myyntiin tai annoimme eteenpäin. Muistan miten ihanalta tuntui jättää kaikki tavara taakseni, ja muistan myös miten helppoa oli pitää ensimmäinen Saudi-asuntomme siistinä, koska meillä ei oikeasti ollut mitään ylimääräistä. Vaikka olemme mielestäni olleet varsin maltillisia kuluttajia koko Saudeissa olomme ajan, on tässä vuosien varrella meille hiipinyt kummasti aika paljon tavaraa. Lasten tavaroita on varmasti eniten, ja ne ovat kaikkein näkyvimpiä – leluja on joka paikassa, pojalla on vielä syöttötuoli ja pinnasänky, ja niin edelleen. Pakkasinkin hyväntekeväisyyteen mm. lasten vaatteita, hyväkuntoisia mutta pieneksi jääneitä kenkiä, vauvasängyn peitteitä ja musiikkimobilen ja niin edelleen.

Olen aiemminkin kertonut siitä, kuinka Saudi-Arabiassa kierrätys ei ole samalla tasolla kuin vaikka pohjoismaissa. Kulttuuri on sellainen, että kaikki ostetaan uutena jos vain voidaan, ja sitä pidetään köyhyyden merkkinä jos joutuu ostamaan tai ottamaan vastaan vaikka käytettyjä vaatteita. Tämä tekee esimerkiksi lastenvaatteiden myymisestä tai kierrättämisestä hankalaa. Joitakin vauvajuttuja olen yrittänyt myydä täällä, ja aika huonolla menestyksellä. Hinta saa olla tosi matala, ja joitakin juttuja ei oteta edes ilmaiseksi. Laitoin myös omia vaatteita kierrätykseen ja tarjosin samalla nanny Susanille mahdollisuuden ottaa ensin parhaat päältä, jos haluaa. Nanny Susan on minua huomattavan paljon pienempi ja lyhyempi, mutta kyllä vaatekassista oli jotain mukaankin lähtenyt. Nanny Susan kävi läpi vaatteitani ja kysyi joka vaatteen kohdalla ”Why madam, why? This is nice!” Susan on sillä lailla vanhan kansan ihminen, että hän ei voinut ymmärtää miksi laitoin ehjiä, suht hyväkuntoisia vaatteita pois (sanalla sanoen en ymmärrä miksi kierrätykseen pitäisi laittaa jotain rytkyjä, ne nyt joutavat roskikseen). Selitin sitten Susanille että minulla on aika paljon vaatteita, osa on liian suuria (hankittu raskausaikana tai heti lasten syntymän jälkeen), osa liian pieniä (Suomen ajoilta) tai muuten vaan eivät ole enää minun tyylisiäni.

Tavaroiden sortteeraminen ja Susan saivat kyllä minut miettimään omaa kulutustani. Olen aina ollut aika säästäväinen, tai no riippuu varmaan keneltä kysytään, kaikki on suhteellista. Mutta olen mielestäni aika järkevä kuluttaja ja en yleensä osta turhaa. Mutta on niitä harhaostoksia kaapissani ja muutenkin tavaraa on kertynyt tosiaan tässä vuosien varrella. Jotkut lapsille ostetut tavarat ovat jälkikäteen tarkasteltuna olleet sellaisia, että ilmankin olisimme pärjänneet. Ylipäätään se, kun tietää että joku päivä tämä maallinen omaisuus täytyy jälleen pakata ja osa siitä lähettää Suomeen… se saa miettimään miten paljon tavaraa ihminen todella tarvitsee. Ja mihin päätyy kaikki tämä roina mitä meilläkin on? Esimerkiksi nyt niin rakkaat lelut jäävät auttamatta pois kun lapset kasvavat, eikä käytetyille leluillekaan meinaa täältä löytyä ottajia. Ja kun miettii mikä on maailman tila ja kun katsoo esimerkiksi täällä Saudeissa tienvarsia jotka ovat täynnä roskaa, tuntuu jotenkin älyttömältä ainakaan itse enää suuresti lisätä roskamäärää. Siksi olisi niin hienoa, jos vaikkapa meidän hyväkuntoisille lastenvaatteille löytyisi vielä joku ottaja ja että niitä voisi pitää ainakin vielä yksi lapsi.

War! What is it good for?

Kenties tämä soul-klassikko alkoi soida myös lukijan päässä, samoin kuin vastaus otsikon kysymykseen (absolutely nothing). Sota on ollut täällä jälleen ihmisten mielessä. Paitsi että Jemenissä yhä soditaan, ovat Iran ja Amerikka kärhämöineet viime viikkoina sen verran paljon, että sodan mahdollisuutta on väläytelty. Saudi-Arabian liittolaisuutta mahdollisessa sodassa ei tarvitsisi kahta kertaa kysyä, välit Iraniin ovat valmiiksi jo huonot, kun taas Amerikka on ollut läheinen yhteistyökumppani pitkään. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä että kukaan ei kuitenkaan oikeasti haluaisi sotia, joten toivotaan että tilanne rahoittuu ja tästäkin kriisistä selvitään. Suomesta käsin monet ovat kysyneet näkyykö konflikti meidän arjessamme jotenkin, ja vastaus on että ei. Se ei näy oikeastaan ollenkaan, kaikki on ihan rauhallista täällä. Ihmiset ovat odottavalla kannalla, ja nannyni kysyi kuiskaten eräs päivä että madam, ovatko nämä uutiset oikeita, mitä tulee tapahtumaan. Sanoin nanny Susanille että kukapa tietää mitä tulee tapahtumaan, mutta odotetaan nyt ja katsotaan miten asiat edistyvät.

Tällainen konflikti oli jotenkin ankea alku uudelle vuodelle ja uudelle vuosikymmenelle. Maailmassa olisi niin paljon korjattavaa jo ilman uusia riitojakin. Joskus mietin, saammeko koskaan ihmiskuntana ratkaistua esimerkiksi köyhyyttä, sairauksia tai ilmastonmuutosta, kun meidän on niin vaikea löytää yhteistä säveltä.

No, keskitytään mikrotason asioihin vähän aikaa, niistä voi olla helpompi saada otetta. Saudi-Arabiassa ilmoitettiin ennen joulua että ravintoloiden ei ole enää pakollista pitää erillisiä sisäänkäyntejä perheille ja yksinäisille miehille. Aikaisemminhan ns. sinkkumies, eli mies jolla ei ole seurassaan naista, ei ole voinut mennä perhepuolelle istumaan ravintolassa. Perhepuolella istuvat perheelliset miehet ja sinkkunaiset. Ajatuksena on ollut välttää miesten ja naisten mahdollisuuksia solmia (epäsopivia) tuttavuuksia julkisilla paikoilla. Tosiasiassa tätä sääntöä ei olla niin tiukasti enää valvottu, ja nyt tosiaan ravintola saa itse päättää pitääkö erilliset sisäänkäynnit näille kahdelle eri joukolle vai ei. Täällä on viime vuosina noussut hirveästi uusia kahviloita ja ravintoloita, ja nyt tuonne meidän rantabulevardille on noussut lähes klubia muistuttava ravintola, jolla on oma ranta. Viimeksi kuin ajoimme siitä ohi oli ovella aikamoinen jono jonottamassa sisäänpääsyä ja ulkona rantatuolilla istui naisia abayoissaan ja niqabeissaan siemaillen alkoholittomia drinkkejään. Ajat muuttuvat. Mieheni saudi-työkaverin mukaan uuden kahvilan suosio perustuu täällä lähinnä siihen, voiko siellä bongata nuoria, naimattomia arabinaisia, ainakin näin miehen näkökulmasta. Ruoalla ja juomalla ei ole niin väliä. Voin kyllä uskoa tämän väittämän, sillä vaikka tiukimpia sääntöjä onkin vähän höllennetty, ei täällä vieläkään ole helppoa tavata romanttisessa mielessä vastakkaisen sukupuolen edustajia.

Paljon on ollut puhetta siitä että seuraavaksi jokainen ravintola ja kauppa saisi itse päättää sulkeeko liikkeen ovet rukouksen ajaksi vai ei. Tosiasiassa tätäkin sääntöä jo vähän rikotaan. Olin uuden vuoden aattona lasten kanssa paikallisessa sisäleikkikerhossa. Tytär leipoi kakkua ohjatulla tunnilla ja pojan kanssa kävimme pallomeressä ja kiipeilemässä. Lähdin pojan kanssa viereiseen kahvilaan kahville odottaessamme tyttären tunnin loppuvan, ja kun pääsin kahvilan ovelle tajusin rukouksen juuri tulleen. Ovi oli kiinni ja verhot oli laskettu ikkunan eteen. Päätin kuitenkin kokeilla ovea, ja koska se oli auki, astuimme sisään pojan kanssa. Hieman arastellen menin tilaamaan kahvia eikä siinäkään ollut mitään ongelmaa, barista-poika teki kahvini, laskutti sen, ja otti sitten rukousmattonsa ja meni yhteen kahvilan kulmaan rukoilemaan.

Jos vaan rauha säilyy, voi 2020-luku tuoda monia uusia edistysaskelia Lähi-idän maille. Haasteita riittää mm. ilmaston lämpenemisen ja inhimillisen kärsimyksen lopettamisen kanssa (ajattelen nyt erityisesti Jemeniä). Konservatiivisimmat muslimit joutuvat miettimään, miten suhtautua esimerkiksi sosiaalisen median yhä uusiin mahdollisuuksiin. Ja luultavasti lähivuosina näemme Saudi-Arabiassa myös uuden, nuoren kuninkaan, jos MBS:n nousua ei katkaise mikään.

Lipstick battles

Otsikko kuulostaa paremmalta englanniksi kuin suomeksi, mutta huulipunataisteluista aion tosiaan kirjoittaa tänään. Takana on kiireinen kuukausi johon on mahtunut appivanhempien vierailu, pari offroading-reissua autiomaahan, kaksi aika pahaa flunssaa ja kolmet tyttären kaverisynttärit. Tänä vuonna koulukavereiden synttärit ovat ottaneet uusia kierroksia ja kaksilla synttäreillä teemana on ollut yllättäen prinsessat – ja molemmat synttärit järjestettiin kaupungilla lasten sisäleikkipuistoissa, joissa oli järjestettyä ohjelmaa pikku prinsessoille. Molemmissa prinsessasynttäreissä osa osallistujista tuli paikalle meikattuna, punaisessa huulipunassa ja ripsi- ja luomivärissä. Ja nyt puhutaan siis neljävuotiaista tytöistä! Minulla ja tyttärellä on ollut viime aikoina paljon keskusteluja siitä miksi äiti ei tykkää että hän käyttää lipstick (tytär puhuu nykyään englantia ja suomea sekaisin, ja välillä heittää väliin arabiaa). Tytär tietysti haluaisi meikata kun kaveritkin meikkaavat, mutta tähän mennessä olen suostunut ainoastaan silloin tällöin laittamaan kynsilakkaa tyttärelle. En tiedä olinko jotenkin naiivi kun ajattelin että tämä keskustelu olisi käyty vasta vähän myöhemmällä iällä…?

Koko meikkihössötys alkoi oikeastaan viime keväänä kun tyttärellä oli koulussa luokkakuvaus. Opettaja ja apuopet (lasten koulussa on pääopen lisäksi 1-2 apuopettajaa per luokka, ja lisäksi aunty, joka auttaa esim. vessassa käymisessä) olivat päättäneet meikata tyttären luokan tytöt luokkakuvaa varten. Lipstickiä oli ainakin laitettu. Olin aika ihmeissäni kun asia minulle selvisi ja laitoin koululle asiasta sähköpostia kertoen, että en halua tyttäreni meikkaavan näin nuorena. Nyt sama asia toistui tänä syksynä koulussa. Ensin tytär tuli kotiin huulipunat huulillaan ja kertoi luokkatoverinsa Deemin meikanneen hänet. Ihmettelin siinä vähän että miksi tytöillä on meikit mukana koulussa ja tietävätköhän opettajat, mitä tytöt puuhaavat, mutta päätin odottaa vielä toisen päivän ennen kuin ottaisin kouluun yhteyttä. Seuraavana päivänä tytär tuli kotiin paitsi huulipunissa niin kynnet laitettuna – neljä kerrosta eri väristä kynsilakkaa neljävuotiaan taidoilla levitettynä, tarkalleen ottaen. Kun olin puoli tuntia hinkannut niitä erivärisiä kynsilakkoja tyttären sormista pois olin valmis ottamaan kouluun uudelleen yhteyttä. Selitin että meidän perheessämme – ja kultturissa – yleensä neljävuotiaat eivät meikkaa, enkä erityisesti pidä siitä että koulussa meikataan. Sanoin ymmärtäväni että arabikulttuurissa monet lapsetkin meikkaavat tai heitä meikataan, mutta minulle ja minun tyttärelleni tämä ei sovi. Asia erikseen jos kyse on vaikka koulunäytelmästä jossa tarvitaan maskeerausta, mutta meikkaaminen muuten vaan ei ole minusta vielä tarpeellista. Koulusta tuli nopeasti pahoittelut asiasta, tyttären opettaja (joka on varsin mukava) kertoi että he olivat puhuneet lelujen yms. jakamisesta, ja tytöt olivat halunneet jakaa meikkejään. Vähän epäselväksi kyllä jäi että miksi niillä neljävuotiailla on alun alkaenkaan meikit mukana koulussa…?

Tämän jälkeen tytär ei ole palannut koulusta enää meikattuna kotiin, mutta tunnen samaan aikaan olevani kaamea tiukkismutsi joka valittaa turhasta. Kenenkään muun luokkatoverin vanhemmilla, eikä varsinkaan äideillä, tunnu olevan asian kanssa mitään ongelmaa. No, tytön luokkatoverit ovat suurimmaksi osaksi arabeja, kaksi etelä-amerikkalaista tyttöä on myös ja yksi aasialainen poika. Olen tätä meikkidilemmaa päivitellyt naapurin eurooppalaisten äitien kanssa ja yksi heistä totesi viisaasti, että ehkä arabitytöt meikataan niin nuorella iällä ja puetaan myös tosi aikuismaisesti (tämä keskustelu käytiin sen jälkeen kun olin nähnyt lastenvaateliikkeessä tekonahkahousut 2-vuotiaalle) siksi, että hyvin pian heille koittaa abayan ja huivin pidon aika. Tyypillisesti täällä teini-iässä aletaan pitää abayaa julkisilla paikoilla, tosin joissakin perheissä jo aiemmin, joten pienet tytöt todella puetaan kuin prinsessat niin kauan kuin se on mahdollista. Ja tavoite on olla mahdollisimman tyttömäinen (tai jopa naisellinen?), mitään unisex-hörhötyksiä ei lastenvaatemuodissa täällä näe. Muistan aina sen kun odotin tytärtä emmekä suostuneet kertomaan onko tulossa tyttö vai poika, ja silloiset työkaverini lähes suuttuivat minulle. He kokivat etteivät voineet ostaa lahjaa vauvalle jos eivät tienneet sen sukupuolta.

Tällaisia kulttuurieroja tällä kertaa! Saapa nähdä mitä tytär tuumaa jos ja kun muutamme Suomeen. Jotenkin minusta tuntuu että Suomessa lapset saavat tässä Instagram-ajassakin kuitenkin olla lapsia vähän pidempään, ainakin mitä tulee aikuismaisiin vaatteisiin ja meikkaamiseen.