Al Hasa, revisited

Tänä vuonna kesäkuu on ollut kiireistä aikaa meidän perheessämme. Alkukuusta olin lasten kanssa mukana mieheni työmatkalla Abu Dhabissa, sitten tulikin ramadanin päättävä eid-juhlaviikko, ja pian sen jälkeen läksimme koko perhe Lontooseen kahdeksi viikoksi, jälleen mieheni työmatkalle mukaan. Tuntuu, että olen lähinnä pakannut tai purkanut matkalaukkuja koko kuukauden, ja että mieheni on ollut töissä koko ajan. Mutta eid-viikolla onnistuimme sentään koko perhe käymään täällä Saudeissa Al Hasassa, muutaman tunnin ajomatkan päässä olevassa sisämaakaupungissa, joka on erityisesti tunnettu luolistaan ja vehreistä palmumetsistään. Alueella on paljon taatelinkasvatusta ja matalia vuoria – joita itse kyllä kutsuisin enemmän kumpareiksi -, joihin on aikojen saatossa muodostunut hienoja luolastoja. Luolat ovat ilmeisesti syntyneet siksi, että alue on jossain vaiheessa ollut  kokonaan veden alla ja vesi on kaivertanut kiviainesta.

Al Hasan matka oli tavallaan paluu juurille, sillä mehän kävimme mieheni kanssa siellä kaksin ensimmäisenä vuotenamme Saudeissa (flashback lähes viiden vuoden taakse löytyy täältä). Silloin halusimme vierailla katsomassa kuuluisia luolia, mutta meillä oli vaikeuksia edes löytää niitä, sillä turismi Saudi-Arabiassa oli vielä enemmän lapsenkengissä kuin mitä se nyt on. Luolia ei oltu merkitty karttaan, niille ei ollut minkäänlaisia opasteita (ainakaan englanniksi), ja ajelimme hyvän aikaa ympäri Al Hasaa etsien oikeaa paikkaa. Joitakin luolia löysimmekin, mutta näyttävimmät jäivät varmaan sillä kertaa näkemättä. Muistan, että kapusimme hyvän aikaa hiekkaista mäkeä ja ihmettelimme osin grafitein töhrittyjä luolia, ja sitä miten roskaista siellä oli. Yritimme käydä Al Hasassa ja luolilla uudestaan tammikuussa 2015, kun mieheni vanhemmat vierailivat ensimmäisen kerran Saudi-Arabiassa. Olimme silloin varanneet paikallisen matkanjärjestäjän kautta reissun, jossa oli tarkoitus ajella autiomaassa, tutustua Al Hasan kaupunkiin – ja vierailla luolissa. Emme koskaan päässeet matkalle, sillä Saudi-Arabian edellinen kuningas kuoli matkaa edeltävänä yönä, ja kuningaskunnassa kaikki oli suljettuna seuraavana päivänä kunnioituksen merkkinä, myös matkatoimistot, ja kaikki retket oli peruttu.

Aikaa on kulunut siis useampi vuosi edellisestä reissustamme Al Hasaan. Monet tuttavistamme ovat vierailleet luolilla lähiaikoina ja kertoneet, että nykyään ne on helpompi löytää, sillä ne on nyt merkitty karttaan ja niiden ympärille on jopa rakennettu pieni infokeskus, josta kierros luolille alkaa. Niinpä uskaltauduimme lähtemään Al Hasan luolille vielä kerran, ja tällä kertaa mukana kaksi lasta. Ja toden totta, tällä kertaa löysimme luolat helposti. Niiden luona oli tosiaan infokeskus, ravintola ja jopa pieni museo, jossa vierailimme nopeaan, ennen kuin astuimme ulos 48 asteen lämpöön tallustamaan kohti luolia. Matka ei onneksi ollut pitkä, siinä kuumuudessa! Paljon oli muuttunut viime vierailustamme. Tie luolille oli päällystetty asfaltilla, sen varrella kuului kovaäänisistä arabiankielistä musiikkia ja säkeitä koraanista, ja näyttävät valonheittimet olivat odottamassa ilta-aikaa, jolloin luolat valaistaisiin. Luolissa sisällä oli miellyttävän viileää ja lämpötila pysyy sisällä itse asiassa samana ympäri vuoden, näin opimme myöhemmin. Pääreitti luolastoon oli myös päällystetty asfaltilla ja seinillä näkyi aina silloin tällöin turvakameroita, ja roskiksia oli säännöllisin väliajoin. Välillä saattoi jostain luolan sivuhaarasta nähdä vilaukselta kyllä lisää luolia, joita ei oltu retusoitu vaan jotka olivat täysin luonnontilassa – sellaisina kuin me mieheni kanssa ne näimme silloin melkein viisi vuotta sitten. Emme kuitenkaan poistuneet merkityltä reitiltä, vaikka luonnontilassa olevat luolat näyttivätkin kutsuvilta. Emme halunneet eksyä, ja luulen että turvakamerat ovat luolassa muun muassa juuri siksi, ettei kukaan lähtisi hortoilemaan pimeisiin luoliin itsekseen. En voinut olla ajattelematta että oliko luolien ”kunnostus” turistikuntoon mennyt sitten kuitenkin vähän yli, niin kuin täällä niin usein menee. Niissä oli vähän liiankin helppo liikkua ja ne olivat vähän liian siloiteltuja minun makuuni, vaikka hienoja ne olivat toki nytkin.

Saavuttuamme luolista takaisin meille pidettiin vielä oma, pieni infotilaisuus luolista. Siinä kävi ilmi, että vierailemamme luolasto oli vain yksi kahdestatoista, isosta luolastosta, ja että loput 11 ovat yhä enemmän tai vähemmän luonnontilassa (onneksi!). Infotilaisuudessa tarjoiltiin kahwaa ja taateleita, kerrottiin arabialaisesta kalligrafiasta ja lopuksi käteen iskettiin ”Understanding Islam” -opus. Olinkin jo tilaisuuden aikana arvellut, että oppaamme teki työtä uskonnollisista lähtökohdista. Täällä on yleistä ilmoittautua vapaaehtoistyöhön esimerkiksi moskeijaan ja sillä tavoin osoittaa olevansa hyvä muslimi. Infotilaisuuden jälkeen vierailimme myös hyvin paikallisessa ravintolassa, jossa menut olivat arabiaksi ja tarjoilivat puhuivat hyvin auttavaa englantia. Google translatorin ja auttavan arabian kielen taitomme avulla yritimme sitten selvittää mitä ruokaa tilata ja mitä ruoat sisälsivät, mutta yllättävän hyvin selvisimme tästäkin ravintolareissusta. Ja ruoka oli hyvää sekä varsin edullista.

Päällimmäisenä matkasta jäi hienojen luolien lisäksi mieleen se, kuinka paljon Saudi-Arabia on muuttunut jo sinä aikana, kun me olemme maassa asuneet. Muutamassa vuodessa esimerkiksi turismi on alkanut pikku hiljaa nostaa päätään. Viisi vuotta sitten Al Hasan luolilla meitä kohtasi roskameri ja arabiankieliset grafitit, nyt turismikeskus jossa meille kerrottiin alueesta englanniksi. Ero on melkoinen. Paljon muutakin on tapahtunut. Viime viikonloppuna Jeddassa, maan länsirannikolla, oli Backstreet Boysin konsertti, johon myönnettiin jopa viisumeita ulkomaalaisia vierailijoita varten. Jos joku olisi sanonut minulle viisi vuotta sitten, että Backstreet Boys esiintyy Saudi-Arabiassa, olisin ajatellut että hyvä vitsi, heh heh, mutta nyt tällaisiakin, melko länsimaalaisia asioita tapahtuu. Jeddaan on avannut myös taannoin yökerho, joka on luonnollisesti täysin alkoholiton, ja joka on itseasiassa enemmän teatterityyppinen paikka kuin tanssibaari, mutta silti, suuri ero aiempaan kulttuuritarjontaan nähden. Näitä uutisia lukiessa miettii sitä, pysyykö muutostahti yhtä nopeana seuraavana viitenä vuotena kuin mitä se on nyt ollut. Ja jos pysyy, ovatko Saudi-Arabian kaikki kansalaiset mukana täysin rinnoin tässä kiihkeässä muutoksessa vai tuleeko vastareaktioita.

 

Mainokset

Valmistujaiset vip-paikoilta

Ramadan, muslimien pyhä kuukausi, on jälleen täällä. Perinteiseen tapaan päiväaikaan ei sovi syödä tai juoda julkisilla paikoilla, ravintolat aukaisevat ovensa vasta auringonlaskun jälkeen, ja kaupat ovat auki lyhyemmän aikaa päivisin mutta ovat yöllä auki pikkutunneille. Muslimityöntekijöillä on lyhyemmät työpäivät, ja tyttären päiväkodissa koulu alkaa myös tuntia myöhemmin. Lasten ei toki tarvitse paastota, mutta koska vanhemmat paastoavat päivisin, myös lasten vuorokausirytmi muuttuu helposti ramadanin aikaan vielä yöpainotteisemmaksi kuin ennen. Senpä vuoksi monet päiväkodit ja koulut muuttavat aukioloaikojaan ramadanin aikaan. Tyttären koulussa myös osa opettajista on muslimeja, joten heille paastoaminen töissä ja vielä näin kuumaan vuodenaikaan on varmasti aika vaikeaa. Lyhyempi työpäivä voi siksi tulla tarpeeseen heille.

Ramadanin vuoksi monet koulut pitivät valmistujaisensa jo huhtikuun lopussa, ennen kuin paastokuukausi alkoi. Saudi-Arabiassa graduation amerikkalaiseen tyyliin, hattuineen ja diplomeineen, on iso sana. Itsekin osallistuin sinä vuonna kun olin koulussa töissä koulun vanhimpien valmistujaisiin. Nämä noin 18-vuotiaat graduates suuntasivat sitten seuraavaksi yliopistomaailmaan, tai ehkä osa suoraan töihin, tai osa naimisiin ja kotirouvaksi, kukapa tietää. Mutta tämä innostus valmistujaisiin ulottuu usein myös muille luokka-asteille, jopa esikouluun, kuten saimme tänä vuonna huomata kun tyttären koulussa järjestettiin myös valmistujaiset. Tytär ei ollut vielä valmistuvien joukossa vaan luokkaa alempana, mutta hänen luokkansa esitti juhlassa hienon tanssi- ja laulushown, joten mekin vanhempien ominaisuudessa pääsimme seuraamaan juhlia.

Valmistujaiset oli järjestetty – yllättäen – mahdollisimman hienoiksi. Saudeissa enemmän on enemmän, mitä tulee koristeluihin ja juhliin, joten osasinkin odottaa hienoja puitteita. Salissa oli oma ääniteknikko ja valaistusasiantuntija, lava oli koristeltu hienoksi, ja salin eteen oli varattu vip-sohvat vähän paremmille ihmisille. Me tavalliset vanhemmat istuimme ihan tavallisilla penkeillä. Olin jo ennen juhlia nähnyt nämä vip-sohvat ja olimme muiden äitien kanssa pohtineet, kenelle ne on varattu. Huhu kertoo, että tyttären luokalla tai rinnakkaisluokalla on paikallisen prinsessan lapsi. Kuninkaallisuus voisi olla ihan hyvä meriitti vip-paikkaan, myönnetään, mutta ilmeisesti sohvat oli varattu koulun omistajan (joka on nuori saudinainen) perheelle. Perhe omistaa muutaman muunkin koulun täällä, ja pari leiriä, ja yksi osa kaupunkia on nimetty heidän mukaansa, eli ihan köyhästä poppoosta ei ole kyse. Vaikka vip-sohvilla oli erikseen laput joissa kerrottiin niiden olevan varatut, se ei kuitenkaan estänyt joitakin muita (arabi)vanhempia istumasta niille – ja kieltäytymästä vaihtamasta paikkaa, kun heitä pyydettiin poistumaan!

No, juhlat potkaistiin käyntiin muutamalla puheella ja kuvakollaasilla vuoden tapahtumista, ja sitten valmistuvat, 5-vuotiaat lapset, kävelivät lavalle yksi kerrallaaan. Jokaisella oli mittojen mukaan tehty valmistujaiskaapu ja hattu, ja he esittivät saudi-arabian kansallislaulun. Tämän jälkeen seurasi diplomien jako, ja sitten meidän tyttäremme luokka esiintyi. Tyttären luokka esitti laulun It’s a small world after all, ja heidät oli puettu eri kansallisuuksien asuihin laulun sanomaan sopien. Koska tytär on luokkansa – ja koulunsa – ainoa suomalainen, hänelle oli teetetty ompelijattarella ”Finland costume”. Mekko oli kaunis ja hyvin tehty, mutta siitä tuli kyllä enemmän mieleen saksalainen kuin suomalainen perinneasu, mutta ei se nyt ole niin justiinsa. Luokan muut lapset saivat esittää mm. kreikkalaisia (ajattele klassista antiikin kreikan asua), napatanssijaa (!), kiinalaista, venäläistä, olipa yhdellä armeija-asukin, jonka funktio jäi vähän hämäräksi. Esitys oli kuitenkin oikein hieno ja tippa linssissä seurasin lasten laulua ja tanssia, vaikkakin omaa tytärtä jännitti sen verran paljon että pieni jäätyminen tuli lavalla. Tytär ei sentään onneksi itkenyt lohduttomana kuten jotkut lapset, jotka sitten kiipesivät päiväkodin tätien sykkyyn lohdutettavaksi.

Vaikka valmistujaiset jo vietettiinkin, koulu jatkuu kuitenkin suht normaalisti toukokuun loppuun, jolloin ramadan loppuu ja koittaa viikon mittainen eid-juhla. Ramadanin aikaan tosin näyttäisi, että päiväkodin ohjelma on paitsi lyhyempi myös vähän rennompi. Eilen lapset taisivat uida suurimman osan aamusta – yleensähän jo tytön luokalla opetellaan arabiaa, matematiikkaa, englantia ja kuvataidetta, joka päivä. Ramadanin ensimmäisenä päivänä tytär toi myös koulusta kotiin ramadan-lyhdyn, jonka arabian opettaja oli jokaiselle antanut, ja ison pussin herkkuja, jonka joku luokkatoveri oli hänelle antanut. Ramadanin ja erityisesti eidin aikaan annetaan paljon lahjoja ja syödään herkkuja – aikuiset toki vasta sitten auringonlaskun jälkeen -, joten odotan tänäkin vuonna järkyttävää kasaa herkkuja, jotka kulkeutuvat päiväkodista kotiin ja joita saan säännöstellä tyttärelle sitten pitkin loppukesää. Ramadan ja eid ovatkin hieman kuin meidän joulu, molempiin liittyy omat traditionsa, perheen ja ystävien näkeminen on tärkeää, ja ruoka on isossa osassa molempia juhlia.

Vuotava katto ja pihit suomalaiset

Tänä keväänä Saudi-Arabiassa on satanut usein. Vasta viime viikonloppuna täällä oli iso ukkosmyrsky, jonka myötä satoi reilusti. Ja aina kun täällä sataa, koko infrastruktuuri natisee liitoksissaan. Me olimme itse asiassa viikonloppuna rajan toisella puolella Bahrainissa, mutta sama myrsky sielläkin riehui. Sateen myötä hotellimme katto vuoti ja hotellin käytävillä leijaili vieno viemärin tuoksu. Matka läheiseen ostoskeskukseen kesti 45 minuuttia, sillä liikenne oli aivan kaaoksessa ja tiet muuttuivat lammikoiksi. Vähän jännitti palata takaisin Saudien puolelle, sillä koskaan ei tiedä onko kotitalossa tulvinut, jos on tällainen myrsky.

Viimeisimmän reilut puoli vuotta meidän kotitalomme katto on vuotanut sateella. Vuotopaikka on aina sama, yläkerran kylpyhuoneen katon yksi kulma. Paitsi että katto vuotaa, vesi joka tulee katosta läpi haisee pahalta. Blogini lukijat muistavat ehkä sen, kuinka talomme katolta lapioitiin taannoin iso kasa linnun paskaa. Koska katolta valuva vesi haisee vahvasti scheisselta, on meillä ollut koko ajan epäilys että joko katolla tai sitten katon rakenteissa on yhä sitä itseään. Yleensä muuten katon vuotaminen ja yläkerrassa leijaileva kakan haju on sattunut samaan aikan kun mieheni on ollut työmatkalla, joten olen kätevänä emäntänä saanut hoitaa asiaa, tai siis lähinnä mopannut lattioita ja yrittänyt saada huoltomiehet paikalle.  Mehän asumme compoundissa, eräänlaisessa suljetussa leirissä, ja talomme vuokraan kuuluu myös huoltopalveluiden käyttö. Jopa hehkulamput tullaan vaihtamaan puolestasi ja kuvat ripustetaan seinälle, jos siis vain onnistut saamaan huoltomiehet paikalle. Joka kerta kun katto on vuotanut, olen soittanut huoltomiehille että voisitteko tulla katsomaan mikä on ongelmana. Yleensä ketään ei ole ilmestynyt paikalle. Kun sataa, suurin osa taloista kärsii vuotavasta katosta tai muista ongelmista, I give you that, mutta on silti mystistä miten meidän taloomme huoltomiehet eksyvät niin kovin harvoin eivätkä ainakaan koskaan heti ensimmäisenä.

Olen päätynyt kahteen lopputulemaan. Ensinnäkin huoltomiehet tulevat, jos mieheni soittaa – tai vielä parempi, laittaa heidän pomolleen sähköpostia. Jos minä soitan, huoltomiesten boss man sanoo aina vain puhelimeen coming, madam, mutta ketään ei näy. En tiedä onko se naiseuteni vai olenko liian kiltti – naapurin venäläinen nainen osaa vaatia puhelimessa palvelua, mutta minulle tämä ei ole luontaista. En ole mikään pomottaja ja minun täytyy todella suuttua, että alkaisin ketään käskyttää puhelimessa. Toisekseen olen kautta rantain saanut selville että suurin osa leirin asukeista tippaa huoltomiehiä, eli antaa heille pienen rahan kiitokseksi huoltotöistä. Minäkin tippaan jos kyse on jostain ylimääräisestä hommasta, niin kuin nyt vaikka silloin kun puutarhurit kantoivat painavan hiekkalaatikon kaverini pihalta meidän pihalle, tai jos pyydän laittamaan kuvia seinälle. Mutta vuotava, paskanhajuinen katto on mielestäni aikalailla sellainen perusasia, joka leirin pitäisi huoltaa, ja kieltäydyn tippaamasta huoltomiehiä sellaisista töistä jotka heidän pitäisi hoitaa ilman muuta. Tulos: olemme varmasti huoltomiesten toimiston seinällä jollain mustalla listalla. Pihit suomalaiset, jotka eivät tippaa – heidän talonsa voi odottaa vähän aikaa, hoidetaan ensin muut, maksavat asiakkaat.

En tiedä miksi tämä ärsyttää minua niin kovin (paitsi että paskanhajussa ei ole kiva asua, toki), mutta olen siinä määrin ärsyyntynyt etten halua enää soittaa huoltomiehille. Mieheni on hoitanut asiaa sähköpostitse, ja joku oli kattoa käynytkin katsomassa sillä välin kun olimme poissa. Nyt ongelma on kuulemma hoidettu. Tosiasiassahan tilanne selviää vasta kun seuraavan kerran sataa, sillä kattoa on katsettu monta kertaa aiemminkin ja aina sanottu että nyt asia on korjattu – ja silti katto on vuotanut. On minulla toki myötätuntoakin huoltomiehiä kohtaan. Leirissämme alkaa näkyä talojen ikä ja rakentamisen vaihteleva laatu, ja heillä on varmasti aika paljon töitä. Huoltomiesten koulutus ei ole samalla tasolla kuin mitä se Suomessa olisi, joten työn laatu ja tehokkuus ei myöskään ole ihan sitä, mihin olemme tottuneet. Työmiehet eivät myöskään ole mitään valtavan rikkaita, vaikkakin työn Saudi-Arabiassa täytyy maksaa parempaa palkkaa kuin mitä he kotimaassaan saisivat, sillä muutenhan he eivät olisi jättäneet perheitään ja saapuneet tänne töihin. On luonnollista, että he yrittävät säästää minkä voivat. Annamme säännöllisesti mieheni kanssa rahaa hyväntekeväisyyteen täällä. Joka vuosi on useampi keräys leirimme henkilökunnalle, ja heille voi myös lahjoittaa vaatteita ja tavaroita. Erityisesti miesten kengät ja siistit vaatteet ovat haluttuja. Nannymme viimeksi kävi läpi ensin hyväntekeväisyyteen matkalla olleet vaatekassit ja noukki sieltä erityisesti minun vanhoja vaatteitani. Filippiiniläiseen, suorasukaiseen tapaansa nanny heilutteli nuoruuden bailumekkoja (joilla on todella paljon ollut käyttöä täällä…) edessäni ja kysyi ”madam, you small before?”.

Yksi asia, mitä todella kaipaan Suomesta, on yhteiskunta jossa ei tarvitse tipata tai maksaa ylimääräistä siitä että saa edes perusasiat tehtyä. Muistelen esimerkiksi aiempaa työtäni yliopistolla, jossa neuvoin opiskelijoita heidän kurssivalinnoissaan ja muissa opiskeluun liittyvissä asioissa. Huoltomiestemme logiikalla olisin vain hoitanut ne oppilaat, joilla olisi ollut varaa tipata. Mitä parempi tippi, sitä paremmat neuvot. No, tämä nyt on kärjistetty esimerkki, sillä minähän olin Suomessa ihan keskipalkkaisessa työssä, jossa muuten lahjusten otto oli tiukasti kielletty. Olenkin sitä mieltä, että hyväntekeväisyys ja toisten auttaminen on hyvästä, mutta vielä parempi olisi jos jokainen voisi saada sellaista palkkaa, että sillä voisi tulla toimeen tarpeeksi hyvin. Suurin kysymys tässä vain on se, mikä on tarpeeksi hyvä toimeentulo. Samasta asiastahan keskustellaan Suomessakin, mm. leipäjonojen ja perustulon kohdalla. Suomessa sentään tilanne ei ole yhtä polarisoitunut kuin täällä, missä on selvästi herrat ja palvelijat erikseen, ja jossa osan ihmisistä on pakko elää hyväntekeväisyyden varassa. 

Loppukevennyksenä kuva matkastamme ostoskeskukseen lauantaina. Huomaa rampissa vellova vesimäärä, vaikka olemme ajamassa ylämäkeen!

20190416_082120 (1)

Hiekkaa, hiekkaa, enemmän hiekkaa

Olimme muutama viikko sitten perheen kanssa lomalla Rub´al-Khalissa, eli Empty Quarterissa, eli vapaasti käännettynä tyhjässä neljänneksessä. Kyseessä on suuri autiomaa-alue, joka ulottuu Saudi-Arabian eteläosista Arabiemiraatteihin, Omaniin ja Jemeniin. Tyhjä neljännes on nimensä mukaan suurimmaksi osin tyhjä pysyvästä asutuksesta, sillä se on maailman suurin yhtenäinen hiekka-autiomaa. Olimme jo pitkään halunneet tehdä sinne matkan, mutta koska lapset ovat vielä niin kovin pieniä ja koska valtava autiomaa on aika vaikea matkakohde, emme olleet olleet aivan varmoja miten reissata Rub al-Khaliin. Päädyimme hotellimajoitukseen, sillä Arabiemiraattien puolella, muutaman tunnin ajomatkan päässä Abu Dhabista sijaitsee Anantara-hotelliketjun autiomaahotelli. Kyseessä ei ole mikään camping-alue vaan pikemminkin luksushotelli omine villoineen, uima-altaineen, kylpylöineen ja fine dining -ravintoloineen, joten otimme tällä kertaa autiomaalomaan herraskaisen otteen. Kenties ensi kerralla menemme oikeasti telttailemaan autiomaahan, vaikka tosin täytyy sanoa että ihastuin siinä määrin Anantaran hotelliin että menisin koska tahansa sinne takaisin – varsinkin jos pikkurahasta ei olisi pulaa.

Päätimme ajaa hotellille ja olimme Google Mapsin kautta katsoneet sopivan reitin ja suunnitelleet ajomatkan, jonka piti kestää 8-9 tuntia suuntaansa. Koko matkan pääsi ihan oikeita teitä perille, joten mikään off-roading -matka ajo hotellille ei ollut. Matkalla kyllä sattui yhtä ja toista kommellusta, kuten usein automatkailussa käy. Olimme katsoneet tarkkaan huoltoasemat matkan varrelle, ihan jo siksi ettei bensa pääsisi loppumaan autiomaassa ja myös siksi, että kahden alle neljävuotiaan lapsen kanssa pysähdyksiä tarvitaan hieman useammin kuin pelkällä aikuisten porukalla. Jo ensimmäisellä pysähdyspaikallamme oli paikallista tunnelmaa, kun huoltoaseman yhteydessä oli mm. lihakauppa, jonka ikkunassa roikkui isoja paloja kamelia ja lammasta. Tätä ei ABC-asemalla näe! Myös lounaamme syötiin erittäin autenttisessa miljöössä Saudi-Arabian ja Arabiemiraattien rajalla. Muutamakin huoltoasema ennen rajaa oli suljettu, tai niiden ravintolat oli suljettu, ja lounaamme venyi pitkälle iltapäivään tämän vuoksi. Päästyämme Arabiemiraattien puolelle menimme rajakylän ainoaan löytämäämme ravintolaan, joka näytti ulkoapäin siltä että ruokamyrkytys on taattu. Mutta ruoka oli itse asiassa oikein hyvää – ja edullista – intialaista ruokaa. Tytärkin nautti innolla dhal-keittonsa ja poika veteli hyvällä ruokahalulla kanaa ja riisiä.

Toinen, hieman vakavampi kommellus sattui pitkällä Arabiemiraattien puolella. Emme olleet enää kaukana hotellista, kun keskellä autiomaata tie olikin suljettu. Edessä oli portti, jonka mukaan tietä pitkin jatkaminen ei ollut sallittua koska öljykentällä oli kaasujen vuoksi räjähdysvaara. Meidän ei auttanut muuta kuin kääntyä takaisin ja ajaa aika pitkä matka takaisin isolle tielle, jolta sitten etsimme uuden reitin hotellille ja pääsimme tankkaamaan lisää bensaa. Autiomaassa ei tosiaan ole bensa-asemia ihan joka kulmalla, joten tankattava oli aina kun siihen oli mahdollisuus. Tämän kiertotien vuoksi ajoimme viimeiset kaksi tuntia pilkkopimeässä autiomaassa, mikä oli aika stressaavaa miehelleni joka oli kuskina. Päivästä tuli myös pitkä, ajoimme lopulta kaiken kaikkiaan 12 tuntia ja olimme hotellissa vasta todella myöhään perillä.

Hotelli oli kaikin puolin hieno ja tarjosi monenlaisia aktiviteetteja. Tytär risti hotellin Jasminin palatsiksi (Aladdin on ollut kova sana viimeaikoina meidän perheessä). Pienten lasten kanssa jälleen kerran ehkä hienoimmat ja hurjimmat autiomaaretket jäivät tekemättä, mutta mieheni kävi yksin (tai siis hotellin oppaan kanssa mutta ilman minua ja lapsia) ajelemassa autiomaassa dyyneillä. Koko perheen voimin vuokrasimme sandboardin, eräänlaisen pulkan tai laudan jolla saattoi laskea hiekkadyynejä alas. Tässä suurin ongelma oli tosin se, että dyynejä sai kiivetä aika paljon ennen kuin sai edes jonkinlaiset vauhdit alas, ja keskipäivän kuumuudessa väsähdimme kaikki aika äkkiä. Hauskaa se silti oli. Näimme myös paikallisia eläimiä, kameleita, hevosia, salukikoiria. Hotellissa oli myös metsästyshaukka esillä, mutta se ei käsittääkseni ollut vapaana luonnossa vaan pidettiin kiinni koko ajan. Nämä haukat ovat todella arvokkaita, joten ei sinänsä ihme. Mieheni näki myös ajellessaan autiomaassa oryxin, joka on Arabian niemimaalla viihtyvä antilooppi. Niitä ei ole valtavasti enää luonnossa, mutta tämä yksilö oli ilmeisesti tullut juomaan hotellin mailla oryxeille erikoisesti rakennetun vesipisteen luokse.

Autiomaan tähtitaivas on jotain aivan muuta kuin mitä on tottunut kotonamme näkemään. Suomessa ehkä Lapin erämaissa voisi olla yhtä hyvä näkyvyys. Koska hotellimme oli keskellä autiomaata eikä siinä lähellä ollut juuri muuta asutusta, tähdet ja linnunrata näkyivät erityisen hyvin. Ylipäätään isojen hiekkadyynien ympäröimänä oleminen oli jotenkin rauhoittavaa, vaikka lapset kyllä pitivät huolen siitä että liikaa ei päässyt rentoutumaan tälläkään lomalla… matkalla takaisin kotiin ajoimme hyvän aikaa tietä jolla ei näkynyt yhtään toista kulkijaa. Välillä autiomaassa saattoi näkyä pari kamelia, siinä kaikki. Maisema oli muutenkin kuin jostain toisesta maailmasta, sillä joka puolelle kun katsoi saattoi nähdä pelkästään dyynejä dyynien perään. Pitkään aikaan ei ollut yhtään puuta tai edes pensasta, pelkkää hiekkaa. Se oli melkeinpä pelottavaa. Tuntui kuin olisi ajanut jossain apokalyptisessä maailmassa, jossa melkein kaikki elämä on lakannut ja vain kamelit paimentavat hiekka-aavikolla.

20190308_173044

Hotelli autiomaan syleilyssä

20190307_084338

Matkalla voi tosiaan nähdä kamelin tai pari

Koti, koulu ja isänmaa

Aloitin vuodenvaihteen jälkeen taas opettaa suomea. Tänä keväänä minulla on yksityisoppilaita kolmena iltapäivänä viikossa, joten opetusta on ollut ihan mukavasti. Kun viikkoon lisää vielä tyttären balettitunnit ja pian taas jatkuvan uimakoulun, joka laajenee myös vauvauintiin omalla kohdallani, on minulla itse asiassa aika kiireisiä iltapäiviä. Minulla on uutena suomen yksityisoppilaana tänä keväänä 4,5-vuotias tyttö, jonka isä puhuu suomea (ja viroa) ja äiti tsekkiä. Keskenään tytön vanhemmat puhuvat englantia, ja tyttö käy myös englanninkielisessä koulussa täällä. Suomi on hänellä näistä kolmesta kielestä heikoin, ja annan siksi tukiopetusta tytölle. Olen ottanut näille oppitunneille mukaan oman tyttäreni, joka on kyllä oppilasta vuotta nuorempi, mutta puhuu luonnollisesti paljon paremmin suomea. On ollut yllättävän hauskaa opettaa omaakin lasta. Jokainen vanhempi pitää varmasti omaa lastaan melko välkkynä, mutta täytyy sanoa että tytär onnistuu usein yllättämään minut taidoillaan ja kyvyllä oppia uusia asioita nopeasti. Tytär hinkuu joka viikko mukaan itse asiassa kaikille oppitunneilleni, myös vanhemmille lapsille suunnatuille, ja olen sanonut että hän saa olla mukana niin kauan kuin jaksaa keskittyä. Ylpeänä hän ilmoittaa olevansa äidin apuopettaja.

Täällä Saudi-Arabiassa kotikoulu – eli se että lasta opetetaan vain ja ainoastaan kotona -on monelle vanhemmalle todellinen vaihtoehto. Syitä voi olla monia. Voi olla, että vanhemmat ovat todella uskonnollisia ja haluavat siksi opettaa lasta kotona – minkään muun uskonnon opetustahan täällä ei kouluissa saa kuin Islamin. Tai vanhemmat eivät ole tyytyväisiä koulujen opetusohjelmaan. Useimmat kansainväliset koulut täällä seuraavat joko englantilaista tai amerikkalaista opetusohjelmaa, ja väliin jää tietysti iso määrä maita ja kansallisuuksia joilla ei ole omaa kouluaan. Parhaisiin kouluihin voi olla myös vaikea päästä, koska niihin on paljon hakijoita. Ystäväni poika, joka juuri täytti 3 vuotta, haki ensi vuodeksi esikouluun (huom. ei vielä edes oikeaan kouluun) paikalliseen brittikouluun. Hän ei päässyt tasokokeesta läpi. Tasokokeessa katsottiin mm. englanninkielen taitoa, kykyä leikkiä muiden lasten kanssa ja ottaa ohjeita vastaan, ja jonkin verran myös ns. akateemisia taitoja, esim. tunnistaako aakkosia, osaako leikata saksilla, osaako kirjoittaa nimensä. Parhaat koulut ovat myös todella kalliita, täälläkin yksi brittikouluista maksaa 20 000 euroa vuodessa per lapsi. Suurin osa kouluista ei onneksi ole ihan näin kalliita. Expateilla on erilaisia paketteja koulun suhteen: osalla työpaikka maksaa koko koulun, osassa on hintakatto eli maksetaan tiettyyn pisteeseen saakka, ja osalla työnantaja ei maksa lainkaan. Jos lapsia on useampi ja jos työpaikka ei maksa lasten koulua, on kyseessä oikeasti iso kuluerä.

Itse en ole koskaan edes harkinnut kotikoulua, vaikka opettaja olenkin. Minusta lapsille tekee hyvää oppia sosiaalisia taitoja ryhmässä ja oppia ottamaan ohjeita myös muilta aikuisilta kuin omilta vanhemmiltaan. Kokisin myös stressaavana oman tietotason riittämisen, varsinkin vanhemman lapsen kohdalla. Siinä on iso vastuu opettaa joka ainetta itse, enkä todellakaan ole kaikkien alojen asiantuntija. Esimerkiksi oma tytär on oppinut esikoulussa erittäin hyvin englannin ja puhuu nyt myös arabiaa paremmin kuin minä. Olen myös lasten saannin jälkeen huomannut kuinka tärkeää oma aika minulle on. Kirjoitan tätä kun poika nukkuu ensimmäisiä päiväuniaan ja tyttö on esikoulussa. Poika ei ole ole mikään kovin hyvä nukkuja, ja kun hän herää unilta (luultavasti hetkenä minä hyvänsä), kirjoittaminen saa tältä päivältä jäädä. Iltapäivällä poika nukkuu toiset unet, mutta sitten tytär on jo kotona ja vaatii tietysti oman osansa äidin huomiosta. Siksi tällaiset lyhyetkin hetket omaa aikaa ovat minulle todella tärkeitä. Jos pitäisin kotikoulua, niitä ei juuri olisi, varsinkin kun täällä ei ole edes sukulaisia auttamassa lasten hoidossa.

Tyttären pitäisi aloittaa ensi syksynä ekaluokkalaisena, tai niin kuin täällä sanotaan, kindergarten 1 -tasolla. Koulun valinta ei ole ollut helppoa. Päädyimme siihen, että tytär jatkaa samassa koulussa missä hän on nyt esikoulussa. Se on erittäin hyvä päiväkoti ja koulu, ja koska tytär käy sitä paraikaa, hän ei joutune minkään sortin tasokokeeseen vaan voi suoraan siirtyä seuraavalle luokalle. Aion mahdollisesti myös viedä pojan hoitoon syksyllä samaan päiväkotiin, esimerkiksi kolmena aamuna viikossa, olisihan hän silloin jo 1,5-vuotias. Ainoa ongelma on koulun maksaminen. Mieheni työpaikka maksaisi ensimmäisen kouluvuoden, mutta maksua vastaan koulun pitää täyttää erilaisia vaatimuksia, mm. olla paikallisen opetusministeriön akreditoima. Tämä päiväkoti ja koulu on paikallisen kulttuuriministeriön akreditoima, joten luultavasti emme saa mieheni työpaikkaa maksamaan ensi lukuvuotta. Aiomme toki yrittää, mutta nähtäväksi jää onnistuuko. Pidemmän päälle tämä ei olisi kestävä ratkaisu, mutta en tiedä kuinka kauan enää aiomme olla Saudeissa. Menemme vuosi kerrallaan, tai oikeastaan puoli vuotta kerrallaan. En myöskään tiedä pitäisikö meidän palata Suomeen, kun tytär olisi opetusvelvollinen siellä, eli muutaman vuoden päästä. Kenties.

Välillä mietin mitä tytär pohtii mahdollisesta Suomeen paluusta ja kouluun menosta siellä. Hän on kuitenkin syntynyt Saudi-Arabiassa ja elänyt koko elämänsä täällä. Suomi on isovanhempien, tätien ja setien maa, jossa käydään lomalla. Olisi myös sääli jos ja kun Suomeen palaamme, jos tyttären erinomaista englanninkielen taitoa ei pystyisi pitää yllä siellä. Olen seurannut viimeisen puoli vuotta vierestä suomalaisen ystäväni paluumuuttoa Suomeen. Hän aikoo muuttaa lapsineen Suomeen tänä kesänä, ja hän yrittää saada lapsiaan kansainväliseen kouluun pääkaupunkiseudulla (lapset ovat kaksikielisiä, heidän isänsä puhuu englantia). Tämäkään kouluprosessi ei ole ihan helppo, sillä kansainväliset koulut ovat todella suosittuja Suomessa ja myös niihin on pääsykokeet. Lasten koulutus tuntuukin huomattavan paljon vaikeammalta asialta meille kuin vaikkapa omille vanhemmillemme, jotka vain laittoivat lapset siihen kouluun, jonka vieressä asuivat – minun tapauksessani koko kylän ainoaan kouluun. Ei ollut tasokokeita, ei tarvinnut miettiä maksuja, ei lääkärintodistusta lapselle, ei kielitaidon tasoa, ei koulun tasoa. Siihen kouluun mentiin mikä oli tarjolla, ja ihan hyvinhän tässä on kieltämättä pärjätty sillä pohjalla.

Maailman reunalla

Viimeksi kerroin siitä, kuinka olin Suomesta Saudeihin lentäessäni joutua ongelmiin passini kanssa, joka on menossa kesällä vanhaksi. Koska passi oli enää alle 6 kk voimassa, paluuni Saudi-Arabiaan sen kanssa ei ollutkaan niin yksiviivaista kuin yleensä. Päätimmekin sitten mieheni kanssa lähteä uusimaan passia mahdollisimman nopeasti, että pääsen jatkossakin liikkumaan maasta toiseen helposti. Suomen passia voi Saudi-Arabiassa anoa tasan yhdestä paikasta, ja se on Suomen suurlähetystö Riadissa. Sinne on tehty useampi matka lasten passeja hoitaessa, ja nyt sitten lähdimme anomaan minulle uutta passia viime viikonloppuna. Riadiin on noin neljän tunnin ajomatka meiltä ja päätimme jäädä viikonlopuksi pääkaupunkiin, sillä ajo on aika raskas lapsille. Kun nyt olisimme joka tapauksessa Riadissa, minä halusin nähdä vähän uusia nähtävyyksiä, ja viime perjantaina lähdimmekin maastoautollamme vähän off-roadaamaan eli ajamaan aavikolle. Suuntanamme oli kalliomuodostelma nimeltä Edge of the World, eli vapaasti suomennettuna maailman reuna. Paikka on keskellä autiomaata ja kallioilta on iso tiputus, ja maisemat ovat hulppeat – autiomaata näkyy silmänkantamattomiin.

Edge of the World oli parin tunnin ajomatkan päässä Riadista. Matkaa ei kilometreissä ollut niin paljoa, mutta maasto oli melko vaikeakulkuista, erityisesti viimeiset 20 km. Kallioille ajettiin laakson läpi, jossa ajettiin hiekalla ja aina välillä ylitettiin kuivia joen- ja puronuomia. En halunnut meidän ajavan kovin kovaa siksikään, että meillä oli lapset kyydissä ja erityisesti huolehdin ettei vauva – joka on kyllä jo 9 kuukauden ikäinen ja aika vanttera poika – joutuisi kovan täristyksen kohteeksi. Joten ajelimme sitten aika rauhakseltaan kohti määränpäätämme. Luonto oli laaksossa hyvin erilaista kuin mihin olemme tottuneet Saudi-Arabiassa. Näimme aika paljon puita ja pensaita ja laaksoa reunusti kukkulat. Toki näimme matkalla myös paljon kameleita, ja koska aika hiljattain oli satanut, myös kukkia.

20190125_114803

Laaksossa matkalla kohti kallioita

Pääsimme perille hyvin ja pidimme pienen piknikin ennen kuin aloimme kavuta ylös kallioille. Siinä auton takakontilla istuessamme luoksemme pysähtyi seurue miehiä ja naisia jotka olivat olleet kapuamassa kallioille ja olivat nyt jo matkalla takaisin autolleen. He pysähtyivät erityisesti ihastelemaan lapsiamme, jotka vaaleine hiuksineen ja sinisine silmineen ovat aina yhtä iso nähtävyys tässä maassa, mutta kiinnitin myös huomiota siihen, että seurueen naiset olivat kiivenneet kallioille t-paidoissa ja trikoissa. Vielä kun selvisi että porukka oli saudeja, päätin minäkin jättää abayan autoon ja kiivetä farkuissa ja pitkähihaisessa paidassa, mikä oli tietysti minulle paljon helpompaa kuin kiivetä kaapu päällä. Täällä on nyt talvi ja jotkin päivät ovat olleet viileitä, mutta kiivetessä t-paita olisi riittänyt varsin hyvin lämpötilan puolesta. Kannoin myös poikaamme kantorepussa ja ylimääräinen 10 kiloa kannettavaa kyllä tuntui jaloissa ja selässä! Kiipesimme aika varovasti ylös lasten vuoksi, mutta tyttäremme kiipesi oikein mallikelpoisesti ja minäkin pääsin perille vauvan kanssa hyvin. Kallioilla ei ole minkäänlaisia kaiteita vaan koko paikka on aika lailla luonnontilassa, joten lasten kanssa piti olla tarkkana koko ajan. Mieheni ja tyttäreni kävelivät koko matkan muodostelman viimeiselle ja jyrkimmälle kukkulalle, mutta minä ja poika jäimme odottamaan toiseksi viimeiselle mäelle. En luottanut omiin jalkoihini kantorepun kanssa tarpeeksi lähteäksi seikkailemaan ihan loppuun saakka reittiä.

20190125_124915

Kuvassa vasemmalla jyrkin ja vaikeakulkuisin kukkula

Paikka oli todella upea, niin kuin kuvista näkyy. Meillä oli muutama muu seurue kiipeämässä kanssamme ja näimme aika paljon autoja tullessamme kallioille. Monet olivat pakanneet teltan ja grillauskamat mukaan ja pitivät leiriä laaksossa. Näin talvella säät ovat mukavat kaikkeen ulkoiluun, kun päivälläkään ei ole liian kuuma. Luimme ennen paikalle menoa esitteen, jossa kerrottiin mm. että kallioille ei pitäisi koskaan lähteä vain yhden auton seurueella (tämä on perusohje kaikessa off-roadauksessa) ja että auton on oltava neliveto, koska maasto on vaikeakulkuista. Menimme kuitenkin vain omalla porukalla, koska näimme niin monta muutakin ajelijaa että olisimme varmasti saaneet nopeasti apua, jos olisimme jääneet kiinni hiekkaan. Laakson portilla oli myös eräälainen tarkastuspiste, jossa saimme neuvoja miten ajaa ja josta olisi varmasti saanut myös apua tarvittaessa. Ja näimme monenlaista autoa laaksossa ajelemassa, ihan pikkuautosta minibussiin, joten tuntuu että kaikki eivät ota ohjeita niin vakavasti… ylipäänsä näimme taas autoja, joissa lukuisat lapset hyppivät ja pomppivat penkeillä ilman turvavöitä ja roikkuvat ulos ikkunoista. Turvallisuus ei ole aina täällä kovin korkealla prioriteissa mitä tulee autoiluun.

20190125_133553

Pääsin minäkin reunalle, ilman lapsia tosin

Saudi-Arabiassa on muitakin hienoja paikkoja joissa olisi kiva käydä. Suurin osa sijaitsee aika vaikeakulkuisen ja/tai pitkän matkan päässä, mutta ehkä lähdemme vielä uudestaan seikkailemaan maastoautollamme ja katselemaan paikallisia nähtävyyksiä. Turismiahan maassa ei juurikaan ole, koska maa on yhä aika lailla suljettu ulkopuolisilta matkailijoilta. Olisi hienoa nähdä maata ja sen eri puolia nyt niin kauan kuin täällä asumme.

Uuden vuoden lennot

Palasimme viime viikolla lomalta Suomesta. Pitkään näytti siltä, että viettäisimme joulua Saudeissa tai enintään lähimaissa, sillä miehelläni oli vaikeuksia saada lomaa jouluksi. Sekin olisi sopinut meille ihan hyvin, olemmehan tähän saakka saaneet aina joululoman onnistumaan ja lasten syntymän jälkeen olemme aina viettäneet joulua Suomessa ja sukulaisten luona. Olisi ollut ihan mielenkiintoista kokea myös Saudi-joulu, joka olisi ollut hyvin paljon vähemmän perinteinen joulu. Mutta miehen loma järjestyi ja suuntasimme kuitenkin Suomeen. Kun teimme paluuta viime viikolla, Helsinki-Vantaan lentokentällä check-in -virkailija halusi ensin katsoa uudemman kerran passiani, sitten iqamaani, Saudi-Arabian oleskelulupaani. Kävi ilmi, että passini vanhenee kesäkuun lopussa, eli minulla oli (ja on) alle 6 kk voimassaoleva passi kädessäni. Heidän piti ottaa kopio passistani ja iqamastani ja lähettää ne kohdelentokentälle Saudi-Arabiaan. Tuhannen taalan kysymys oli se, saanko tulla maahan. Tätä vastausta odotellessani mietin että mitä ihmettä teemme, jos en pääse lennoille. Minun ja lasten olisi pitänyt jäädä Suomeen selvittämään asiaa ja uusimaan passia, ja mietin myös että miten en ollut rekisteröinyt että passini on menossa vanhaksi kesällä. Tiesin kyllä että näin on, mutta tieto asiasta oli jotenkin karannut mielestäni.

Jooga- ja meditaatioperinteessä puhutaan usein monkey mindistä, siitä kuinka ihmisen mieli on apina, joka keikkuu puusta toiseen ja häröilee minkä kerkiää. Viimeisen vuoden aikana mielessäni on temmeltänyt sellainen apinalauma että olen unohtanut ja sekoittanut asioita enemmän kuin koskaan ennen. Passin kanssa käynyt unohdus ei ollut ensimmäinen vakava unohdus, vaan olen sählännyt muun muassa raha-asioideni parissa. Olen perusluonteeltani tarkka ja tunnollinen, joten tällainen tuntuu pelottavalta ja turhauttavalta. Tiedän toki, että suurin yksittäinen syy (toivottovasti hetkelliseen) lobotomiaani on jatkuva univelka. Poika ei ole vielä koskaan nukkunut kokonaista yötä, ja vaikka jotain parannusta uniin on ehkä havaittavissa, herään joka yö useita kertoja. Kaikki tutkimustieto viittaa vahvasti siihen, että jatkuva univaje ei tee hyvää ihmiselle, Ei mielelle eikä keholle.

Palataan vielä lentoihin Suomesta Saudi-Arabiaan. Lupa lentää tuli, ja aika nopeastikin vielä, ja saatoimme huoahtaa helpotuksesta ja siirtyä kohti turvatarkastusta ja lopulta lentokonetta. En ole koskaan pitänyt lentämisestä. Olin vasta 12-vuotias kun lensin ensimmäisen kerran, ja silloin minua pelotti. Minua pelottaa yhä joka kerta kun lennän, mutta sen kanssa on oppinut elämään. En halua lasten oppivan lentopelkoa minulta, joten pidän asiasta suuni supussa lentäessäni. Lentäminen on paitsi pelottavaa myös aika epämukavaa. Yleensä lentokentällä on pitkä odotus, turvatarkastukset voivat olla hyvin tarkkoja (mikä tietysti on vain hyvä), koneessa joku meluaa edessäsi/takanasi, juuri kun olet nukahtamaisillasi kapteeni kuuluttaa terveisensä… no, jokainen joskus lentänyt tietää millaista se on. Kahden pienen lapsen kanssa epämukavuus on jotain ihan omaa luokkaansa. Mieheni kanssa meillä on nykyisin sanomaton sopimus esim. siitä miten ruokailut hoidetaan. Yleensä minä syön viimeisenä, sillä sylissäni matkustaa vajaan vuoden ikäinen kuopus. Mies syö ensin ja katsoo samalla että tytär saa syötyä, sitten poika miehelle ja minä syön. Vaikka täytyy sanoa, että lapsemme ovat yleensä yllättävän hyviä lentäjiä. Ovathan he lentäneet niin usein.

Nykyisin lentäessäni näiden aikaisempien mietteiden lisäksi mielessä velloo syyllisyys. Kirjoitin jo aiemmin ilmaston lämpenemisestä ja siitä tosiasiasta, että lentäminen on yksi suurimpia saastuttavia tekoja, joita yksilö voi tehdä. No, minä palan ilmastohelvetin tulessa tämänhetkisen lentämisemme määrällä. Saudeista ei oikein voi ajaa minnekään, ylhäällä vastaan tulee mm. Syyria ja etelässä Jemen, joten lentäminen on ainoa järkevä vaihtoehto täältä pois pääsyyn. Mieheni matkustaa myös paljon töidensä puolesta.  Olen alkanut vakaasti pohtia, mikä voisi olla lentämisen tulevaisuus. Miten päästöjä voisi saada kuriin ja voitaisiinko keksiä joko täysin uusi tapa saada kone taivaalle (ei siis perinteinen lentobensiini) tai voitaisiinko keksiä joku täysin uusi tapa liikkua paikasta toiseen nopeasti? Suomessa en olisi yksin näiden mietteideni kanssa. Facebook-ystävistänikin löytyy ihmisiä, jotka ovat sitoutuneet olemaan lentämättä, ilmastonmuutoksen vuoksi. Sen sijaan täällä Saudeissa tuntuu usein, etten voisi olla enemmän yksin ajatusteni kanssa. Ketään ei tunnu kiinnostavan ilmastonmuutos, ei edes expateja. Olen kohdannut lähinnä epäuskoista naureskelua kun olen kertonut kokevani syyllisyyttä erityisesti lomalennoistamme. Sen ymmärrän, että vaikkapa bangladeshilainen puutarhuri ei asialle kauheasti painoa aseta, sillä hänellä on paljon muutakin mietittävää – miten ruokkia perhe Bangladeshissa, mitä tehdä jos sairastuu eikä pääse töihin, miten selvitä hengissä Saudi-Arabian kesästä ja ulkotöistä. Noin niin kuin esimerkiksi. Mutta hyvinvoiva länsimaalainen (joka myös lentää elämässään niin monta kertaa enemmän kuin bangladeshilainen) voisi asiaa välillä miettiäkin.