Uuden vuoden lennot

Palasimme viime viikolla lomalta Suomesta. Pitkään näytti siltä, että viettäisimme joulua Saudeissa tai enintään lähimaissa, sillä miehelläni oli vaikeuksia saada lomaa jouluksi. Sekin olisi sopinut meille ihan hyvin, olemmehan tähän saakka saaneet aina joululoman onnistumaan ja lasten syntymän jälkeen olemme aina viettäneet joulua Suomessa ja sukulaisten luona. Olisi ollut ihan mielenkiintoista kokea myös Saudi-joulu, joka olisi ollut hyvin paljon vähemmän perinteinen joulu. Mutta miehen loma järjestyi ja suuntasimme kuitenkin Suomeen. Kun teimme paluuta viime viikolla, Helsinki-Vantaan lentokentällä check-in -virkailija halusi ensin katsoa uudemman kerran passiani, sitten iqamaani, Saudi-Arabian oleskelulupaani. Kävi ilmi, että passini vanhenee kesäkuun lopussa, eli minulla oli (ja on) alle 6 kk voimassaoleva passi kädessäni. Heidän piti ottaa kopio passistani ja iqamastani ja lähettää ne kohdelentokentälle Saudi-Arabiaan. Tuhannen taalan kysymys oli se, saanko tulla maahan. Tätä vastausta odotellessani mietin että mitä ihmettä teemme, jos en pääse lennoille. Minun ja lasten olisi pitänyt jäädä Suomeen selvittämään asiaa ja uusimaan passia, ja mietin myös että miten en ollut rekisteröinyt että passini on menossa vanhaksi kesällä. Tiesin kyllä että näin on, mutta tieto asiasta oli jotenkin karannut mielestäni.

Jooga- ja meditaatioperinteessä puhutaan usein monkey mindistä, siitä kuinka ihmisen mieli on apina, joka keikkuu puusta toiseen ja häröilee minkä kerkiää. Viimeisen vuoden aikana mielessäni on temmeltänyt sellainen apinalauma että olen unohtanut ja sekoittanut asioita enemmän kuin koskaan ennen. Passin kanssa käynyt unohdus ei ollut ensimmäinen vakava unohdus, vaan olen sählännyt muun muassa raha-asioideni parissa. Olen perusluonteeltani tarkka ja tunnollinen, joten tällainen tuntuu pelottavalta ja turhauttavalta. Tiedän toki, että suurin yksittäinen syy (toivottovasti hetkelliseen) lobotomiaani on jatkuva univelka. Poika ei ole vielä koskaan nukkunut kokonaista yötä, ja vaikka jotain parannusta uniin on ehkä havaittavissa, herään joka yö useita kertoja. Kaikki tutkimustieto viittaa vahvasti siihen, että jatkuva univaje ei tee hyvää ihmiselle, Ei mielelle eikä keholle.

Palataan vielä lentoihin Suomesta Saudi-Arabiaan. Lupa lentää tuli, ja aika nopeastikin vielä, ja saatoimme huoahtaa helpotuksesta ja siirtyä kohti turvatarkastusta ja lopulta lentokonetta. En ole koskaan pitänyt lentämisestä. Olin vasta 12-vuotias kun lensin ensimmäisen kerran, ja silloin minua pelotti. Minua pelottaa yhä joka kerta kun lennän, mutta sen kanssa on oppinut elämään. En halua lasten oppivan lentopelkoa minulta, joten pidän asiasta suuni supussa lentäessäni. Lentäminen on paitsi pelottavaa myös aika epämukavaa. Yleensä lentokentällä on pitkä odotus, turvatarkastukset voivat olla hyvin tarkkoja (mikä tietysti on vain hyvä), koneessa joku meluaa edessäsi/takanasi, juuri kun olet nukahtamaisillasi kapteeni kuuluttaa terveisensä… no, jokainen joskus lentänyt tietää millaista se on. Kahden pienen lapsen kanssa epämukavuus on jotain ihan omaa luokkaansa. Mieheni kanssa meillä on nykyisin sanomaton sopimus esim. siitä miten ruokailut hoidetaan. Yleensä minä syön viimeisenä, sillä sylissäni matkustaa vajaan vuoden ikäinen kuopus. Mies syö ensin ja katsoo samalla että tytär saa syötyä, sitten poika miehelle ja minä syön. Vaikka täytyy sanoa, että lapsemme ovat yleensä yllättävän hyviä lentäjiä. Ovathan he lentäneet niin usein.

Nykyisin lentäessäni näiden aikaisempien mietteiden lisäksi mielessä velloo syyllisyys. Kirjoitin jo aiemmin ilmaston lämpenemisestä ja siitä tosiasiasta, että lentäminen on yksi suurimpia saastuttavia tekoja, joita yksilö voi tehdä. No, minä palan ilmastohelvetin tulessa tämänhetkisen lentämisemme määrällä. Saudeista ei oikein voi ajaa minnekään, ylhäällä vastaan tulee mm. Syyria ja etelässä Jemen, joten lentäminen on ainoa järkevä vaihtoehto täältä pois pääsyyn. Mieheni matkustaa myös paljon töidensä puolesta.  Olen alkanut vakaasti pohtia, mikä voisi olla lentämisen tulevaisuus. Miten päästöjä voisi saada kuriin ja voitaisiinko keksiä joko täysin uusi tapa saada kone taivaalle (ei siis perinteinen lentobensiini) tai voitaisiinko keksiä joku täysin uusi tapa liikkua paikasta toiseen nopeasti? Suomessa en olisi yksin näiden mietteideni kanssa. Facebook-ystävistänikin löytyy ihmisiä, jotka ovat sitoutuneet olemaan lentämättä, ilmastonmuutoksen vuoksi. Sen sijaan täällä Saudeissa tuntuu usein, etten voisi olla enemmän yksin ajatusteni kanssa. Ketään ei tunnu kiinnostavan ilmastonmuutos, ei edes expateja. Olen kohdannut lähinnä epäuskoista naureskelua kun olen kertonut kokevani syyllisyyttä erityisesti lomalennoistamme. Sen ymmärrän, että vaikkapa bangladeshilainen puutarhuri ei asialle kauheasti painoa aseta, sillä hänellä on paljon muutakin mietittävää – miten ruokkia perhe Bangladeshissa, mitä tehdä jos sairastuu eikä pääse töihin, miten selvitä hengissä Saudi-Arabian kesästä ja ulkotöistä. Noin niin kuin esimerkiksi. Mutta hyvinvoiva länsimaalainen (joka myös lentää elämässään niin monta kertaa enemmän kuin bangladeshilainen) voisi asiaa välillä miettiäkin.

Mainokset

Koulu ja koulutus

Olemme asuneet nyt Saudi-Arabiassa reilut neljä vuotta ja yhtäkkiä olemme tilanteessa, jossa pitäisi tehdä päätöksiä tyttären koulupaikan suhteen. Täällä koulu alkaa jo neljävuotiaana ja tytär on nyt 3,5-vuotias. Tällä hetkellä tytär käy esikoulua viereisessä leirissä ja sekä tytär että vanhemmat ovat olleet hyvin tyytyväisiä tähän kouluun. Tyttö pääsee kotiin jo puolen päivän aikaan ja koulussa tehdään paljon kaikkea hauskaa, kuten leivotaan, maalataan ja leikitään ulkona. Toki myös opetellaan asioita, tyttärellä on joka päivä matematiikkaa, englantia ja arabiaa, ja lukujärjestyksessä on myös ”practical life skills”, joka pitää sisällään kaikenlaista tapakasvatuksesta siivoamiseen. Onkin ollut hauska seurata kuinka tytär on kehittynyt valtavasti englannin kielessä ja arabiaakin ymmärtää jonkin verran, ja monenlaiset kädentaidot ovat kehittyneet myös tässä syksyn aikana lisää. Täällä ei kuitenkaan ole pakko mennä kouluun, vaan lasta voi myös kotiopettaa, mutta minulla ei ole siihen minkäänlaista paloa enkä edes usko että se olisi tyttärellemme parhaaksi. Hänelle tekee hyvää oppia olemaan muiden lasten seurassa, ottaa ohjeita vastaan muilta aikuisilta ja oppia asioita varhaiskasvatuksen ammattilaisten johdolla.

Haluaisimmekin tyttären jatkavan samassa koulussa ensi vuonnakin – jos yhä olemme silloin täällä, Saudi-Arabiassa ei koskaan oikein tiedä tuleeko lähtö nopeasti jos vaikkapa poliittinen tilanne muuttuu, mutta tällä hetkellä suunnitelmissa olisi olla täällä vielä ensi lukuvuonnakin. Ongelmana tässä koulussa on se, että mieheni työpaikka ei maksa sitä. Mieheni työpakettiin kuuluu ilmainen koulutus lapsille, ja kyseessä ei ole mikään pieni etu, sillä koulut ovat täällä kalliita. Tyypillisesti kouluvuosi kansainvälisessä koulussa per lapsi per vuosi maksaa noin 10 000 dollaria, ja osa kouluista on vielä kalliimpia. Päiväkoti tai esikoulu ei kuulu mieheni työn tarjoamaan pakettiin, joten tähän saakka olemme maksaneet itse tyttären hoitopaikan. Kaupungissa jossa asumme on useampi kansainvälinen koulu, ja meille realistisin valinta olisi joko amerikkalaisen tai brittiläisen systeemin välillä. Kysymys koulupaikasta ja opetusohjelmasta on täällä elämää suurempi kysymys: useassa koulussa on pääsykokeet (kyllä, pääsykoe noin 3,5-vuotiaalle!) ja monet koulut valitsevat oppilaansa myös kansallisuuden mukaan. Esimerkiksi brittiläinen koulu, jota olemme harkinneet, asettaa etusijalle britit, muita kansallisuuksia otetaan vain jos on tilaa (ja jos läpäisee pääsykokeen). Kyseiseen kouluun on jo alkanut haku tämän kuun alussa ja useampi tuntemani äiti oli jonottamassa papereiden kanssa koulun oven takana jo heti ensimmäisenä ilmoittautumispäivänä, koska he todella haluavat lapsensa oikeaan kouluun. Tätä voi Suomen näkövinkkelistä olla vaikea ymmärtää, mutta esimerkiksi Iso-Britanniassa jo esikoulun valinta on usein määrittävä tekijä sille, mihin kouluun lapsi menee – ja miten hyvin lapsi menestyy maailmassa, sillä kouluissa todella on eroja.

Me emme ole vielä ilmoittaneet tytärtä mihinkään kouluun, ja se on aiheuttanut hämmästyneitä ilmeitä useammassa leirimme äidissä. Olemme luultavasti päätymässä jatkamaan samassa koulussa missä tytär on nyt, vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että joudumme maksamaan kouluvuoden itse. Syitä tähän on kaksi: ensinnäkin tytär viihtyy hyvin tässä koulussa enkä halua välttämättä siirtää häntä kouluun, jossa olisi pitkät päivät ja jossa akateeminen menestys on tärkeää jo neljävuotiaalla. Olen kuullut kauhutarinoita siitä, kuinka paljon kotitehtäviä joissakin kouluissa annetaan. Lapsi ei ehdi tehdä juuri mitään muuta kuin käydä koulua ja tehdä läksyjä, enkä näe sellaisessa tilanteessa juuri mitään oppimisen iloa noin pienelle lapselle. Toisekseen haluaisin ehkä aloittaa pojan päiväkodin ensi syksynä. Poika olisi silloin 1,5-vuotias ja voisi käydä ainakin muutaman aamun viikossa hoidossa. Olen ollut niin tyytyväinen tyttären päiväkotiin/esikouluun, että mielellään laittaisin pojankin samaan paikkaan hoitoon. Koska en aja, joutuisin luultavasti kuitenkin viemään molemmat lapset taksilla hoitoon ja kouluun, missä ikinä he ovatkin. Mahdollisesti tytär voisi mennä koulubussilla yksin, mutta neljävuotias on vielä niin kovin pieni kulkemaan koulumatkat ilman vanhempiaan, vaikka bussissa joku aikuinen olisikin vahtimassa. En millään haluaisi viettää useaa tuntia päivässä istumalla taksissa viemässä tai hakemassa lapsia hoidosta ja koulusta, eikä se olisi taloudellisestikaan kovin järkevää. Mielellään veisinkin lapset siis samaan paikkaan ja lähelle kotia hoitoon ja kouluun. Mutta ennen kaikkea valintaan vaikuttaa se, että mitä luultavammin haluaisin että tytär menisi kouluun Suomessa, kun sen aika on. Vaikka pidän expat-elämästä (ainakin suurimman osan ajasta), olemme miehen kanssa suunnitelleet paluuta Suomeen jossain vaiheessa. Olemme tosiaan olleet täällä jo neljä vuotta enkä näe, että olisimme enää toista neljää vuotta täällä, vaan jossain vaiheessa joko palaamme Suomeen tai vaihdamme maata. Toki jos muutamme jonnekin muualle ulkomaille asumaan on kouluongelma yhä edessä, mutta mietitään sitä sitten uudemman kerran.

Täällä muuten useat päiväkodit ja koulut vaativat oppilailta todistuksen siitä, että he ovat saaneet tarvittavat rokotukset, muuten kouluun ei ole asiaa. Tämähän on aika kuuma peruna mm. Suomessa, jossa vastaavaa ei vaadita. Tyttären päiväkodissa terveyteen suhtaudutaan muutenkin vakavasti: paitsi että heillä on oma hoitaja, kaikenlaisiin sairausepidemioihin varaudutaan yleensä huolella. Koulussa oli ollut viime viikolla enterorokkoa, ja koska tapauksia oli useampia, koulu suljettiin viideksi päiväksi. Sinä aikana lelut, matot jne. desinfioitiin, ja nyt aamuisin lasten kädet tarkistetaan rokon varalta ja heiltä mitataan myös kuume hoitoon saapuessa. Sairastapauksissa vaaditaan lääkärintodistus ennen kuin voi palata kouluun. Toki täällä on myös isompi kirjo sairauksia kuin vaikkapa Suomessa. Muistan elävästi kuinka ensimmäisenä tyttären hoitotalvena päiväkodissa oli lavantautitapaus!

Ns. paska viikko

Olimme hiljattain syyslomalla Saudi-Arabian ulkopuolella. Lomaviikkomme aikana tuli odotettu ja pelätty weather change, eli säätyypin muutos. Omalta osaltani muutos oli kovastikin odotettu, sillä tänä vuonna kesä oli pitkä ja kuuma, jopa tavanomaista enemmän. Nyt lämpötilat ovat varsin mukavat, sellainen kuin Suomen kesä yleensä on, aamulla voi tarvita pitkähihaista mutta päivät ovat lämpimiä. Weather change on siitäkin kätevä konsepti, että sen piikkiin voi laittaa yhtä sun toista. Yleisesti ottaen kaikki uskovat, että säätyypin muutos tuo mukanaan sairautta, joten jos satun yskäisemäänkin taksissa tai nannymme kuullen, saan kuulla että madam, it’s the weather change. Jos lapset ovat levottomia, syy on säätyypin muutoksen.  Jos vauvalle ilmestyy ihottumaa poskeen, senkin voi selittää sään muuttumisella. Yleensä säätyypin muuttuessa tulee sateita, jopa myrskyjä, ja kuten olen aiemminkin usein kirjoittanut, tätä maata ei ole rakennettu sateita varten. Tälläkin kertaa tiet olivat tulvineet, ostareita kuivateltiin monta päivää sateiden jälkeen, koulut olivat kiinni ja meidän leirissämmekin monen talon katto oli vuotanut tai kadulta oli tulvinut vettä sisään. Infraa ei kuitenkin tunnuta koskaan valmisteltavan jokavuotisia sateita varten, koska kyseessä on vain weather change, ei pysyvä olotila. Mieluummin vain korjataan tuhot – kunnes keväällä sitten taas tulee seuraavat sateet.

Tänä syksynä sateet tulivat varsin rankan myrskyn kera. Leirissämme oli kaatunut puita ja meidänkin takapihalle oli tippunut iso oksa naapurin puolelta. Alakerran kylppäriimme ja sen viereiseen varastohuoneeseen oli tulvinut jätevettä ulkoa, joten haju oli ollut melko miehekäs. Me kuitenkin missasimme tämän kaiken koska olimme ulkomailla, onneksi kuitenkin olimme jättäneet nannymme kotimieheksi ja hän oli hoitanut kaikki tuhot kuntoon sillä välin kun olimme poissa. Ensin ajattelin että olisin antanut nannylle vapaaviikon siksi ajaksi kun olemme poissa, mutta tiedän kuinka tärkeää hänelle on säännöllinen tulonlähde, joten päätimme (onneksi!) pitää hänet kotimiehenä ja nakittaa isompia siivousurakoita sille viikolle, kun olisimme poissa. Laitoin myös viestiä naapurin ranskalaiselle rouvalle kun olimme lomalla josko hän voisi käydä tarkistamassa talon kunnon, sillä nannymme tuskin uskaltaisi tehdä mitään isoja päätöksiä jos esimerkiksi jotain pitää heittää pois sen vuoksi että se on vaurioitunut myrskyssä. Mutta säästyimme onneksi isommilta tuhoilta.

Samaisella naapurin ranskalaisella rouvalla oli myös aikamoinen tarina kerrottavanaan kun palasimme lomalta. Heillä oli alkanut sateiden jälkeen talossa haista pahalta ja hän oli soittanut leirin huoltomiehille että voisitteko tulla katsomaan mikä täällä haisee. Huoltomiehet olivat tarkistaneet talon mutta mitään syytä hajulle ei ollut löytynyt. Löyhkä kuitenkin paheni päivän mittaan niin pahaksi että talon yläkerrassa, missä pahin haju oli, ei voinut enää olla. Lopulta selvisi että talon katto oli niin täynnä linnun paskaa että sateiden myötä katolle oli muodostunut eräänlainen paskajärvi, joka nyt tietysti sitten haisi aikalailla. Ja nyt ei puhuta mistään pienestä määrästä scheissea, vaan katolta oli lapioitu paskaa avolavallisen auton verran pois. Lisää tähän haluamasi kakkaemoji! No, ei siinä vielä kaikki. Kun katto oli tyhjennetty, se vielä pestiin. Naapurin rouva istui alakerran sohvalla ja alkoi kuunnella kuinka yläkerrasta kuuluu tasainen ropina. Hän ajatteli että katto vuotaa, kiva juttu, ja lähti tarkistamaan tuhoja. Katto ei kuitenkaan vuotanut vaan yläkerran ilmastointiluukuista tuli tasainen virta eläviä torakoita, jotka olivat lähteneet karkuun katon pesua. Pikku veijarit olivat eläneet siellä paskassa ja nyt tuli äkkilähtö.

IMG-20181030-WA0012

Paskaa katolta

Eikä tässäkään vielä kaikki. Kun saavuimme lomalta, meille osui vielä yksi sadepäivä ja ukkosta. Sinä päivänä yläkerran kylpyhuoneessamme alkoi haista pistävä haju. Soitin heti huoltomiehille että tulkaapa katsomaan mikä täällä haisee, viemäritukoksen sanoivat syyksi ja kävivät avaamassa sen. Haju ei kuitenkaan lähtenyt, ja seuraavana päivänä näinkin kuinka nosturi kaartoi talon eteen ja kuulin lapioinnin ääniä. Kuultuani naapurin rouvan tarinan ei tarvinnut paljoa arvata mitä meidänkin katolta siivottiin pois… jäin odottamaan torakkasadetta, mutta sitä ei onneksi koskaan tullut meidän talossamme. Mieheni oli juuri silloin vielä työmatkalla ja laitoin hänelle viestiä että jos torakoita alkaa näkyä, otan lapset ja menen läheiseen hotelliin asumaan!

Uneton Saudi-Arabiassa

Blogini ei ole ollut kovin aktiivinen viime aikoina, ja syy siihen löytyy heti tämän postauksen otsikosta. On vaikea kirjoittaa tai edes ajatella kovin selkeästi kun on aivan järjettömän väsynyt koko ajan. Insomniaani on syy – lapset, ja aivan erityisesti kohta puolivuotias poikamme joka ei vaan nuku. Tai siis tokihan hän nukkuu mutta kovin lyhyissä pätkissä eikä meillä ole oikein mitään kunnon rutiiniakaan, vieläkään. Öisin mennään usein tunnin kahden pätkissä tällä erää, hyvänä yönä hän saattaa nukkua kolme tai neljä tuntia putkeen. Päiväunienkin kesto on yleensä maksimissaan 45 minuuttia, juuri sen verran että itse ennättää juuri vaipua uneen kun on jo aika herätä. Eipä sillä, päiväunia on vaikea nukkua muutenkaan sillä kolmevuotias tyttäremme on alkanut vastustaa suuresti päiväunille menoa. Eli vaikka saisinkin pojan nukkumaan, tytär ei nuku, tai toisinpäin.

Olen aina tykännyt nukkua ja mieheeni verrattuna nukun (silloin joskus kun vielä sai nukkua) aika pitkiä yöunia. Ongelmana on myös se, että poika ei oikein rauhoitu kenenkään muun kanssa unille kuin minun kanssani, joten mieheni ei voi paljoa auttaa  öisin, ainakaan tällä erää. En halua itkettääkään vauvaa turhan päiten joten yövalvomiset ovat nyt minun rastini. Tuttikaan ei pojalle kelpaa. Olemme kokeilleet suurin piirtein jokaista tuttimerkkiä joka kaupasta tai internetistä löytyy, mutta ei. Ainoa mikä kelpaa on äiti. Tämä krooninen univaje vaikuttaa tosiaan ajatteluuni. Olen unohdellut yhtä sun toista tässä viime aikoina ja joudun todella keskittymään esimerkiksi tähän kirjoittamiseen. Olo on vähän kuin sellainen kestohumala, pää on kuin sumussa koko ajan. Puhumattakaan siitä kuinka äreänä olen kun ei saa levättyä. Poika on onneksi varsin tyytyväinen lapsi muuten ja kasvaa hyvin, joten ehkä tämä huonosti nukkuminen on vain jotakin, mikä täytyy kestää tässä elämänvaiheessa. Toki toivoisin että tilanne helpottaisi pian.

No, joskus tämä tilanne vielä helpottaa ja koetan tuudittautua siihen ajatukseen. Öisin kun valvoo on hyvää aikaa ajatella yhtä sun toista. Ikävä kyllä ne öiset ajatukset tuppaavat olemaan usein synkemmän puoleisia. Olen miettinyt todella paljon ilmastoraporttia, joka julkaistiin viime viikolla. Sen sisältöhän oli se, että jos emme hyvin nopeasti saa päästöjä laskuun, maapallo lämpenee niin paljon että muutokset voivat olla hyvin dramaattisia ja peruuttamattomia. Sanottakoon nyt tässä että en voi ymmärtää ihmisiä jotka eivät usko ilmastonmuutokseen – se nyt ei varsinaisesti ole mikään uskon asia vaan täysin kylmää (tai kuumaa) faktaa – eli jos kuulut tähän totuudenkieltäjien joukkoon, kannattaa lopettaa lukeminen nyt. Ilmastonmuutos turhauttaa ja pelottaa minua siitä syystä, että pelkään ettei ihmiskunta saa yhteisiä pelisääntöjä aikaan. Meitä on niin hirveän paljon ja eri kansakunnat ovat hyvin eri vaiheissa modernisaatiota. On monia maita, missä ihmisen tärkein ajatus on se mistä saa päivän ruoka-annoksen tai lääkkeitä lapsilleen. Sellaisissa olosuhteissa on vaikea sitoutua miettimään pitkäaikaista päästöjen leikkausta, joten meidän hyvinvoivien länsimaalaisten pitäisi tehdä asialle jotakin, ja nopeasti. Eläminen Saudi-Arabiassa ei varsinaisesti helpota omaa syyllisyyttäni osallistumisesta ilmastotalkoisiin. Täällä ei juurikaan kierrätetä, joka puolella näkee valtavasti roskia, maa elää öljystä ja sitä yhä käytetään aika surutta, yksityisautoilu on voimissaan, julkista joukkoliikennettä ei juuri ole, kerskakulutusta ei pidetä tuomittavana, ruokaa ja juomaa lennätetään runsaasti tänne muista maista ja jos täältä haluaa jonnekin lähteä, lähes ainoa tapa matkustaa on lentäminen. Kuten ystäväni, naapurinrouva, totesi kun tätä asiaa pohdimme aamulenkillä: tässä maassa ei pitäisi kenenkään asua.

Ja ironista kyllä, jos ilmastonmuutos jatkuu ja maapallon keskilämpötila nousee entisestään, täällä ei kohta enää voikaan asua. Paikka on jo nyt kuuma ja kuiva pätsi, jossa asuminen vaatii ilmastoituja taloja ja elintarvikkeiden tuontia muualta. Jos ja kun öljy joskus loppuu, en tiedä mikä on maan kohtalo. Toivoisin, että täälläkin herättäisiin kunnolla luonnonsuojeluun ja päästöjen leikkaamiseen, ja mieluusti nyt heti.

Koulu ja koulutus

Tytär aloitti sunnuntaina esikoulussa, siinä samassa päiväkodissa jossa hän oli jo viime lukuvuonna. Suomalainen lukija saattaa hätkähtää sanaa ”esikoulu”, sillä tytärhän on vasta kolmevuotias. Saudeissa, kuten monessa muussakin paikassa, koulu alkaa jo neljävuotiaana, kun taas Suomessa esikouluun mennään vasta kuusivuotiaana. En ole hirveästi paneutunut Suomen päiväkotisysteemiin, mutta olettaisin ettei tyttären esikoulu loppujen lopuksi niin hirveästi eroa tavallisesta päiväkodista – toki lukujärjestys näyttää aika kunnianhimoiselta, joka päivä on mm. arabian kielen opiskelua ja useimpina päivinä on matematiikkaa ja englantia, mutta luulisin että näitä opitaan kuitenkin lähinnä leikin kautta. Päivä loppuu kuitenkin jo 12.30 ja päivään mahtuu kaksi lyhyttä välituntia ja kaksi ruokailuaikaakin.

Saudeissa ollaan hyvin akateemisesti suuntautuneita. Vanhemmat haluavat, että jo kolmevuotiaan tarhapäivää kutsutaan esikouluksi ja että lapsille laitetaan oppimistavoitteita. Kokemukseni brittiläisestä systeemistä ovat hyvin samanlaisia. Meillä on paljon brittikavereita täällä, joiden lapset käyvät brittikouluissa täällä, ja meno tuntuu olevan hyvin tavoitteellista. Läksyjä on paljon ja lasten oletetaan mm. osaavan jo kirjoittaa nimensä kouluun mennessä, eli neljävuotiaana. Suomalaisen systeemin kasvattina tämä tuntuu vieraalta. Useastihan on todistettu, että vähän vähemmälläkin pressaamisella voi oppia hyvin, ja että pienet lapset oppivat parhaiten leikin kautta. Jatkuva paahtaminen ei auta oppimisessa vaan on tärkeää, että lapsi saa välillä myös levätä.

Toinen tyypillinen piirre täällä on se, että monet vanhemmat kotiopettavat lapsiaan, eli eivät laita heitä lainkaan kouluun. Osin tähän vaikuttaa varmasti se, että vanhempien voi olla vaikea löytää heille sopivaa koulua. Saudikouluissa käy lähinnä saudeja mm. sen vuoksi, että niissä opetetaan arabiaksi ja opetukseen kuuluu koraanin opiskelua. Suurimmille expat-ryhmille on omia koulujaan, kaupungissamme on esimerkiksi filippiniiniläinen koulu, useampi britti- ja amerikkalainen koulu, ranskalainen koulu, ja niin edelleen. Näissä kouluissa toteutetaan kohdemaan opetussuunnitelmaa paikallisilla mausteilla – Saudeissa jokaisessa koulussa tulee opettaa arabiaa ja Islamin kulttuuria, myös expateille. Osa expatkouluista toteuttaa myös lasten jakoa sukupuolen mukaan, eli tytöt ja pojat opiskelevat eri luokissa. Koulu, jossa opetin ensimmäisenä vuonna, oli juuri tällainen koulu. Mutta tosiaan esimerkiksi suomalaista koulua ei löydy (ellen sitten perusta itse sellaista!) ja esikoulu jossa tytär käy, seuraa amerikkalaista opetussuunnitelmaa Montessori-lähestymisellä. Minua tämä ei haittaa yhtään, mutta monet haluavat että lapset ovat alusta asti ”oikeassa” opetussuunnitelmassa jotta voivat myöhemmin siirtyö helpommin kohdemaan opintoihin. Useat britit lähettävät vähän isommat lapsensa takaisin Iso-Britanniaan boarding schooliin eli sisäoppilaitokseen. Nuorimmat tällaiset lapset voivat olla jo 8-vuotiaita, vaikka yleisesti he ovat 13-14 -vuotiaita. Ajatus siitä, että lähettäisin edes 14-vuotiaan toiseen maahan yksin asumaan ja opiskelemaan tuntuu itselle täysin mahdottomalta, mutta brittikulttuurissa boarding schoolin perinne elää yhä vahvana.

Naapurissa asuu ranskalainen rouva, jonka kaksi lasta käyvät samassa päiväkodissa Alman kanssa. Lapset käyvät vuoropäivin, tytär yhtenä päivänä, poika toisena, ja se lapsi joka on kotona saa aina osakseen sinä päivänä ranskalaisen opetussuunnitelman mukaiset oppitunnit. Lapset oppivat siis tuplamäärän, ensin päiväkodissa yhden systeemin mukaan, ja sitten kotona toisen mukaan. Naapurin rouva on itse opettaja, joten tämä on hänen tapansa varmistaa että lapset ovat perillä ranskalaisesta opetussuunnitelmasta.  Itsehän menin kouluun piirun vajaa seitsemänvuotiaana osaamatta lukea tai kirjoittaa, ja olin koko lapsuuteni kotona, en koskaan käynyt päiväkodissa… siihen verrattuna tuntuu hullulta, että 2-4 -vuotiaat lapset opiskelevat jo kahden opetussuunnitelman mukaan! Me emme olekaan alkaneet mitenkään erikseen kotiopettaa tytärtä. Toki luemme hänelle suomeksi ja leikimme suomen kielellä ja netistä näkee onneksi suomalaisia lastenohjelmia, mutta minulle tärkeintä on se että suomen kieli pysyy hänellä vahvana. Aamu päiväkodissa on ihan tarpeeksi kolmevuotiaalle, iltapäivät ja illat on sitten lähinnä vapaata leikkiä ja ulkotouhuja varten. Muuta ehtii oppia sitten myöhemminkin.

Elämäni madamina

Kuuma heinäkuu soljuu hiljalleen eteenpäin ja olemme yhä Saudi-Arabiassa. Saimme eilen viimein pojan paperiasiat kuntoon ja pääsemme kesälomalle parin viikon päästä. Sitä ennen täytyy vielä hetki kestää kesän kuuminta ja hiljaisinta aikaa. Leirimme on kuin autiokaupunki, sillä kaikki jotka suinkin voivat ovat paenneet maasta kesäloman viettoon. Osa miehistä on yhä täällä ja painaa töitä sillä välin kun vaimot ja lapset lomailevat inhimillisimmissä lämpötiloissa, mutta muuten on tosiaan kovin rauhallista. Eipä sillä, 47 asteen lämpötila ei houkuttele viettämään aikaa paljoa ulkona, joten kukaan ei liiku ainakaan päiväaikaan ulkona sen enempää kuin on pakko – ketään ei näe kaduilla senkään vuoksi.

Tytär on ollut nyt heinäkuun ajan kesäleirillä aamuisin nelisen tuntia, ja se on ollut todella pelastus arjen pyörityksessä. Tyttö näkee kavereitaan (kesäleiri järjestetään samassa päiväkodissa jossa tytär käy normaalisti vuoden mittaan, joten osa lapsista on ryhmätovereita) ja saa vähän ohjattua ohjelmaa, kuten uimista, leipomista, askarteluja ja retkiä. Minä ehdin sillä välin hoitaa vauvaa ja vähän hengähtää aamuisin. Päädyimme myös palkkaamaan meille osa-aika -nannyn, yhden ylimääräisen parin käsiä. Nannymme Susan käy meillä arkisin 12-17 ja auttaa lastenhoidossa ja siivoamisessa. Tai pitäisikö sanoa että hoitaa siivoamisen, hän on nimittäin todella tehokas siivoamaan! Meillä ei ole koskaan ollut niin siistiä kuin nyt kun Susan aloitti meillä! Susan on kotoisin Filippiineiltä ja hänellä on kotona kaksi jo teini-ikää lähestyvää poikaa ja työssäkäyvä mies. Susan on oikein mukava ja tehokas, mutta hänen englanninkielen taitonsa on hieman heikko. Meillä onkin ollut lukuisia hauskoja kommelluksia tässä alkuun kun olen yrittänyt opettaa hänelle talon tapoja. Kerran Susan oli täyttämässä silitysraudan vesisäiliötä mieheni nenäkannulla ja toisen kerran hän oli pessyt kahvinkeittimen suodatinpussin ja kysyi, mihin sen voisi laittaa kuivumaan… ja kun opastin tiskikoneen käytössä ja yritin näyttää kuinka lapsilukko toimii, hän heittäytyi maahan halaamaan polviani sanoen ”slow madam, my English not so good!” En ole eläissäni tuntenut itseäni niin etuoikeutetuksi ja kiusaantuneeksi samaan aikaan!

Mietin todella pitkään nannyn palkkaamista juuri tämän etuoikeutetun länsimaalaisen naisen asemani vuoksi. Aina en ole todellakaan ollut madam. Tulen ihan tavallisesta perheestä Suomessa jossa ei koskaan oltaisi ajateltukaan kotiapulaisen palkkaamista – tosin Suomessa se nyt on muutenkin kallista ja hyvin harvinaista hupia. Lukion jälkeen lähdin itse au pairiksi Irlantiin ja kokemus ei ollut mitenkään auvoinen. Au pair -perheeni äiti kävi töissä ja opiskeli, joten minä hoidin lapsia ja kotia melkein koko ajan. Perheen äiti ei myöskään ollut mukavin tai ymmärtäväisin työnantaja, ja päädyinkin lopulta lähtemään perheestä kesken vuoden. Au pair -aikojen jälkeen tein vuosia töitä kahviloissa ja ravintoloissa samalla kun opiskelin, eli olen tottunut olemaan itse sitä niin sanottua palvelusväkeä – siivoamaan toisten tiskit, tarjoilemaan heille ruoat, kestämään välillä inhottaviakin ihmisiä. Kaikki tämä on vaikuttanut tietysti siihen miten itse haluan muita kohdeltavan, enkä ikimaailmassa haluaisi jotenkin tylyttää toista vain sen vuoksi että voin. Siksi osa-aikainen nanny on varmasti paras vaihtoehto meille, sillä jos meillä asuisi joku koko ajan, ns. live-in nanny, miettisin jatkuvasti onko hänellä kaikki hyvin ja kohtelemmeko häntä reilusti. Yritänkin nyt tarjota silloin tällöin Susanille kahvia tai teetä ja samalla vähän kysellä miten menee. Vastaus on aina ei kiitos, ja Susan porheltaa jo siivoamaan seuraavaa kohdetta tai rauhoittelemaan lapsia. Vettä hän sentään suostuu ottamaan vesiautomaatistamme, siitäkin aina ilmoittaa tosin ensin että madam, täytän nyt vesipulloni. Tyttären syntymäpäiviltä ylijäänyttä kakkua hän suostui ottamaan niin, että samalla touhusi jotain keittiössä ja söi seisten, yhdellä kädellä…

Toinen puoli nannyn palkkaamisessa oli se, että tarvitsemmeko todella apua. Minähän en käy töissä, satunnaisia freelancer-töitä lukuun ottamatta. Suomen opetukseni on nyt tauolla pojan syntymän jälkeen määrittelemättömäksi ajaksi. Tytär käy osa-aikahoidossa, joka ensi vuonna on jo esikoulu, sillä täällä aloitetaan koulunkäynti neljävuotiaana ja tytär on jo kolme. Kaiken kaikkiaan asiat ovat siis varsin hyvin, voin olla kotona vauvan kanssa ja tyttärenkin kanssa suurimman osan päivästä. Täällä nannyn tai siivoojan palkkaaminen on melko edullista, niin edullista että se on varsin mahdollista kaltaisellemme expat-perheelle. Pärjäisimme varmasti ilmankin Susania, mutta pärjäämme paljon paremmin kun hän on meitä auttamassa, ja minun on täytynyt opetella pois luterilaisesta ”ei tarvi auttaa, kyllä minä pärjään yksinkin” -ajattelusta. Sillä miksi emme palkkaisi apua kun meillä kerran on siihen mahdollisuus ja hyvää työvoimaa on tarjolla? Miksi en antaisi jonkun muun siivota taloa sillä välin kun voin itse leikkiä lasten kanssa? Tai jos minun täytyy pistäytyä jossain, miksi en ottaisi vastaan mahdollisuutta jättää lapset lyhyeksi aikaa toisen aikuisen hoitoon?

 

Automatka Riadiin

Molemmat lapsemme ovat syntyneet Saudi-Arabiassa, ja ensimmäisen lapsen jäljiltä oli jo mielessä se, että ulkomailla syntyminen tuottaa jonkin verran ylimääräistä paperityötä. Syntymätodistus pitää kääntää englanniksi (se tulee tietenkin arabiaksi) ja käännös pitää vahvistaa oikeaksi, ja sitten pitää hakea Suomen kansalaisuutta. Vasta tämän jälkeen voi anoa Suomen passia ja passia anotaan Riadin Suomen suurlähetystössä. Passin saatuaan pitää vielä anoa iqamaa, oleskelulupaa, sekä Saudi-Arabian viisumia. Toisin kuin monessa maassa Saudi-Arabiasta tarvitsee voimassaolevan viisumin paitsi maahan tullessa myös maasta poistuessa. Olemme nyt keskellä tätä ruljanssia ja viime viikonloppuna lähdimme automatkalle Riadiin anomaan passia nuoremmalle lapsellemme. Uusimme samalla tyttärenkin passin, sillä tyttären vauvakuvasta on tullut jo muutaman kerran valitusta erityisesti Suomen maahantulossa siitä että kuva ei vastaa enää lapsen ulkonäköä.

Meiltä Riadiin on noin neljän tunnin ajomatka. Tie Riadiin on pitkä ja pölyinen, sillä suurin osa matkasta ollaan aavikolla. Isompaa asutusta tulee vasta sitten Riadin esikaupunkialueella vastaan. Matkalla näkee lähinnä hiekkaa, silloin tällöin kameleita, paljon rekka-autoja ja aina toisinaan huoltoaseman. Matkan voi periaatteessa tehdä yhdessä päivässä – neljä tuntia Riadiin, hoitaa asiat siellä, ja neljä tuntia takaisin – mutta kahden lapsen kanssa tämä ei tuntunut kovin houkuttelevalta idealta. Päätimmekin jäädä yöksi Riadiin ja hoitaa passiasiat vasta sitten seuraavana päivänä. Sitä paitsi edellisestä matkastani Riadiin on jo lähes kolme vuotta, joten oli ihan mukavaa viettää yksi yö pääkaupungissa. Vauvan ja kolmevuotiaan taaperon kanssa kaikessa kestää paljon aikaa – koko ajan jollakulla on vessahätä, tai vaippa pitää vaihtaa, tai on nälkä ja jano, tai päiväuniaika, tai joku itkee… mutta onnistuimme kuitenkin Riadissa käymään vähän ostoksilla ja syömään illalla kivassa ravintolassa. Ja tietenkin hoitamaan asiat suurlähetystössä, mikä oli koko matkan päätarkoitus.

Riad on paljon isompi kaupunki kuin missä asumme nyt, joten ostoskeskuksiakin on joka lähtöön. Kun pubeja tai muita huvituksia ei juuri ole ja ulkonakin on todella kuuma näin kesällä, saudit kokoontuvat mielellään ostareihin pyörimään. Riad on myös konservatiivempi kuin itärannikko missä asumme, koska Riadissa on perinteisesti ollut vahva kuningashuoneen vaikutus ja suhteessa vähemmän länsimaalaisia. Me valkoihoiset, sinisilmäiset ja vaaleahiuksiset suomalaiset (minulla on suomalaisittain tummat hiukset mutta täällä olen lähes blondi, jos paikallisilta kysyy) saimmekin jonkin verran huomiota osaksemme. Matkalla pysähdyimme huoltsikalla jossa jokaisella näkemälläni naisella oli abayan lisäksi kasvot täysin peitetty ja jopa hansikkaat kädessä, ettei käsistä näy ihoa. Minä pyyhälsin paikalle ilman huivia ja abayakin oli rikki niin että siitä puuttui yksi nappi ja polveni vilkkuivat kovassa tuulessa abayan alta…. aika pitkää tuijotusta sain osakseni. Selvästi ainakaan pienemmillä paikkakunnilla ei vielä irroitella pukeutumisen suhteen, vaikka kruununprinssi olikin sitä mieltä että abaya ei olisi pakollinen asu Saudeissakaan (lue lisää esim. täältä). Jonkinmoinen näky olimme myös Riadissa, sillä ostaessani uusia sandaaleita koko kenkäkaupan naisvaltainen henkilökunta hyökkäsi kännykät ojossa ottamaan kuvia pienestä pojastamme ja nipistelemään poskesta että mashallah, he is so cute, look at the eyes! En erityisemmin tykkää siitä että lapsiani tullaan kuvaamaan ja hypistelemään ja yritän aina poistua tilanteesta nopeasti. Suomalaiselle tuollainen käytös tuntuu tungettelevalta, täällä se on normaalia eikä sillä tarkoiteta mitään pahaa.

Suomen suurlähetystössä kävimme sunnuntai-aamuna (sunnuntaihan on täällä viikon ensimmäinen työpäivä) ja saimme paperiasiat nopeasti ja hyvin hoidettua. Tapasimme myös suurlähetystön varapäällikön, joka oli juuri tullut autoilemasta kaupungilta. Muutenhan tässä ei olisi mitään outoa, mutta varapäällikkö on nainen ja naisethan eivät ole pitkään aikaan saaneet ajaa autoa Saudi-Arabiassa. Viime sunnuntai, 24.6., olikin ensimmäinen päivä jolloin naiset pääsivät rattiin. Suomen suurlähetystön naiset olivatkin päättäneet lähteä heti kokeilemaan uusia oikeuksiaan. Uutisiinkin asti he pääsivät Suomessa, samoin kuin suomalaisbloggaaja Blue Abaya, joka oli ensimmäinen eurooppalainen nainen joka läpäisi ajokokeen täällä Saudi-Arabiassa. Naiskuskeja on nyt alkanut näkyä jonkin verran katukuvassa. Itselläni ei ollut edes Suomessa ajokorttia ja mietin, ryhdynkö sitä ajamaan täällä. Juuri tällä hetkellä en ainakaan, vauvaelo vie suurimman osan ajastani nyt. Lisäksi liikenne täällä on aika kaoottista enkä tiedä haluaisinko siksi ajaa ylipäätään Saudeissa. Naisten ajo-oikeuden astuttua voimaan näin somessa uutisen, jossa saudi-miehet valittivat että naiset ajavat niin huonosti, mm. pysähtyvät punaisiin liikennevaloihin ja noudattavat nopeusrajoituksia, ja tällaisella käytöksellä sotkevat koko liikenteen. Uutinen oli pilauutinen ja satiirimielessä tehty, mutta kuten aina, satiirin pitää osua suht lähelle todellisuutta voidakseen todella toimia!